Miten Die Hard erottuu mukamas

Ei tämä edes poikkea kauhiasti muista toiminta elokuvista. Lähinnä Johnin asenne joka on sarjasta tehnyt suositun, eli kaikille vittuillaan ja sit tapetaan. Sama meininki on kuitenkin monessa muussakin toimintaelokuvassa vieläpä paremmin tehtynä. Mielestäni esim. viimeinen partiopoika elokuva on Die Hardeja paermpi.

Die Hard tosiaan on noit elokuvia ettei ole kummoisempi kuin muut, mutta on onnistunut saamaan mainetta jne niin ihmiset tuntevat tämän elokuvan, ja siksi se on suositumpi kuin muut. Viimeistä partiopoikaa taas eivät tune kuin elokuva harrastajat.

parhaiten die hardin "eron" muihin aikansa hittitoimintaan näkee katsomalla ensimmäisen ja neljännen osan.
siinä missä ah-nuld ja syltty jo ulkomuodoltaan näyttivät pysäyttämättömiltä tappokoneilta, toi john mcclane genreen enemmän fyysisiltä ominaisuuksiltaan jokamiehen. ja vaikk'ei die hard kenties ollut ensimmäinen sitä yrittänyt toimintaleffa, oli se kuitenkin ensimmäinen iso toimintaelokuva jonka pääosassa ei ollut hahmo jonka olettaisi tuhoavan kaiken edeltään. die hard myös onnistui tekemään kaiken niin hyvällä maulla, että se kokonaisuudellaan vetoaa muihinkin kuin toimintafaneihin. mihin esimerkiksi joku cobra ja commando eivät pysty. huomattavaa on myös se, että die hard näytti elokuvan aikana kuinka mcclane tulee kokoajan paskaisemmaksi, väsyneemmäksi ja huonompaan kuntoon. kun taas ah-nuld ja syltty, joitka tuolloin pääosin dominoivat isoa toimintaleffaa, olivat hahmoja jotka puskivat tarinan läpi ja kaikista ruhjeista huolimatta näyttivät olevan tarinan lopussa täysissä sielun ja ruumiin voimissa. joten tämä mcclanen hahmon kuljetus tarinassa hyvästä kunnosta huonoon, toi elokuvalla eräänlaista realismia. satunnainen ruutuun katselija näki tämän hahmokehityksen helpoiten mcclanen rähmäisestä paidasta. ja kuten alussa mainitsin, ensimmäisen ja neljänne osan välillä näkee sen miksi ensimmäinen osa erottuu muista toimintaleffoista. siinä missä ensimmäisen osan kohdalla saattoi vielä uskoa mcclanen jaksavan fyysisesti kulkea tarinan alusta loppuun, niin neljänne osan kohdalla sitä vain ajatteli "hei c'mon." ensimmäinen osa kasvatti vauhtia tasaiseen tahtiin ja aina välillä piti taukoa, jolloin mcclane pystyi vetämään henkeä ja kokoamaan voimiaan. niin neljäs osa koettaa olla aivan liian vauhdikas alusta loppuun (perkeleen parkour-äijä!), niin että neljänne osan kohdalla mcclane ei olisi fyysisesti jaksanut viitä minuuttia kauemmin tarinassa, vaan olisi heti alkuunsa kaatunut puuskuttaen ja rintaansa pidellen. joten enljäs osa on jo vain yksi toimintaleffa muiden joukossa, kun ensimmäinen osa oli sentään jotain uutta aikanaan. mutta se onkin tärkeää huomata, että die hard loi niin paljon kopioita, että jos sitä ei nähnyt silloin aikoinaan uutena tapauksena, niin myöhemmin se ei kenties tehnyt enää samaa vaikutusta, koska vastaavia oli tullut jo ison budjetin markkinoille.
ei mitenkään väheksyen stallonen ja schwarzeneggerin toimintaleffoja, sillä he sopivat useinmiten rooleihinsa täydellisesti. willisin voi ehkä vielä nähdä cobran roolissa, mutta ei varmastikaan commandon.
kukaan tuskin pitää sitä kovinkaan realistisena, kun mcclane loikkaa talon katolta sen räjähtäessä ja jää roikkumaan seinustalle vesiletku vyötäisillään. mutta se mikä tekee siitäkin kohtauksesta "realistisen" on seikka, että mcclane tuntee kipua ja väsymystä. ei vain juuri kyseisessä kohtauksessa, vaan vielä sen jälkeenkin. ah-nuld ja syltty kun useinmiten tunsivat kipua vain kun naamaa ruhjottiin, mutta kohta pari minuuttia myöhemmin se oli vain kaukainen muisto.
katsomalla die hard-sarja kokonaisuudessaan, näkee kuinka ensimmäisen osan erilaisuudesta ajaudutaan tilanteeseen jossa ei enää ajatella niinkään hahmoa, kuin "miten me ylitetään muut markkinoilla olevat toimintapätkät?"
kyse ei kuitenkaan ole niinkän siitä, lahtaako mcclane kaikki pahikset vai ei. niinhän yleensä toimintasankari tekee. mcclane on kuitenkin hahmona sellainen, että siihen on helpompi samaistua, koska hänessä pystyy näkemään heikkouksia.
hauskaahan on huomata se, että ensimmäisen die hardin kohdalla on vaikea kuvitella mcclane-roolia kenellekään muulle siten, että leffan henki ei olisi muuttunut. kun taas nelososa olisi selkeästi voitu tehdä muillakin näyttelijöillä, erinimellä ja lopputulos olisi taatusti ollut samanlainen hengetön toimintarymistely.
itse en pidä die hardia kaikkien aikojen parhaimpana toimintapätkänä, mutta ymmärrän täysin miksi niin moni siten ajattelee. itse asetan ykössijalle terminatorin... mutta jos rajataan parhaan toimintaleffan vaatimukset siihen, että sen pitää tapahtua tuntemassamme "todellisuudessa," niin saakoon tällöin ykkössijan myrskyn ratsastajat.
ja keanusta puheenollen,,, mitä muuta speed on kuin kasvojen kohotuksen saanut die hard

