Tiesitkö, että Otto Wille Kuusinen oli puolueen puheenjohtajana 1910-luvun alussa. Työväenpuolueen itsenäisyysaika alkoi Väinö Tannerin johdolla.
Sotien jälkeisenä aikana demareita johti asevelisosialistien joukko. Periaatteena oli, että politiikalla jatkettiin siitä, mihin aseellisella toiminnalla jäätiin. Kommunismin vastustaminen ja työväen olojen parantaminen kulkivat rinta rinnan. Demarien ansiosta Suomen suomettuminen toden teolla alkoi vasta 70-luvulla. CIA tajusi, että demariaate on paras kommunismin karkoite ja rahoitti sitä sen vuoksi auliisti. Väinö Tanner pantiin vankilaan ja puoluetta johti Emil Skog. Tosiasiassa puolue oli pitkälti sen vahvan miehen eli puoluesihteeri Väinö Leskisen käsissä. Unto Varjonen oli puolueen aivot ja Aarre Simonen ärhäkkö agitaattori ja sapelin heiluttaja. Väinö Tanner palasi puoluejohtoon vielä vankilasta päästyään. Asteikolla O-N-V eli oikeisto-neutraali-vasemmisto -akselilla nämä miehet eli asevelisosialistit olivat ehdottomasti O vatustaessaan kommunismia ja Kekkosta. Tämän ryhmän viimeisimpiä sinnittelijöitä oli puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki. Ryhmästä Aarre Simonen kääntyi valtaa hamutessaan V:ksi ja siirtyi uuden neuvosto- ja kekkosmielisenpuolueen TPSL:n jäseneksi. Väinö Leskinen käänsi myös takkinsa ja pääsi Kekkosen suosioon ulkoministeriksi. Ylenmääräinen alkoholinkäyttö ja sen seuraukset kaatoivat miehen lopulta hiihtoladulle.
Demarit tekivät sen jälkeen siirtymän O:sta N:ksi. Puheenjohtajaksi valittiin sovittelija ja keskitien kulkija Rafael Paasio. Puoluesihteerinä oli aluksi Pitsinki (O)
ja sitten Erkki Raatikainen (V) sekä myöhemmin vielä Kalevi Sorsa (N). Paasion puoluesihteereinä oli siis miehiä laidasta laitaan. Asevelisosialisti Mauno Koivisto (O-N) nousi koko ajan merkittävämmäksi valtakunnan poliitikoksi, vaikka puoluejohdossa hänelle ei löytynyt sijaa. Paasion kaudella alkoi vasemmistoradikalismi ja pälkäneläisyys, jotka hajottivat Paasion johdolla uudelleen yhtenäistynyttä puoluetta. Kekkonen oli kerran jo hajottanut puolueen ja suosi hajota ja hallitse -tyyliä edelleen. Radikaalien nappulaliiga oli Kekkosen suosiossa. P.Lipponen (V), Erkki Tuomioja (V), Antero Jyränki (V), Erkki Raatikainen (V), Kaisa Raatikainen (V), Ulf Sundqvist (V), Erkki Liikanen (V), Tarja Halonen (V) - kaikki enemmän tai vähemmän nuoria vasemmistoradikaaleja. Koivisto, Paasio ja Jussi Linnamo olivat jalat tukevasti maassa kulkijoita. Demarit muuntuivat vähitellen kekkos- ja sovjetmieliseksi porukaksi. Prahan miehitys oli tietysti kova isku tällä tiellä.
