http://www.iltasanomat.fi/uutiset/sahkeet.asp?id=580077
Downin oireyhtymän seulonta tehokasta
(25.6. 04:22)
Downin oireyhtymää voidaan seuloa tehokkaasti jo alkuraskaudessa. Kun seulontaan yhdistetään sekä sikiön niskapoimua mittaava ultraäänitutkimus että äidin veritutkimus, seulonta voidaan tehdä jo 11.-12. raskausviikoilla. Tämä on noin kuukautta varhemmin kuin perinteinen seerumiseula.
Niskapoimuseulonnan ja verikokeen yhdistelmä antaa myös entistä varmempia tuloksia. Se löytää jopa 77 prosenttia Down-sikiöistä. Pelkkä sikiön niskaturvotus olisi löytänyt 69 prosenttia ja pelkkä äidin verikoe 75 prosenttia Down-tapauksista.
Tiedot ilmenevät lääketieteen lisensiaatti Marko Niemimaan väitöstutkimuksesta. Väitöksessä tutkittiin eri seulontamenetelmiä raskauden 8.-14. viikoilla yli 4 500 naisen joukossa.
Downin syndrooma on yleistynyt viime vuosina samalla kun synnyttäneiden naisten keski-ikä on noussut.
Suomessa on vuosittain noin 130 Down-tapausta. Puolet näistä havaitaan raskauden aikana. Tällöin vanhemmat yleensä pyytävät raskauden keskeytystä. (STT)
--------
Niin, tuota vaan jäih ihmettelemään että millä perustein juuri Sinä haluaisit abortin jos sinulla todettaisiin down-lapsi? Kohtuuttomasta rasituksesta tässä tuskin on kyse, ja muistankin tapauksen jossa lääkäri joutui eroamaan kun suositteli down-lapsen abortoimista pelkästään taloudellisin perustein.
Downin oireyhtymän seulonta tehokasta
(25.6. 04:22)
Downin oireyhtymää voidaan seuloa tehokkaasti jo alkuraskaudessa. Kun seulontaan yhdistetään sekä sikiön niskapoimua mittaava ultraäänitutkimus että äidin veritutkimus, seulonta voidaan tehdä jo 11.-12. raskausviikoilla. Tämä on noin kuukautta varhemmin kuin perinteinen seerumiseula.
Niskapoimuseulonnan ja verikokeen yhdistelmä antaa myös entistä varmempia tuloksia. Se löytää jopa 77 prosenttia Down-sikiöistä. Pelkkä sikiön niskaturvotus olisi löytänyt 69 prosenttia ja pelkkä äidin verikoe 75 prosenttia Down-tapauksista.
Tiedot ilmenevät lääketieteen lisensiaatti Marko Niemimaan väitöstutkimuksesta. Väitöksessä tutkittiin eri seulontamenetelmiä raskauden 8.-14. viikoilla yli 4 500 naisen joukossa.
Downin syndrooma on yleistynyt viime vuosina samalla kun synnyttäneiden naisten keski-ikä on noussut.
Suomessa on vuosittain noin 130 Down-tapausta. Puolet näistä havaitaan raskauden aikana. Tällöin vanhemmat yleensä pyytävät raskauden keskeytystä. (STT)
--------
Niin, tuota vaan jäih ihmettelemään että millä perustein juuri Sinä haluaisit abortin jos sinulla todettaisiin down-lapsi? Kohtuuttomasta rasituksesta tässä tuskin on kyse, ja muistankin tapauksen jossa lääkäri joutui eroamaan kun suositteli down-lapsen abortoimista pelkästään taloudellisin perustein.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Jokainen joka haluaa lapsen, haluaa terveen lapsen. Oletko koskaan kenekään kuullut puhuvan: "ei sukupuolella ole väliä, mutta toivomme että lapsi olisi jollain tavalla vammainen, älyllisesti tai fyysisesti tai mieluummin molempia. Jos emme saa itse vammaista lasta, adoptoimme sellaisen."
VAmmainen lapsi ei koskaan samalla tavalla itsenäisty, menesty, opi, toimi jne kuin terve lapsi. Siitä on paljon paljon enemmän vaivaa huolta, jopa taloudellisesti vammaisen lapsen kanssa on tiukemmalla, Downin syndr. tai mikä tahansa muu vammaisuus.
