Onko täällä ketään muuta sellaista, joka on jo pitemmän aikaa tiennyt, että elämä tulee vietettyä ilman kumppania? Ihmisen perusluonteeseenhan kuuluu jonkinlainen optimismi joten ei sitä ihan helpolla moista tule tietenkään ajateltua että ei koskaan ketään vierellä elämässä olisi.
Joskus on kuitenkin parempi elää realismissa kuin katteettomassa toivossa. Kun hyväksyy esimerkiksi omalla kohdallani sen tosiasian että vanhanapoikana tämä elämä tulee vietettyä niin asian voi pistää sivulle ja alkaa nauttimaan niistä asioista, joita minulla on sen sijaan että surkuttelisin niitä asioita jotka minulta puuttuu.
Sitä paitsi, minä olisin surkea kumppani kenelle tahansa naiselle, naiset ansaitsevat parempaa kuin minunkaltaiseni mies. Se on totuus, ei mitään itsesääliä.
Onneksi olen huomannut itsessäni paranemisen merkkejä. Tämä ei enää ole sellainen kipeä paikka, arka kohta elämässä. Ajatus yksinäisestä loppuelämästä ei enää tunnu niin sysimustalta kuin vielä jokin aika sitten.
Niin, siis kysymys: Missä vaiheessa te olette tulleet siihen johtopäätökseen, että elämä ei yksinäisyyden osalta koskaan tule muuttumaan? Vai voiko tuollaista tietää? Minulle monet sanovat että ei tuollaista voi tietää. No, omalta osaltani tiedän sen.
Onneksi minulla on näitä virtuaalikavereita, vaikka eivät he mitään oikeita ystäviä tietenkään korvaa, mutta silti ovat hyviä ystäviä. Muutamia heistä on jopa 6v takaisia. Tämän nettiyhteyden kautta on muutamia tullut ihan Englannista ja Irlannista asti.
Joskus on kuitenkin parempi elää realismissa kuin katteettomassa toivossa. Kun hyväksyy esimerkiksi omalla kohdallani sen tosiasian että vanhanapoikana tämä elämä tulee vietettyä niin asian voi pistää sivulle ja alkaa nauttimaan niistä asioista, joita minulla on sen sijaan että surkuttelisin niitä asioita jotka minulta puuttuu.
Sitä paitsi, minä olisin surkea kumppani kenelle tahansa naiselle, naiset ansaitsevat parempaa kuin minunkaltaiseni mies. Se on totuus, ei mitään itsesääliä.
Onneksi olen huomannut itsessäni paranemisen merkkejä. Tämä ei enää ole sellainen kipeä paikka, arka kohta elämässä. Ajatus yksinäisestä loppuelämästä ei enää tunnu niin sysimustalta kuin vielä jokin aika sitten.
Niin, siis kysymys: Missä vaiheessa te olette tulleet siihen johtopäätökseen, että elämä ei yksinäisyyden osalta koskaan tule muuttumaan? Vai voiko tuollaista tietää? Minulle monet sanovat että ei tuollaista voi tietää. No, omalta osaltani tiedän sen.
Onneksi minulla on näitä virtuaalikavereita, vaikka eivät he mitään oikeita ystäviä tietenkään korvaa, mutta silti ovat hyviä ystäviä. Muutamia heistä on jopa 6v takaisia. Tämän nettiyhteyden kautta on muutamia tullut ihan Englannista ja Irlannista asti.
Vastaukset 28
Vanhimmat
että tulen lopun elämääni olemaan yksin, siis vanhanapoikana. Mutta merkit ovat tässä elämän aikana olleet siihen suuntaan niin vahvat että pidän sitä kaikkein varmimpana vaihtoehtona.
En osata muuta sanoa kuin että tavallaan olen vain aina tiennyt sen. Se on niin voimakas ennakkoaavistus. Ja johtuu se siitäkin että tunnen itseni, tiedän että en muutu sellaiseksi kuin pitäisi.
