Moi kaikki. Kommentoikaa seuraavaa.
Mulla oli syyskuussa pahoja rytmihäiriöitä ja söin niihin beetasalpaajaa 1,5 kk. Koko tuon ajan mua huimasi ja töissä käyminen oli kamalaa, kun ei tiennyt pysyykö auto tiellä ja minä pystyssä edes sisällä. Kun lopetin beetasalpaajat, minulla oli mahtava oli ehkä viikon ajan, minkä jälkeen ikivanha kahvikuppineuroosini paheni paniikkikohtauksiksi. Nyt kohtaukset pääsevät pahoiksi kohtauksiksi enää harvoin, kun olen jotenkin oppinut hyväksymään tunteen, mutta tilalle on tullut jatkuva ahdistus ja pelko. Harrastuksissakin mietin koko ajan omaa oloa ja "kuulostelen" omia fiiliksiäni. Olen jatkuvasti ahdistunut siitä, että minua ahdistaa. Pelkään, että olen kohta täysin työkyvytön, jos paniikkikohtaukset ja ahdistus vielä pahenee. Muuten elämäni olisi aivan uskomattoman mahtavaa niin töissä kuin kotonakin, ja siksipä niin kovasti pelkäänkin, että kaikki menee pilalle.
Kävin psykologilla ensimmäistä kertaa viime viikolla ja hän sanoi, että ahdistukselle pitäisi antaa aikaa ja että mitä enemmän sitä pelkää, sitä enemmän ahdistaa. Mutta miten ahdistukselle annetaan aikaa?! Seuraava psykologin aika on vasta tammikuun alussa. Yleislääkäri ehdotti mielialalääkitystä, mutta haluaisin pian perustaa perhettä, enkä muutenkaan haluaisi "antaa periksi itselleni" ja ruveta syömään vähintään puolta vuotta jotain lääkettä... Ja koko tämä homma jotenkin hävettää minua suunnattomasti. Miten ihmisellä voi olla ahdistusta, jos muut asiat ovat vähintäänkin loistavasti?!
Miten tästä pääsisi eroon ilman lääkkeitä tai jos niitä täytyy alkaa syödä, pääseekö niistä eroon.
Mulla oli syyskuussa pahoja rytmihäiriöitä ja söin niihin beetasalpaajaa 1,5 kk. Koko tuon ajan mua huimasi ja töissä käyminen oli kamalaa, kun ei tiennyt pysyykö auto tiellä ja minä pystyssä edes sisällä. Kun lopetin beetasalpaajat, minulla oli mahtava oli ehkä viikon ajan, minkä jälkeen ikivanha kahvikuppineuroosini paheni paniikkikohtauksiksi. Nyt kohtaukset pääsevät pahoiksi kohtauksiksi enää harvoin, kun olen jotenkin oppinut hyväksymään tunteen, mutta tilalle on tullut jatkuva ahdistus ja pelko. Harrastuksissakin mietin koko ajan omaa oloa ja "kuulostelen" omia fiiliksiäni. Olen jatkuvasti ahdistunut siitä, että minua ahdistaa. Pelkään, että olen kohta täysin työkyvytön, jos paniikkikohtaukset ja ahdistus vielä pahenee. Muuten elämäni olisi aivan uskomattoman mahtavaa niin töissä kuin kotonakin, ja siksipä niin kovasti pelkäänkin, että kaikki menee pilalle.
Kävin psykologilla ensimmäistä kertaa viime viikolla ja hän sanoi, että ahdistukselle pitäisi antaa aikaa ja että mitä enemmän sitä pelkää, sitä enemmän ahdistaa. Mutta miten ahdistukselle annetaan aikaa?! Seuraava psykologin aika on vasta tammikuun alussa. Yleislääkäri ehdotti mielialalääkitystä, mutta haluaisin pian perustaa perhettä, enkä muutenkaan haluaisi "antaa periksi itselleni" ja ruveta syömään vähintään puolta vuotta jotain lääkettä... Ja koko tämä homma jotenkin hävettää minua suunnattomasti. Miten ihmisellä voi olla ahdistusta, jos muut asiat ovat vähintäänkin loistavasti?!
Miten tästä pääsisi eroon ilman lääkkeitä tai jos niitä täytyy alkaa syödä, pääseekö niistä eroon.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Että suurin ahdistuksen aiheuttaja on se ahdistuksen ajatteleminen. Mullakin itse kohtauksetlieventyneet heti kun ymmärsin ja hyväksyin, että mistä kyse. Mulla kyllä elämässä tapahtunut asioita, joista tää voi johtua.
Itse just aloitin lääkityksen, ja suosittelen sulle samaa, jos alat tuntea olosi epätoivoiseksi. Liian pahaa oloa on turha kärsiä, sä vaan vahingoitat sillä itseäsi. Toisaalta, jos sulla periaatteessa kaikki hyvin (joka voi kyllä lisätä ahdistusta siitä, miksi voit ahdistuneesti - ei syytä) niin kannattaahan sun johonkin pisteeseen asti itse yrittää. Jos pääsisit esim. psykoterapiaan, siellä opetettas ihan käytännön tapoja päästä pois noista ajattelukierteistä ja kaaosajattelusta.
Mulle tää itsetarkkailu on kans iso ongelma. Ja pelkään, et mitä pidempään se jatkuu, eikä sitä pysty katkasee, sitä syvemmälle siihen jää kiinni. Mulle esim. tän palstan jatkuva lukeminen ja asioiden googlettelu on tosi pahasta: Vaikket ahdistuisikaan näistä asioista, niin ne asiat on kuitenkin sun mielessä koko ajan, ku täällä hengaat.