Ihan käytännön asiat:
Jo pelkästää päivähoidon järjestäminen, tai jos haluat vapaaillan puolisosi kanssa, vammaista lasta harvempi ottaa hoitoon ja yökylään.
Yhteiskunta karsii lapsiperheiden ja ylipäätään kaikenmaailman juttuja, ja yksi sästökohde on vaikkapa vain kuntoutus. Kävelyn opettelu, kuivaksi ja potalle/pytylle oppiminen, puhuminen, kasvojen ja suun lihasten hallitseminen, syöminen itse, vaatteiden pukeminen, kaikki ne toiminnot, jotka normaalisti ihminen oppii ja haluaa oppia vaativat enemmän ja siihen ei välttämättä yksin vanhemmat kykene, tarvitaan apujoukkoja alan ihmisistä ja se maksaa, maksaa kunnalla, maksaa yksityisellä.
Siksi: se on niin valtavan paljonvaativampaa, sitovampaa.
Tottakai jokainen rakastaa lastaan ja tottakai lapsi voi vammautua elinaikana, synnytyksessä, muitakin kehityshäiriöitä tai viivästymiä on kuin Dowinin syndrooma. Mutta käsittääkseni se on ainoa mitä voi seuloa näin tarkkaan.
Monet sanovat etteivät halua lasta nelikymppisenä tai yli 35 v koska juuri Downin syndr. riski kasvaa.
Mutta kuka haluaa tietoisesti itselleen vammaisen lapsen? Haluatko sinä?
Minä en ainakaan haluaisi. Olenko siis huono ihminen ja huono äiti, kun toiveeni on saada terve lapsi ?
Jokaiselle perheelle se on ollut kiisi, shokki. On ollut vain pakko jatkaa ja jaksaa, löytää ilo vammaisesta lapsesta ja tottakai se löytyy. Lapsi on aina ilo ja rakkaus. Mutta. Kukaan ei sano: haluamme seuraavankin lapsen olevan vammainen.
En ole ainakaan kuullut, oletko sinä?
Samalla tavalla ei kerrota terveestä lapsesta kun esim. jossain aikaikauslehtihaastettelussa kerrotaan ja kuvataan vammaista lasta. Ei, koska vammaisesta lapsesta halutaan kaiketi kertoa, että lapsi on rakas mutta raskas, raskas ja silti rakas.
Entäpä jos terveestä lapsestasi tulisi onnettomuuden vuoksi vammainen, tai hän ryhtyisi käyttämään huumeita tai muuten terve lapsesi ei vain kiinnostuisi koulun käynnistä, materiasta, menestyksestä?
Hirvittävää, jos nyky-yhteiskunnan ihmisyyden mittapuu on MENESTYS.
Minun siskoni on ns.down-lapsi, josta kasvoi varsin toimelias aikuinen. Hän oppi kävelemään, puhumaan ja pukemaan, hän kävi tavallisessa päiväkodissa ja kävi koulunsa loppuun asti. Kuuden allän ylioppilasta hänestä ei tullut, mutta äitini katsoi silti mahdolliseksi rakastaa häntä. Hän käy töissä, asuu omassa asunnossaan ja huolehtii omista asioistaan ja elää parisuhteessa ja yhdessä nämä kaksi hoitavat ilman erityisiä apuja kotinsa ja kaksi koiraansa erinomaisesti. Eiväthän he tienaa suuria rahoja, mutta he ovat silti ihmisiä, eivätkä aseta vanhemmilleen sen suurempia huolenaiheita kuin me terveet sisarukset.
Meitä muitakin vanhemmat tapaavat säännöllisesti, auttavat tarvittaessa taloudellisesti ja auttavat välillä käytännön asioissa. Terveestäkään lapsesta huolehtiminen harvoin loppuu siihen kun hän valömistuu diplomi-insinööriksi.
Olisiko sitten perheemme, seurakuntamme, kuntamme tai valtiomme onnellisempi instituutio mikäli siskoni ei olisi syntynyt? Tai joku muu, jolla on downin syndrooma?
Tuskin.
He eivät tee keksintöjä, suunnittele patenttja. Eivät he kirjoita kirjoja eivätkä pidä valtion johtajien tapaamisia.
Mutta he eivät myöskään aloita sotia, eivät aja omaa etuaan eivätkä tahallaan satuta.