Die Hard erottuu muista toimintaelokuvista hyvin selkeästi sillä kaikkein näkyvimmällä piirteellä, joka on niin nenän edessä ettei sitä kunnolla huomaa.

Se on ensimmäinen yhteen tapahtumapaikkaan rajattu ison luokan toimintaleffa. Ja sillä saralla sataprosenttinen pioneeri.

Ennen Die Hardia "yhden paikan seikkailuja" olivat lähinnä 70-luvun katastrofileffat, esim. Poseidon, Liekehtivä torni ja Kiitorata jatko-osineen.

Kaapparileffoja oli tottakai tehty ennenkin, mutta ne olivat lajityyppeinä enemmänkin jännäreitä (Pelham 1-2-3 kaapattu) tai draamoja (Hikinen iltapäivä). Jos panttivankipätkä eksyi action-osastolle, toimintajaksoja sijoitettiin tapahtumaan muuallakin kuin itse "pääkallon paikalla" (esim. Delta Forcen moottoripyöräjakso).

Tällaisessa pioneeriasemassa Die Hard erottuu muista toimintaelokuvista myös sillä, että se on poikinut käsittämättömän määrän matkijoita. Ns. "Die Hard -skenaariota" ovat hyödyntäneet mm. Matkustaja 57, Kaappaus merellä/raiteilla, Air Force One ja Äkkikuolema, puhumattakaan useista b-videoleffoista. Kuvioon liittyy siis yleensä rahan mutta ei aatteen perässä juoksevien terroristien panttivankikaappauksen rajaama yksi tapahtumapaikka ja päähenkilö, joka ainoana onnistuu livahtamaan terroristeilta karkuun tapahtumapaikan tutkimattomiin alueisiin - viemäreihin, väliseiniin, ilmanvaihtokanaviin, jne.