Eräällä tavalla olen tiennyt tämän kohtaloni jo niihin nuoruuden aikoihin kun kaverit alkoivat muodostaa suhteita ympärilläni. Tiesin että noin ei tule minulle käymään.
Olen kasvanut myös siihen tietoisuuteen hyvin vahvasti että minussa on jotain romanttisesti ja/tai seksuaalisesti hyvin ei-pidettävää. En tiedä mitä se on, mutta naiset eivät sillä tavalla minulle lämpiä. vaikka muuten eivät millään tavalla kartakaan.
Herranjestas! Ihan kuin olisin lukenut itseni kirjoittaman tekstin. Sanavalinnat ja kirjoitustyylikin oli kuin suoraan minun näppäimistöltäni.
Tosi lohdullista tietää, että en ole ainoa tässä maailmassa tuntemuksineni.
itse olen sitä mieltä että kaikille on joku, ei ehkä vielä ole tullut vastaan eikä lähiaikoina tulekaan mutta jossain vaiheessa. Kun tapaa. Sit napsahtaa. Sitä odotellen.
Ei siis kannata ajatella että turha edes odottaa, mietippä vaik et murhamiehillä, väkivaltaisilla katutappelijoilla, narkkareilla ja jopa poliitikoilla, voi olla elämänkumppani joten et sä niitä pahempi kumminkaan voi olla.
Huumorilla eteenpäin ja toivoa ei menetetä milloinkaan, vai mitä ;)
Ei helvetti! En haluaisi olla tyly mutta minä olen totaalisen allerginen tuollaiselle "jokaiselle on joku"-paskanjauhannalle.
No, kenties en sittenkään ole vielä sinut ajatuksen kanssa, että tulen aivan taatusti viettämään elämäni yksin sillä muuten en suuttuisi tuollaisesta tekstistä. Sä et vaan tajua sitä, että kun yrittää käydä läpi ajatusprosessia, että tämä on tässä näin eikä tämä tästä koskaan tule muuttumaan niin kuinka tuollainen omien ajatusten kanssa täysin ristiriidassa oleva teksti ärsyttää.
Ei pitäisi provosoitua, sori. Minä vaan tiedän, että näin tulee olemaan. Naiset ansaitsevat parempaa kuin mitä minä pystyn kenellekään tarjoamaan. Lue tuo toisen kaverin vastaus minun avaukseeni, ihan kuin olisin itse sen kirjoittanut.
Minulle tuo "jokaiselle on joku" -lause on ahdistava ja masentava fraasi.
Kun on elänyt niin pitkään yksin ja kuulee tuon, niin minulle tulee entistä poikkeavampi olo.
Kun "jokaiselle on joku", eikä se koskaan tule vastaan eikä mitään pientäkään siihen suuntaan tapahdu, niin tulee sellainen olo että olen nyt se poikkeus joka tuonkin säännön vahvistaa.
se sama kirjoittaja, jonka tekstin sanoit kuullostavan omaltasi.
Tiedän, se on tarkoitettu rohkaisuksi ja kannustukseksi mutta sillä on tasan päinvastainen vaikutus. Silloin kun siihen ei itse usko niin se kuulostaa omissa korvissa todella pahalta vaikka onkin hyvää tarkoittava.
onko noin, että jään yksin, mutta olen aavistellut pahinta 19-vuotiaasta lähtien. Ja silloin olin kuitenkin sellainen, että olisin helposti saanut seuraa - mutta en ole sellainen enää :(
Ainakin tällä hetkellä minusta tuntuu siltä,että tulen viettämään loppuelämäni yksinäisenä. Niin kuin aiemmin kerroinki,että joitain hyvän päivän tuttuja on,mutta ne on vaan niitä,eivät sen enempää.