Minun siskoni on opettanut perheellemme paljon rakkaudesta, onnellisuudesta ja kärsivällisyydestä. Opetus, jota monet nykypäivänä kaipaavat. Miksi lapsen menestys olisi vanhemmille tärkeää? Minä odotan nyt lasta, toistani, ja toivon totisesti, että hän on ennemmin onnellinen vammainen kuin ahdistuksen,ahneuden, kiireen ja menestyksenjanon
vaivaama "terve". Ainakin lapseni tulevat oppimaan tädiltään paljon hyvää elämästä. Ikävää, jos tuollaiset ihmiset syöttävät lapsilleni ajatusta, etä heidän rakas tätinsä on rasite sukulaisilleen, kunnalle ja valtiolle, eikä hänestä saa olla onnellinen koska hän ei (muka) ITSENÄISTY, MENESTY ja OPI?!
Huh-huh noita kommenttejasi..
Takerrut nyt yhteen sanaan, joka on muiden sanojen joukossa. Menestyä elämässään voi monella tapaa ja en ole väittänytkään että vain korkeasti opiskellut ihminen olisi se ainoa oikea hyvä ja menestyvä ihminen, tai että vain älykästä ja menestyvää lasta voisi rakastaa tai ettei vammaista lasta voisi rakastaa.
En sanonut näin.
Vammaista lasta rakastaa tottaki, enkös kirjoittanutkin sen. Ihmisarvo meillä on kaikilla, ulkonäköön, älykkyyteen, koulutukseen jne katsomatta. En ole väittänytkään etteikö olisi.
Tuo kaikki, mitä kirjoitit, on totta, sen olen lukeneut monista eri jutuista jne, en ole sitä kiistänytkään.
Jos äidillesi olisi sanottu odotusaikana: sinulla on kaksi vaihtoehtoa, haluatko terveen lapsen vai haluatko down-lapsen? - kumman äitisi olisi valinnut?
Tästä on kysymys. Tästä, että jokainen ihminen joka lasta toivoo, toivoo myös tervettä lasta. Lastaan rakastaa olipa tämä sitten synnyttyään tai maailman häntä kolhittua millainen tahansa. Myös huumeenkäyttäjällä ja rikollisella on äiti; väkivaltarikollinenkin on jonkun lapsi. Joku rakastaa häntäkin. Kuka meistä on huonompi kuin toinen tai parempi kuin toinen?
Menestyminen elämässä on siis muutakin kuin koulumenestystä tai mammonan ja tittelien keräämistä/hankkimista. SINÄ tulkitset menestymisen, oppimisen ym. koulu- ym. menestymiseksi. En minä.
Lapseni ovat ns. terveitä normaaleja lapsia, käyneet normaalikoululuokat ym. Jos he vammautuvat, tottakai rakastan heitä. He ovat lapsiani. Jos he olisivat syntyneet kehitysvammaisina, tottakai rakastaisin heitä. Mutta toiveeni ei ole että lapseni vammautuu. Jos voin jotenkin sen estää, teen sen. Nyt kun he ovat terveinä maailmassa, toimin kuten kuka tahansa vanhempi toimii, esim. fillarikypärät, liikennevalistus, kotiituloajat jne jne.
Ei heistä tule diplomi-insinöörejä *naurua* ei todellakaan! Jos he ylioppilaaksi asti jaksavat lukea, niin hienoa. Mutta korkeakouluun heistä ei ole, eikä tarvitsekaan, enhän ole itsekään sellaista laitosta kuin ulkoa tuijottanut.. jos he onnellisia ovat elämässään ja oman paikkansa siitä löytävät, niin hyvä niin.
On monenlaisia vamma-asteita myös downin syndr. lapsilla. Siskollasi se on melko lievä ilmeisesti.
Minunkin suvussani on vammaisuutta, älyllisesti ja fyysisesti CP-vammainen serkku. Olen seurannut koko lapsuuteni tädin ja sedän tuskaa esikoisen vammasta, hänen hoitamisestaan ym. Hän on varsin omatoiminen, ja ehkä joskus muuttaa kotoa tuettuun asumiseen, kun setä ja täti vanhenee eivätkä jaksa. En haluaisi itselleni samaa, en toivo kellekään vammaista lasta. Toivotko sinä itsellesi, koska kokemuksesi ovat positiivisia?