Seurasi varsin tuntemattoman Kalevi Sorsan aikakausi vuodesta 1975. Puoluesihteereinä radikaalit Sundqvist ja Liikanen. Vanhetessa ja vastuullisissa tehtävissä puoluesihteerienkin radikalismi vähin erin lientyi. Sorsaa seurasi Pertti Paasio (N), joka oli aika lailla isän kaltainen järkipoliitikko, mutta niin ikään isänsä kaltainen nahjusmaisuudessaan. Rafael Paasiotahan kutsuttiin mannertenväliseksi nahjukseksi. Ulpu Iivari oli ensimmäinen nainen puoluesihteerinä. Ulf Sundqvistin (V-N) puheenjohtajuus jäi lyhyeksi. Tätä seurasi EEC-vastustajana tunnetuksi tullut Paavo Lipponen (V-O) vuonna 1993. EEC-vastustajasta oli kypsynyt vanhetessaan EU-puoltaja. Radikalismi oli vaihtunut oikeistolaiseen, tannerilaiseen politiikkaan. Lipposen sotahistoriaharrastus kuvastaa myös huikeata poliittista muutosta miehessä. Lipposen puoluesihteerit olivat varsin näkymättömiä. Vasta nykyinen eli Eero heinäluoma saattaa tulevaisuudessa kohota merkittäviin asemiin. Presidentti Tarja Halonen (V-N) ei myöskään ole ollut puoluejohtajana tai sihteerinä, mutta nousi ministerinä ja asiaosaajana puolueen ja politiikan huipulle. Martti Ahtisaari ei ole puoluemies lainkaan, diplomaatti nostettiin jostain käsittämättömästä syystä presidentiksi.
Sotien jälkeen demarit ovat siis henkilögallerian mukaisesti kulkeneet tietä O-N-V-N-O. Tannerilaisuudesta lähdettiin ja siihen on palattu. Radikalismista on vain rippeet jäljellä. Vain Erkki Tuomioja jollain lailla edustaa vasemmistoradikalismia, aika huonolla menestyksellä. Paavo Lipponen elää ajan hengessä samaan tapaan kuin Väinö Leskinen. Valta kiihottaa enemmän kuin aatteellisuus. Lipposen seuraajaa on vähän ennenaikaista ennustaa. Erkki Liikanen saattaa tuntea vetoa takaisin päivän politiikkaan ja toki hän on vahvoilla, jos sen tekee. Kalliomäet, Heinäluomat ja Koskiset ovat turhan värittömiä näin tärkeälle paikalle. Vahvaa naistakaan ei ole näköpiirissä. Mennäänkö jatkossa taas kohti N:ää ja V:tä jää nähtäväksi.
Sotien jälkeisenä aikana demareita johti asevelisosialistien joukko. Periaatteena oli, että politiikalla jatkettiin siitä, mihin aseellisella toiminnalla jäätiin. Kommunismin vastustaminen ja työväen olojen parantaminen kulkivat rinta rinnan. Demarien ansiosta Suomen suomettuminen toden teolla alkoi vasta 70-luvulla. CIA tajusi, että demariaate on paras kommunismin karkoite ja rahoitti sitä sen vuoksi auliisti. Väinö Tanner pantiin vankilaan ja puoluetta johti Emil Skog. Tosiasiassa puolue oli pitkälti sen vahvan miehen eli puoluesihteeri Väinö Leskisen käsissä. Unto Varjonen oli puolueen aivot ja Aarre Simonen ärhäkkö agitaattori ja sapelin heiluttaja. Väinö Tanner palasi puoluejohtoon vielä vankilasta päästyään. Asteikolla O-N-V eli oikeisto-neutraali-vasemmisto -akselilla nämä miehet eli asevelisosialistit olivat ehdottomasti O vatustaessaan kommunismia ja Kekkosta. Tämän ryhmän viimeisimpiä sinnittelijöitä oli puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki. Ryhmästä Aarre Simonen kääntyi valtaa hamutessaan V:ksi ja siirtyi uuden neuvosto- ja kekkosmielisenpuolueen TPSL:n jäseneksi. Väinö Leskinen käänsi myös takkinsa ja pääsi Kekkosen suosioon ulkoministeriksi. Ylenmääräinen alkoholinkäyttö ja sen seuraukset kaatoivat miehen lopulta hiihtoladulle.