Jäljittelijöiden yhä lisääntyessä onkin mielenkiintoista huomata, kuinka itse Die Hard -jatko-osat poikkeavat yhä enemmän DH-kaavasta. Monien mielestä Koston Enkeli ja 4.0 eivät enää olekaan diehardeja tapahtumapaikkojen laajuuden takia.


Muita massasta poikkeavia meriittejä ekassa DH:ssa ovat juurikin päähenkilön fyysisesti tavanomaisempi olemus (ei saa unohtaa että rooli oli alunperin suunniteltu ensin Arskalle, sitten Syltylle!) sekä Bruce Willisin tuolloin uniikki, myöhemmin kliseeksi muodostunut tapa viljellä omaa huumoriaan tiukkojen tilanteiden höysteeksi. Myöskään ei saa unohtaa piilotettua kritiikkiä silloista yhteiskuntaa ja ajankuvaa kohtaan: tapahtumapaikka on japanilaisten jenkkeihin lanseeraama suuryhtiö, roistot ovat paitsi sekalainen sakki eurooppalaisia niin pääjehu on ihan selkeä juppipirulainen, ulkopuolella hösäävät poliisibyrokraatit vain pahentavat tilannetta oppikirjametodeillaan eikä modernista teknologiastakaan loppupeleissä apua ole. Toki 80-lukulaisessa action-kulttuurissa aiemminkin oltiin kynänpyörittäjiä ja pukumiehiä jysitty, mutta Die Hard onnistui pilkkomaan nämä kaikki osaset samaan pataan ja juuri oikeaan aikaan.

Lisäksi vielä muuan muotoseikka joka todistaa ohjaaja McTiernanin olleen uransa huipulla tarinankertojana ja jännitteenluojana: Die Hard ykkösestä puuttuu kokonaan hollywood-actionille olennainen alkusysäys. Siinä missä yleensä toimintaelokuva alkaa toimintakohtauksella (esim. Bondien alkutekstejä edeltävä jakso) tai edes jonkinlaisella räjäytyksellä tai mäiskäytyksellä (vrt. DH-kaavasta poikenneen Koston Enkelin alkumossahdus tai Viimeisen Partiopojan ammuskelu jalkapallopelissä), Die Hard alkaa laskeutuvalla matkustajakoneella ja parisuhteen surkealla setvimisellä. Ja silti koko ensimmäisen puolituntisen painostava odotus kohti häämöttävää katastrofia on rakennettu hienosti, taidokkaasti mutta yksinkertaisesti.

Joten kyllä, Die Hard on toimintaelokuvien valioluokkaa ajalta jolloin hyvät action-leffat eivät näyttäneet tietokonepiirretyiltä tai musiikkivideoilta.

Olen itse nähnyt alkuperäisen Suomen ensi-ilta viikonloppuna Bristolissa ja ennakkotiedot olivat hatarat jutusta.
Kun sitä vertasi kaikkiin sitä ennen ilmestyneisiin action-pläjäyksiin se oli jotain aivan uutta.
Sankari oli alkuun lössykkä ressukka, 90% tapahtuu yhdessä talossa ja sankariin sattuu vähän väliä.
Nykyään niin monet sankarit ja juonen kehittelyt ovat samaan tyyliin kuvattuja että asiaan ei kiinitä mitään huomioa.
Ja DH: jatkothan ovat aiheen kierrätystä 007 tyyliin. Niistä pitää tai ei.
Niinkuin kaikki jatkot.

Omasta mielestäni Die Hard 1-3 ovat lajityyppinsä legendoja, koska Mclane on vain kyttä. Eikä sotilas tai Vietnam veteraani. Ja hahmo kärsii ja ottaa damagea enemmänkin. Neljäs osa oli hyvä mutta mielestäni vain toimintaleffa genressä. Valitettavan vesityksen takia. Mutta onneksi nämä kyseiset helmet pysyvät omalla tavallaa elokuvahistoriassa. : )