Miksi on itsekästä toivoa lapselleen hyvää, miksi on itsekästä, jos se hyvän toivominen on sitä, että lapsella olisi mahdollisimman vähän kompastumisia ja vastoinkäymisiä maailmassa ja elämässään, miksi on itsekästä jos toivoo että lapsi oppii, kasvaa, kehittyy, menestyy - olkoon se menestys sinulle sitten diplomi-insinöörin paperit ja jollekin toiselle jotakin muuta, ja minulle sitten taas jotain mitä minun elämänarvoissani sisältyy oppimiseen ja menestymiseen?
Eikö se ole normaalia, että jokainen vanhempi haluaa lapselleen hyvää ja yksi "hyvä" on se, että toivoo lapselleen terveyttä - paitsi syntymälahjana, myös koko elämän varrelle?
Onneksi kerkesit vastaamaan ennen minua, sillä niin hyvin asian ilmaisit. Huomasin tuon saman asian eli yhteen ainoaan sanaan takertumisen. Kaikki muu sanomasi jätettiin huomiotta. Minä allekirjoitan täysin sanomasi. Nuorimmaista odottaessani pelkäsin suunnattomasti sitä, että synnytän vammaisen lapsen. Leikkkaukseen kärrättäessä itkin pelosta ja olen edelleen hivenen katkera siitä, ettei minulle tarjottu mahdollisuutta muihin tutkimuksiin kuin niskaturvotusultraan, vaikka ikääkin on jo sen verran, että riski saada down-lapsi on n.1/70. Kunnioitan kyllä vammaisten lasten vanhempia. Heillä on raskas ja varmasti myös antoisa työ, mutta itsestäni ei siihen työhön olisi. Tämä ei siis tarkoita sitä, että vammaiset pitäisi siivota pois yhteiskunnasta.
Tämä ei liity aiheeseen, mutta miksi sanot, ettei lapsistasi ole korkeakouluun? Se, ettet itse ole korkeakouluttautunut, ei tarkoita, ettei lapsistasi ole siihen.
Jos lapsesi ovat normaalilla järjellä varustettuja, tottahan toki he voivat kouluttautua yliopistossa.
Lasten valintoihin vaikuttaa se, miten heidän vanhempansa heihin suhtautuvat. Älä vähättele heidän kykyjään. Monissa tutkimuksissa on havaittu, että korkeakoulutukseen vaikuttaa paljon kotitausta. Jos lapsia kannustetaan opiskelemaan, he myös opiskelevat.
Yliopistokoulutus ei vaadi ylimaallisia kykyjä. Sanon tämän siksi, että tuttavapiirissä olen huomannut, että älykkäätkin lapset päätyvät kykyjään vastaamattomaan työhön, koska heidän vanhempansa ovat iskostaneet heihin "ei sinusta ole korkeakouluun".
Sinun koulutustaustallasi ei ole vaikutusta siihen, mihin lapsistasi on. Ei ole mikään perustelu sanoa, etten minäkään ole opiskellut niin eivät lapsenikaan tule sitä tekemään.
Eipä kannata yleistää, että KAIKKI vammaiset lapset eivät itsenäisty, opi..... Olen itsekin vammainen, on ollut selkäydinkohju, mutta se ei haittaa ainakaan minua itseäni, ellei ajattele liikaa toisten mielipiteitä. Olen lievästi liikuntarajoitteinen, mutta nykyään on kehitetty monenlaisia pikku apuvälineitä, joilla pärjää hyvin. Olen aina suorittanut koulussa normaalia oppimäärää. Asun ainakin toistaiseksi kotona. En ole tuntenut järkeväksi muuttaa pois kotoa, koska asun sopivan matkan päässä lukiosta. Ehkä sitten, kun jatko-opiskelu tulee ajankohtaiseksi.
Itse olen sitä mieltä, että meillä ei ole oikeutta lopettaa lapsen elämää jo ennen syntymää vain sillä perusteella, että hän on vammainen. Itse molempia lapsia odottaessani kieltäydyin kaikenlaisista testeistä, jotta minun ei olisi tarvinnut pohtia, mitä sitten teen jos riskit näyttäisivät viittaavan vammaiseen lapseen.
Synnytin kaksi tervettä lasta, tai niin ainakin luulin. Tosin toisella todettiin sitten neljävuotiaana ADHD-oireyhtymä, neurologinen kehityshäiriö, joka hänen tapauksessaan aiheuttaa kehitysviivästymiä motorisella alueella ja tod.näk. oppimisvaikeuksia koulussa.