Ihanaa olisi saada kumppani vierelleen,mutta mulla ainakaan sen saanti ei ole kovin helppoa. Syy on se,kun itelläni on muutamia sairauksia,jotka vähän rajoittaa elämääni. Kukapa mies tämmöistä naista hyväksyis kumppaniks? ei kukaan. Tai sitten sen pitäisi olla niin ymmärtäväinen,että tajuaa millaista on,kun lääkkeet väsyttää jne. Toisin sanoen sillä miehellä pitäis itelläänki olla joku sairaus,jotta hänen olisi helpompi ymmärtää minua. Ikää tosin on 23 v,joten onhan tässä vielä aikaa,mutta kuitenkin. Yks tuttu sanoikin,että 20-25 v. on se ikävaihe,jolloin eniten haluaa oman kullan,mutta kun täyttää sen 25,niin sitten se tasoittuu. Mitä lähemmäs 30 vuotta mennään,sitä enemmän se laantuu,eli ei sitten tee mieli kumppania,kun on kauan elänyt yksin. Itelleni tulee 3,5 vuotta kuluneeks,kun muutin kotoa pois. Ihanaa se tietty on,kun on oma rauha huushollissa,mutta ystäviä olisi kiva olla,joita silloin tällöin näkis. Ja jos se oma kulta joskus löytyy,niin sekin olisi kiva. Toisin sanoen sosiaalista elämää saisi enemmän olla. Nyt sitä on lähinnä harrastusten muodossa.
Olen tavallaan hyväksynyt sen,että en ehkä koskaan saa kumppania,kun on nuo tyhmät sairaudet. Kaikki miehet tuntuvat haluavan terveen naisen,ja sen kyllä ymmärränki,kun silloin siitä naisesta ei miehen tarvitse kantaa huolta niin paljon,kuin jos niitä sairauksia olisi. En tosin voi sanoa tätä varmaksi,onko näin. Joten hyvä olisi,jos joku mies sattuis lukemaan tämän,niin hän voisi antaa mielipiteitä ja faktaakin siitä,onko asia näin. Tietysti naisetkin voitte kirjoitella asiasta,miten se oikeasti on.
Onneksi on vanhemmat vielä elossa,joiden kanssa olen ehkä liiankin tiiviisti yhteyksissä. Joka viikonloppu käyn heillä,kun on kissat,jotka tuovat lohtua yksinäisyyteen. En vaan ole vielä hankkinut omaa kissaa,koska siihen menee rahaa paljon ja toisekseen,kun matkustan suhteellisen paljon,niin sekin vaikuttaa,miksi on parempi olla ilman kissaa. Kyllä se muuten auttais mielialaan paljonkin,mutta toistaiseksi riittää se,kun käyn vanhemmilla niitä silittämässä ja sylissä pitämässä,murr murr.
Olen pahoillani puolestasi. Toivottavasti jotenkin saat sairautesi järjestykseen. Se on kuitenkin se tärkein asia.
Minä olen omaan osaani alistunut mutta yritänkin ajatella että pitäisi yrittää iloita niistä asioista joita minulla on eikä surkutella niitä asioita, jotka minulta puuttuu. Minä tosiaankin olen lakannut uskomasta satuihin ja tiedän että tulen viettämään elämäni ns vanhanapoikana mutta meitähän on sittenkin vaikka kuinka paljon eikä se suinkaan ole mikään häpeä.
Silloin tällöin joku tulee aina sanomaan jotakin, että "jokaiselle on varmasti joku" mutta vaikka tuo klisee suututtaakin niin järjellä ajatellen tietää, että se ei pidä paikkaansa. Läheskään kaikille ei sitä omaa rakasta koskaan löydy.
Mutta kuten sanoit, sinä olet vielä nuori, 10v mua nuorempi joten sinuna en vielä heittäisi kirvestä kaivoon mutta en myöskään tuputa mitään latteuksia sillä itse varsin hyvin tiedän miltä ne korvissa kuulostaa jos niihin ei itse usko.
