Jos aikoinaan rankasti koulukiusatulla on myöhemmin mielenterveysongelmia, voivatko ne johtua lähes yksin omaan siitä koulukiusaamisesta? Tai toisinpäin sanottuna, onko monilla rankasti koulukiusatuilla myöhemmin mielenterveysongelmia?
Nuorena kiusattu, elämä pilalla???????
Jake
6749
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minua kiusattiin koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan ja myös aikuisuudessakin. Yläasteella yksi luokkakavereistani sanoi, että me tehdään susta hullu. No, nyt syön pillereitä ja käyn psykiatrilla.
Mutta ei se kiusaaminen yksin, vaan myös kotikasvatuksella on ollut merkityksensä: äiti oli (ja on vieläkin) ylihuolehtiva ja isä oli (ja on vieläkin) vaativa, mikään ei kelvannut. Ristiriitainen tilanne: piti olla "suojassa" maailman pahuuksilta ja kuitenkin piti "suorittaa" elämää. Ja siihen vielä päälle joka koulupäiväiset kiusaamiset ja haukkumiset. No, ei niillä kiusaajillakaan taida itsellään kovin hyvin mennä. Monet ovat esim. eronneet.
Varsinkin nuoruusiässä helvetin kokevalle elämä on ohi, finito. Helpoimmalla pääsee jos vetää ajoissa ittensä jojoon.
Oma elämäni oli lapsuudessani ja nuoruudessani yhtä helvettiä. 12 - 17 ikävuosien välillä itsarimietteet pyöri lähes viikottain mielessä.
Mutta sitten. Löysin todelliset ratkaisut elämääni ja tänään olen rautainen ihmisoikeustaistelija - todellinen anarkisti joka ei kuvia kumartele eikä nöyristele tämän maailman valtaherrojen edessä. Elämä on vieläkin kovaa, mutta olen tottunut kestämään ja voittamaan.
aikuisena ei tule niitä ongelmia, mutta jos psykologi on pistänyt ajan lääkärille ja syöttänyt lääkettä, ne muhii aivoissa ja vaikuttaa kaiken aikaa.
eli tulla niin vahvaksi,että jaksaa kaiken.
Minusta myös tuli vahva ihminen mutta hinta oli hirvittävän korkea.
Mä olen ollut koko ala- ja yläasteen koulu kiusattu. 9lk:lla aloin oireilla: masennuin, viiltelin, harjoitin saatananpalvontaa, ryyppäsin, yritin tappaa itseni. Kaikki vain sen helvetin takia, ja koska mulla oli huono itsetunto. Ei ovesta ehtinyt sisälle kun alko jo. Nyt siitä on vuosi, vähän yli, ku selvitin asiani. Viimesen ryyppykerran jälkeen makasin sairaalassa viikon muistini menettäneenä; kuulin yrittäneeni itsemurhaa vetämällä nappulaa, repimällä ranteeni ja viimeistelemällä sen hyppäämllä 2. kerroksen ikkunasta! En saanu liikkua, oli paha olo. Oli mahdollista, että olen halvaantunut kaulasta alaspäin. Mutta onneksi ei! Mulle annettiin uus mahdollisuus!! Olin jo ennen tätä temppua n. vuoden käynyt psykologilla ja syönyt lääkettä. Ja sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta... Vasta nyt pystyn asioitani itkemän, ja puhumaan koulu aikaisista asioistani. Mutta kuin kermana kakunpäälle: Sain kuulla, että vanha yläasteen oponi oli sabotoinut hakuani erääseen oppilaitokseen. Hän oli soittanut sinne, ja alkanut oikein kädestä pitäen kertoilemaan ja tarinoimaan asioistani, vaik ei ollut minua vuoteen nähnyt. Nyt kuitenkin aloitan amiksessa, ja elämä hymyilee. Näistä ajoista jäi vain kaksi ystävää. Mutta silti mä selvisin!! Ja mä rakastan mun elämää!!!