Tämä vamma ei näy ulospäin, eikä olisi tullut esille missään testeissä. Lapsen itsensä kannalta elämä tulisi tietysti olemaan helpompaa, jos hänellä ei kyseistä diagnoosia olisi, mutta edelleen olen sitä mieltä, että jokainen elämä on säästämisen arvoinen.
Setäni (nyt jo edesmennyt) oli down-lapsi (ja aikuinen). Hänen kauttaan huomasin, miten täyttä elämää hän eli ja miten onnellinen hän oli.
Älkää seuloko ihmisrodusta täydellistä, puhdasta ja virheetöntä! Ihmisen ei pidä mennä leikkimään jumalaa.
Minusta ei olisi vammaisen lapsen huoltajaksi. En toivo että lapseni olisi vammainen millään tavalla. Jos kuitenkin on, se on Jumalan tahto ja Hänen tahtoaan emme voi aina ymmärtää.. mutta vammainen tai kehitysviivästeinen lapsi on raskas ja vaativa ja vaikea hoitaa enkä usko että minusta siihen olisi.
Siksi menisin testeihin. Ja tekisin abortin, jos Downin syndrooma olisi todettu testeissä.
Testeissä ei kuitenkaan voi todeta monia vammoja tai viiväsymiä kuten sitä ADHD vai mikä se olikaan.. ainoastaan ne mitkä näkyy kromosomeissa eli tuo Down tai jotkut muut tai jotkut perinnölliset jutut. Jotkut voivat olla ihan kuolemaa ja tuskaa aiheuttavia sairauksia, jotka ovat suvussa periytyviä ja he ovat seuranneet läheistensä tuskaa kun heillä on sellanen sairaus.. mullakin on suvussa kehitysvammainen nyt jo aikuinen, ja vanhempia ja sen perheen arkea läheltä seurattuani lapsuudesta asti olen tullut tulokseen, ettei minusta olisi siihen tehtävään.
...niin on aika turha sanoa asiaan mitään. Itse olen seurannut läheltä down-lapsen elämää ja kyllä se voi paljonkin poiketa ns. normaalista vanhemmuudesta. Ensinnäkin tosiseikka on se että mies harvoin kestää vammaista lasta. Kaikki tuntemani down-perheet ovat sellaisia joista mies on lähtenyt läiskimään (tosin emme tiedä olisiko lähtenyt muutenkin). Toiseksi, jos lapsen taso on ns. "huono" ei hän välttämättä isonakaan osaa käydä vessassa, syödä kunnolla, puhua kunnolla jne. Eli toinen vanhemmista (=äiti) saa hoitaa ikään kuin pikkulasta niin kauan kuin lapsi asuu kotona. Sitten se vielä, että täyspäivätyön tekeminen voi olla hankalaa, kun aikuiselle down-lapselle ei välttämättä ole hoitopaikkaa iltapäivisin (päivät monet viettävät toimintakeskuksessa yms). Vapaa-ajan ongelmaa ei todellakaan ole. Lisäksi down-lapsilla on altiutta sydänongelmiin ja autismiin. Sairaan Down-lapsen kanssa elämä on hyvin rankkaa.
On jokaisen oma asia miksi abortin tekee. Vanhemmuus on aina rankkaa, on lapsi sitten vammainen tai ei. Mutta kaikki tuntemani down-lasten äidit rakastavat lastaan yli kaiken. He täysin vilpittömästi ovat sitä mieltä, että aborttia eivät olisi valinneet jos sellaista oltaisiin tarjottu. Mutta onhan se aivan eri asia miettiä tuollaista jälkeenpäin. Kannattaa muistaa myös se, että on hillitön määrä vammoja jotka eivät näissä testeissä näy. Nämä ovat niitä asioita, että jokaisen on mietittävä ihan ITSE. Mitkään jeesustelut ynnä muut eivät tähän kuulu. Äidin mielipiteen pitäisi olla se mikä painaa, sillä hän on se joka lapsesta viimekädessä huolehtii, niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Lisäisin vielä sen, että monet down-lapset kuolevat suhteellisen nuorina. Kannattaa miettiä jo ennen raskautta miten asiaan suhtautuu. Tietysti tilanne on eri kun se vauva on tavallaan jo olemassa. Tietenkään ketään ei saa painostaa mihinkään suuntaan. Tsemppiä kaikille jotka tämän asian kanssa painiskelevat.