Se on sellainen, etten voisi muuttaa kotoolta pois, ellen raahaisi uuteen kotiini mukaan vanhempieni lemmikkejä tai ostaisi sinne uusia. En uskalla asua yksin. Se on liian pelottavaa. Jos olen illalla yksin, niin ettei edes koiraa ole samassa huoneistossa, tunnen oloni hyvin tukalaksi. Korvani herkistyvät kuulemaan erilaisia ääniä. Tuota sairautta ei tarvitse kirjoittaa, se on luultavasti yleisesti kaikkien tiedossa.
Lääkkeitä en käytä, sillä niissä on kuitenkin sivuvaikutuksensa. Kun tiedän, että kotona on muitakin kuin minä, olen sillä hetkellä aivan terve. Ei siis mitään pelkotilaa ilmenny.
En usko, että minulla olisi tavallista vaikeampi saada kumppania. Tuo on vain tuollainen pieni yksityiskohta ihmisessä. Sitä ei edes kukaan tiedä, jos en kerro.
Halusin vain sen tuoda esille, että myös minulla on sairaus. Et ole ainoa.
Tuli vaan noista sairauksista mieleen,miten ne rajoittaa elämääni,niin tässä pari esimerkkiä. Minut saatetaan esim. hyväksikäyttää,koska en kykene puolustautumaan ja hyväksikäyttäjiää liikkuu mm. ulkona myöhään illalla tai yöllä baareissa,tanssiravintoloissa.....sellaisissa,
missä otetaan alkoholia jne. Tämän takia en saa mennä kyseisiin paikkoihin ja vanhempani ovat tästä hyvin tarkkoja,joten siksi minua ei näy noissa paikoissa. Enkä saa myöhään liikkua ulkona,raja menee jossakin ilta yhdeksän kieppeillä,ja onneksi harrastukset loppuu siihen mennessä. Eri asia on sitten,jos on joku tuttu tai hyvä ystävä/kaveri,johon voi luottaa,niin sitten saan mennä,mutta yksin en missään nimessä. Silloin se kaveri pystyy kattomaan mun perään,ettei satu mitään jne. Tällä en tarkoita sitä,että sen kaverin tarttis holhota mua,koska itsenäinen kuitenkin olen,mutta kun se on turvallisuus kysymys,niin siksi on näin.
Toinen esimerkki. En saa hirveästi olla jalkojen päällä,varsinkaan aamuisin,koska minua rupeaa huimaamaan/pyörryttää. Kumpaa sanaa sitten halutaan käyttää. Tämä on kouluaamuina tuskallista,kun pitää herätä aikasin ja mennä kahdeksan bussiin. Tänäkin aamuna bussipysäkillä huippas,mutta onneksi kerkesin istua,niin ei mennyt taju. Viikonloppuisin ei yleensä huippaa,koska saan nukkua pitkään ja aamuisin on mahdollisuus istua ilman,että on kiire mihinkään.
Lääkkeistä en tule pääsemään eroon koskaan,näin lääkäri sanoi viimeks,kun kävin siellä. Sivuvaikutuksia piisaa,joista esimerkkinä mainittakoot väsymys. Sen takia olen oikea unikeko,joka viikonloppuisin ja lomilla nukkuu pitkään,aina kun suinkin mahdollista,ja silti enemmän tai vähemmän väsyttää. Jos lääkkeitä en syö,joudun sairaalaan muiden autettavaksi ja pahimmassa tapauksessa kuolisin,tai ainakin vammautuisin pahasti. Muistan vieläkin ne kerrat,kun menin itkien lääkärille ja sanoin,että haluan lääkkeet pois. Lääkäri sanoi,että haluatko maata sairaalassa,vai syödä lääkkeitä ja elää normaalia elämää? arvaatte varmaan kumman valitsin,kun hengissä olen.