Demarit tekivät sen jälkeen siirtymän O:sta N:ksi. Puheenjohtajaksi valittiin sovittelija ja keskitien kulkija Rafael Paasio. Puoluesihteerinä oli aluksi Pitsinki (O)
ja sitten Erkki Raatikainen (V) sekä myöhemmin vielä Kalevi Sorsa (N). Paasion puoluesihteereinä oli siis miehiä laidasta laitaan. Asevelisosialisti Mauno Koivisto (O-N) nousi koko ajan merkittävämmäksi valtakunnan poliitikoksi, vaikka puoluejohdossa hänelle ei löytynyt sijaa. Paasion kaudella alkoi vasemmistoradikalismi ja pälkäneläisyys, jotka hajottivat Paasion johdolla uudelleen yhtenäistynyttä puoluetta. Kekkonen oli kerran jo hajottanut puolueen ja suosi hajota ja hallitse -tyyliä edelleen. Radikaalien nappulaliiga oli Kekkosen suosiossa. P.Lipponen (V), Erkki Tuomioja (V), Antero Jyränki (V), Erkki Raatikainen (V), Kaisa Raatikainen (V), Ulf Sundqvist (V), Erkki Liikanen (V), Tarja Halonen (V) - kaikki enemmän tai vähemmän nuoria vasemmistoradikaaleja. Koivisto, Paasio ja Jussi Linnamo olivat jalat tukevasti maassa kulkijoita. Demarit muuntuivat vähitellen kekkos- ja sovjetmieliseksi porukaksi. Prahan miehitys oli tietysti kova isku tällä tiellä.
Seurasi varsin tuntemattoman Kalevi Sorsan aikakausi vuodesta 1975. Puoluesihteereinä radikaalit Sundqvist ja Liikanen. Vanhetessa ja vastuullisissa tehtävissä puoluesihteerienkin radikalismi vähin erin lientyi. Sorsaa seurasi Pertti Paasio (N), joka oli aika lailla isän kaltainen järkipoliitikko, mutta niin ikään isänsä kaltainen nahjusmaisuudessaan. Rafael Paasiotahan kutsuttiin mannertenväliseksi nahjukseksi. Ulpu Iivari oli ensimmäinen nainen puoluesihteerinä. Ulf Sundqvistin (V-N) puheenjohtajuus jäi lyhyeksi. Tätä seurasi EEC-vastustajana tunnetuksi tullut Paavo Lipponen (V-O) vuonna 1993. EEC-vastustajasta oli kypsynyt vanhetessaan EU-puoltaja. Radikalismi oli vaihtunut oikeistolaiseen, tannerilaiseen politiikkaan. Lipposen sotahistoriaharrastus kuvastaa myös huikeata poliittista muutosta miehessä. Lipposen puoluesihteerit olivat varsin näkymättömiä. Vasta nykyinen eli Eero heinäluoma saattaa tulevaisuudessa kohota merkittäviin asemiin. Presidentti Tarja Halonen (V-N) ei myöskään ole ollut puoluejohtajana tai sihteerinä, mutta nousi ministerinä ja asiaosaajana puolueen ja politiikan huipulle. Martti Ahtisaari ei ole puoluemies lainkaan, diplomaatti nostettiin jostain käsittämättömästä syystä presidentiksi.
Sotien jälkeen demarit ovat siis henkilögallerian mukaisesti kulkeneet tietä O-N-V-N-O. Tannerilaisuudesta lähdettiin ja siihen on palattu. Radikalismista on vain rippeet jäljellä. Vain Erkki Tuomioja jollain lailla edustaa vasemmistoradikalismia, aika huonolla menestyksellä. Paavo Lipponen elää ajan hengessä samaan tapaan kuin Väinö Leskinen. Valta kiihottaa enemmän kuin aatteellisuus. Lipposen seuraajaa on vähän ennenaikaista ennustaa. Erkki Liikanen saattaa tuntea vetoa takaisin päivän politiikkaan ja toki hän on vahvoilla, jos sen tekee. Kalliomäet, Heinäluomat ja Koskiset ovat turhan värittömiä näin tärkeälle paikalle. Vahvaa naistakaan ei ole näköpiirissä. Mennäänkö jatkossa taas kohti N:ää ja V:tä jää nähtäväksi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
SDP petti aatteensa.
EU-politiikassakin se on rahavallan puolella. Unohtaen sellaisen vähäpätöisen seikan, että työväen ja suurpääoman edut eivät voi toteutua yhtä aikaa.
Demareiden ansiosta on työväestön aloitettava taistelunsa alusta.