Minulla on 3 lasta, ja jokaisen raskauteni aikana olen ottanut kaikki mahdolliset testit selvittääkseni onko lapsellani "jokin" kehitys häiriö....mm. Down.
Itse tein sen sen vuoksi, koska mieheni on invalidi, en jaksaisi millään hoitaa toistakin "sellaista"...Joten jos tutkimuksissa olisi ilmennyt jotain siihen viittavaa, olisin päätynyt aborttiin...mutta ei minun onnekseni ilmennyt...nyt minulla on 3 ihanaa tervettä lasta...ja jaksan iloita niistä kaikista...kuin myös miehestänikin:)
Itse olen tehnyt abortin ensimmäisen raskauden aikana todetun 18-trisomian vuoksi. Down on siis 16-trisomia eli kromosomi on pienempi kuin 18 joten siis lapsellamme oli näin ollen vaikeampi vamma.
Olen kyllä abortin jälkeen miettinyt monta kertaa itse säälissä että mitä jos olisinkin lapsen pitänyt. Nyt olen kuitenkin ollut jo vuosia sinut asian kanssa ja tyytyväinen päätökseen. Lapsemme olisi elänyt muutamasta minuutista pariin vuoteen. Usassa on joku tällainen lapsi pidettu koneilla hengissä jopa 22 vuotiaaksi. Itse olen monesti miettinyt olisiko se ollut edes ihmisarvoista elämää. Pelkkää kärsimystä syntymästä kuolemaan. Eri asia on tietysti kun vammat ovat helpompia. Jokaisen kuitenkin pitää tehdä oma päätös jotta asian kanssa pystyy elämään. On otettava huomioon jaksaako itse vaikka avioliitto ei kestäisi. Onko taipuvainen mielenterveys ongelmiin esim vakavaan masennukseen, ym. Toisen pääätöstä ei voi tuomita koska jokainen tuntee omat voimavaransa ja tekee päätöksen sen pohjalta. Nyt olen varma että pitäisin down lapsen mutta en edelleenkään 18-trisomian lasta. Siinä menee minun rajani vaikka vieläkin harkitsisin tarkkaan. Eräs lastaan rakastavs äiti nimittäin sanoi että mikään vammaisen lapsen hoidossa ei ole niin rankkaa kuin se että lapsi unissaankin huutaa "Äiti, miks mä oon tällanen!?"...
"Down on siis 16-trisomia eli kromosomi on pienempi kuin 18 joten siis lapsellamme oli näin ollen vaikeampi vamma."
Mistä sinulle tuollainen käsitys on syntynyt, että vamma olisi vaikeampi, jos häiriö on "korkeampinumeroisissa" kromosomeissa?
Ja siksi toisekseen Downin syndroomaksi kutsutaan 21-trisomiaa (_ei_ 16-trisomiaa).
Joka tapauksessa meille kerrottiin että vamma on vaikeampi kuin down oireyhtymässä koska kromosomi 18 on suurempi kuin (Anteeksi muistihäiriöni siis ei 16 vaan) 21. Myös ruumiinavaus vahvisti asian. Lisäksi yhdellä kaverillani sattui saman kromosomin häiriö ja lapsi eli vain 20 minuuttia.
13- ja 18-trisomiat ovat vakavampia kuin 21-trisomia. Ne johtavat lapsen kuolemaan jo ensimmäisten elinkuukausien aikana.
Olen itse 17 vuotias down lapsitai kai nyt jo nuori. Äitini hylkäsi minut pienenä kuullessa että olen vammainen, asuin muutaman vuoden sijaiskodissa mutta pääsin oikeaan perheeseen jo 5 vuotiaana. Nyt elän ihanaa elämää poikaystäväni ja kissani kanssa, toki asun vielä kotona mutta kesän olen ollut täällä.
Vammani on aika lievä, olen vähän lyhyt ja puhun huonosti, tietyt kasvonpirteethän meillä on kaikilla.
Miksi en haluaisi elää näin? Miksi joku ei osaisi kasvattaa vammaista lasta? Ei vammaisuus ole itsenäisyyden puutetta. Tai sitä että en oppisi elämään. Ehkä en opi hoitamaan veroilmoituksen täyttöä tai pankkiasioiden hoitoa kokonaan itse, mutta onneksi minulla on ihana tukiverkosto ymp'rilläni!
Menkää te jotka meistä puhutte pahaa vaan *******!!!!!