Sinä joka kirjoitit viestissäs,että olet liian vaativa kumppanin suhteen,näin mä ainakin ymmärsin. En tiedä,tarkoititko minua,mutta jos tarkoitit,niin tässä tulee vastaus,miksi on näin. Jos tuleva kumppani käyttäis mua hyväksi,niin mä en kykene puolustautumaan,vaan olen täysin muiden armoilla. Tämän takia mm. vanhemmat ja itsekin olen hyvin tarkka,millaisen miehen kanssa voin viettää loppuelämäni. Tämä vaan siksi,kun sairauksia on,jotka aiheuttaa tommosta....sanonko mitä! Muakin ärsyttää,että kaikki menee näiden mukaan,mutta minkäs teet,kun itse en ole sairauksia valinnut.
Sinä joka kirjoitit voimia sulle,niin niitä tässä tarvitaan. Välillä tuntuu,ettei jaksa näiden kanssa. Onneksi on vertaistuki ryhmät ja yhdistykset perustettu,joista on paljon apua jaksamiseen. Niissä tulee käytyä.
Tämä ei nyt hirveästi liity yksinäisyyteen,mutta epäilen vaan,että sairaudet on sen taustalla,kun ei ole ystäviä eikä kumppania,niin siksi kirjoitin tänne. Lopuksi totean että te,joiden ei tarvitse syödä lääkkeitä päivittäin,niin olkaa onnellisia! Teidän ei tarvitse kärsiä sivuvaikutuksista,eikä käydä verikokeissa ja tutkimuksissa....minä joudun.
Yksinäisyyttä on monenlaista. Nautin yksinäisyydestä, kun taas jollekin muulle se voi olla kärsimystä. Sinä tarkoitit yksinäisyydellä parisuhdetta. Itselläni on muut ystävyyssuhteet eli minulla ei ole yhtään tuttua mieheni ja harvojen sukulaisteni lisäksi. Viihdyn hyvin yksin ja en kaipaa seuraa, mutta välillä minulla on seurustelusuhteita. Sukulaisiinkaan en välitä pitää yhteyttä. Enkä usko, että koskaan haluaisinkaan ystävyyssuhteita, joten täten voin päättää sen itse.
Välillä tulee sellainen tunne viesteistäsi, ettet tiedä mitä haluat. Mitä parisuhde on sinulle? Haluatko vain jotain täydellistä suhdetta, missä ei ole riitoja?
Kuitenkin sinulla on ollut suhteita ja treffejä, mitkä eivät ole kiinnostaneet sinua. Onko rima liian korkealla? Ehkä etsit liian täydellistä kumppania? Huomasin myös, ettet ehkä kelpuuttasi suomalaista kumppania.
Ehkä kaikki onkin vain itsevihaa? Vai määrittelevätkö muut ihmiset liikaa elämääsi, koska näin sinun "painottavasi" omaa asuntoasi ja autoa.
Minusta tuntuu nyt että sinä sekoitat minut jonkun toisenm viestiin. Ensinnäkin, minulla ei esim ole autoa enkä moista edes haluaisi. Toisekseen, en minä mitään täydellistä naista ole koskaan etsinyt.
Jep, auto olikin virhe. Sehän on hyvä, jos autoa et halua. :)
Oletko täysin varma, ettet halua täydellistä syhdetta? Mikä on ollut vikana naisissa, joita olet tavannut?
Minä en nyt ymmärrä yhtään mistä sinä oikein puhut. Minä en ole mitään täydellsitä suhdetta koskaan hakenut, sellaista ei ole olemassakaan, aikoinani etsin edes suhdetta, oli se sitten kuinka epätäydellinen tahansa mutta kun ei niin ei.
Ei minun tapaamissani naisissa ole mitään vikaa ollut vaan minusa on ollut vikaa heidän mielestään.
Edelleenkin minusta tuntuu että sotket minut johonkuhun toiseen.
Kukaan ei välittänyt, ketään ei kiinnostanut,
Se sitten sattui aikansa,
Luovutin, lakkasin välittämästä.
Yksityiskohtaisempi selostus alla.
Hanskat paiskasin tiskiin... tai pikkuhiljaa laskin ne siihen tässä ihan parin viimevuoden aikana. Hiffailin vaan että jos kaikki ikäiseni ovat tähänmennessä saaneet aikaan jo vaikka mitä, ja minä en ole edes käynyt treffeillä niin ei väkisin. Ei kannata haaskata resursseja sellaisiin hommiin missä tuottoprosentti on autamattoman huono.
Ei siinä mitään, pitäkööt perkeleet tunkkinsa, muutamat naiset ovat ihmetelleet mistä kiikastaa, miksei ketään ole löytynyt kun olen niin sitä ja tätä kaikkea ihanaa ja hyvää. Paska puhetta, ihanaa ja hyvää kai, mutten sanojalle itselleen ikinä? Seuraavaa joka sanoo noin, voisin vetäistä turpaan vaikka nainen onkin. Ei tarvitse tulla syytämään läpinäkyvää paskapuhetta vain siksi että kuvittelevat minun itkevän yksinäisyyttäni iltaisin.
En ole sitä itkenyt enää pitkään aikaan, enkä viitsi, sama kuin valittaisi painovoimasta mille ei voi mitään, siihen on vain totuttava ja tehtävä siitä parhaansa, etsittävä jotain muuta mihin kaiken tarmonsa purkaa, koska joutilas mieli saa aikaan pahoja ajatuksia ja synkkiä visioita. Itse keskityn työhän ja opiskeluun, ehkä valmistun, ehkä saan hyvän työn ja tukevan tilipussin, ehkä sitten kelpaan edes johonkin kun on rahaa.
Myöhäistä sekin tosin on, en enää edes välitä kelvata mihinkään, minusta on hyvää vauhtia tulossa kiukkuinen vanha mies. Toisaalta ei tämä kenenkään vika ole, en viitsi ketään väkisinkään ystäväksi pakottaa jos kerran vastenmielinen persoona satun olemaan.
Siis, oletko sinä mies vai nainen. Väitit olevasi kumpaakin tuossa tekstissäsi.
Muuten oli todella tuttua tekstiä. Itsekin olen alkanut ajattelemaan noin jo senkin takia, että tuntuu siltä, että elämämenee hukkaan samalla kun on tavoitellut jotain sellaista mitä ei tunne voivansa koskaan saada.
ilmaisin asian huonosti, mies siis olen ja monet naiset ovat todenneet että olen ihana, söpö ja hyvä kuuntelija ja ties mitä - mutten koskaan kuitenkaan poikaystävä-ainesta.
En minä jaksa enää. Tuntuu vain etten ole lainkaan sitä mitä ikäiseni (>20v) naiset hakevat, pitäisi olla jonkinlainen suupaltti ja alfa-mies jota kehtaa näyttää kavereilleen. Nettitreffejä en edes koita katsottuani ilmoituksia, siellä on semmoista lokaa mielenkiinnonkohteiden perusteella ettei edes kannata (mielenkiinnon kohteet: bailaus ja autot).
Oikeastaan tämä on vapauttavaa, kaikki paineet ovat poissa, toiveet ja tavoitteet. Paskaksi mennyttä maljakkoa ei tarvitse varjella enää putoamiselta.
"Oikeastaan tämä on vapauttavaa, kaikki paineet ovat poissa, toiveet ja tavoitteet. Paskaksi mennyttä maljakkoa ei tarvitse varjella enää putoamiselta."
Tämä olikin tosi hyvin sanottu. Minäkin olen ajatellut että ei haittaa vaikka vammautuisin jos yrittäisin itsemurhaa, sillä sitten olisin ainakin vapaa kaikesta perheenperustamis, parisuhde ja seurusteluhuolista. Antaa muiden pissiksien hätveltää ja nauraa ihan rauhassa me soturit voimme halveksia ja inhota näitä elämä tarjottimella kaiken saaneille pissiksille.
Ei yksinäisyyteen kai koskaan totu tällä saralla, luonto ajaa tikanpojan puuhun ja kloppipojan naisiin, ja jos tulosta ei synny niin luonto repii väkisin - jos ei tekoja niin ainakin mieltä tuntematta armoa tuon taivaallista kuten tapanaan on.
Mitenkäs siinä muuan 80-luvun poppi-kipaleessa sanottiin, I want to know what love is. En kuitenkaan nähtävästi saa tietää ja sekös vituttaa, vaikka tiedänkin ettei niin tule käymään, ei ainakaan näin parikymppisenä naisten huitoessa bileistä ja baarista toiseen kuin heikkopäiset.
Ei minulla ole sijaa siinä sirkuksessa, ja tiedän sen varsin hyvin, enkä aio sen vuoksi tunkea väkisin mukaan. Ei tälle helvetin kaipaukselle voi kuitenkaan mitään, ja sen kanssa saa tapella ja kärvistellä päivittäin kuin pahimmassakin kiirastulessa.
Lääkärien pitäisi antaa niin haluaville jotain tököttiä joka lopettaa seksuaaliset halut kuin seinään ja antaa keskittyä johonkin hyödyllisempään. Nyt kaikki saamattomuus vain nakertaa itsetuntoa kuin nälkäinen rotta.
Mitä minulle on suotu? Onko yhtään mitään, onko ylipainoinen yh jolla on koko sukupuolitautien kirjo ja velkavankeus menneisyydestään muistuttamassa? Ja paskanmarjat. Tasosta en tingi ja kärvistelen saatana sitten vaikka loppuun asti ilman.
Tuo on kyllä niin totta mitäsanot, että halutessaan ihmiset saisivat pyytää jotain lääkettä jolla saisi himonsa pois. On melkoista kidutusta olla vastentahtoisessa puutteessa.
vaikka ei saisi mainostaa.
Olen itse syönyt aikoinani Cipralex-nimistä ahdistuneisuus/masennuslääkettä, ja multa se vei seksuaaliset halut täysin. Hassuinta oli, että itse pidin lääkettä mm. juuri siksi hyvänä, kun taas lääkäri halusi sen juuri tuosta syystä pois käytöstäni. "Koska seksuaalisuus on niin tärkeä asia nuoren ihmisen elämässä" kuului vastaus.
NII-IN.
Jos sinua vituttaa tuo "kyllä jokaiselle on aina joku"-skeida, niin arvaapa vituttiko mua toi lausahdus. Tai ehkä vituttaa on väärä termi, koska lääkäri oli poikkeuksellisen symppis ja asiansa osaava, mutta oli se pysäyttävää.
Joku järkevä ihminen viimeinkin myönsi asian ääneen tässä muuten niin pornoistuvassa maailmassamme, jossa esimerkiksi lukuisten yksinäisten ihmisten (niin nuorten kuin vanhusten) todellisista ongelmista vaietaan.
Sellainen lääke kelpaisi mullekin.
Itse olen lyhyt ja laiha mies. En varmasti koskaan kasva isoksi mieheksi. Minäkin ajattelen että naisilla on aina parempi kumppani tarjolla kuin minä.
Mutta pitäköön paskansa! Kersoja, riitoja, rahanhukkaa ja hälinää niillä niin paremmilla perheillä riittää. Minä olen erakko, koska olen henkisesti jälkeenjäänyt. Minä toivon pahaa muille ja nautin toisten kärsimyksistä.
Ja sä oot aina jotain toista parempi, ikinä näin miettiny? :)
noin 8 vuoden ajan. Mulla on täysin mennyt luottamus muihin ihmisiin jo lapsena/nuorena, kiitokset siitä inhottaville koulu"kavereille" ja etäisille vanhemmille, ja sen vuoksi en uskalla edes tutustua muihin enää. En vaan kykene (enkä uskalla) enää ikinä luottamaan muihin ihmisiin.
30v kun tuli täyteen niin alkoi vähän tuntua siltä. Tämä oli vuosi takaperin, toistaiseksi ainakin vaikuttaa siltä että kutina piti paikkansa. Kattoo nyt.