Eli ei riitä enää, ettet ole ahdistunut: Koska silloin alat mietytiä ettet ole ahdistunut. Oletko iloinen, normaali, ahdistunut, masentunut... Jatkuvaa tarkkailua. Loma pitäs saada. Siis lähteä reissuun ja muuta mietittävää.
Tämä ahdistuskierre on tosi tuttu juttu itsellenikin... ja varsinkin tuo kertomasi palstojen luku kolahti täysillä :-) Ei päivääkään etten kävisi ruokkimassa ahdistustani täällä tai tukarilla.
Itselläni on jo niin pahana, että unet menneet ja nippa nappa jaksan töissä käydä. Sielläkin mietin että mitenkähän tästäkin päivästä selviän.
Lääkityksenä tällä hetkellä bentsot, koska muuten en ihan oikeasti pärjäisi, mutta haluaisin kokeilla jotain muuta. Joskus kokeiltu cipralex ja sepram mutta ei ollut apuja. Toisesta tuli kauheat sivuoireet ja toinen ei vaan auttanut. Mikä lääke Sinulla on käytössä ja onko auttanut yhtään???
Minulle ei keskusteluapu eikä "itseapu" kirjallisuuden muodossa ole tuonut helpotusta tähän ahdistushäiriööni. Joillekin on varmasti riittävä apu, varsinkin jos ei ole päässyt kroonistumaan, eikä saisi missään nimessä päästää vaan apua haettava heti alkumetreillä!!
Cipralex määrättiin ja auttoi yleiseen ahdistuneisuuteen jo ihan muutamassa päivässä. Nyt mietityttää vaan se annoksen nosto, kun koin saavani avun jo tästä. En haluisi täysin kuitenkaan opettaa itteäni kemikaaleihin. Mullakin bentsot käytössä, mutta yritän koko ajan vähemmän käyttää.
Mulla tosiaan olo parantunut, enkä enää ahdistu tästä itsetarkkailusta vaikka sitä teenkin. Mutta kyllästyttää vaan, ku koko elämä tuntuu pyörivän tän asian ympärillä.
Munkin mielestä "keskusteluapu" kuulostaa tyhmältä, mutta olen tosiaan nyt psykoterapiassa, joka on tavoitteellista, tiettyyn teoriaan perustuvaa teoriaan. Mä olen ainakin saanut sieltä sellaisia ahaa-elämyksiä, mitkä on auttanut mua ymmärtämään että miksi musta tuntuu tältä ja mikä käytös siihen on johtanut ja miksi ylipäätään käyttäydyn niin. Se on siis itsetuntemuksen lisääntymistä.
Vaikka susta kuinka tuntuisi, että se paniikki on joku virtahepo, niin se on osa sua - se oot sinä joka panikoit - ja jos et keksi sille syytä, se on paljon pelottavampaa, kun että jos opettelet ymmärtämään itseäsi.
Mä oon jollain sairaalla tavalla onnellinen tästä sairastumisesta: tein ison päätöksen sen takia, et mun elimistö viestitti et nyt on pakko. Muuten en olis tehnyt sitä vieläkään. Ja olen oppinut/ aion oppia itsetuntemusta ja henkistä kasvua niin etten vielä ikinä. Mä olen motivoitunut ja haluan parantua.
Olen myös alusta asti vaatinut itseltäni apua: aluksi tietty etsittiin fyysisiä sairauksia, mutta kun vakuutettiin ettei siitä ole kysymys, hyväksyin asian ja aloin heti hakea hoitoa tähän. Puoli vuotta on silti hurahtanut sairastaessa. Mutta parantumisen tiellä ollaan.
Just tässä mietin, että miten masentuneet esim. jaksaa, ku ne ei vaan JAKSA hakea apua. Mä oon jaksanut ja vaatinut ja saanut. Ja kaikki apu on ollut asiallista ja en ole tullut kaltoin kohdelluksi, vaan ymmärretyksi. Mun luottamus terveydenhoitoon on palannut. Ne mun kanssa tekemisissä olleet ihmiset, on ihan oikeasti halunneet auttaa mua.
Miulla kans toi itsetarkkailu on se kaiken laukaiseva tekijä, kun mie jäin lasteni kans ihan yksin uuteen kaupunkiin ja mies oli aina töissä, nii sitä vaa alko nähdä maailman eri tavalla ku ennen. Omat asiat oli pinnalla ja ehkä jonkinlainen pelko lasten selviämisen puolesta veti tarkkailun omaan itseen ihan liiaksikin. Miehestä josta ei ollut apua tuli kuitenkin jonkinlainen turvallisuuden ankkuri, josta eroa ajatellessa iski paniikkihäiriö. Nyt oomme eronnu ja ei oo tullu paniikkikohtauksia, mutta oon alkanut juomaan aina ehtoisin olutta, aatellen, että onhan tää huono juttu, mutta että se loppuu iha justiisa, ja et se johtuu vaa ny täst erosta. Mä en ymmärrä itteeni enää. Ennen en paljoo juonu vaikka oli tosi epäsuhteinen avioliitto, mies ei kunnioittanu tai arvostanu ja nyt ku se loppu, mie oon nii masentunu jotta juon koko ajan pikkusen... Mikä mua vaivaa? Lapset on kuitenkin se ykkönen elämässä ja tiiän, että mun hyvinvointi vaikuttaa suoraan heihinkin, mutta en vaan saa itteeni niskasta kiinni. Töihin ei pääse tradenomina, siis ihan tavalllisena tradenomina, jolla työkokemus on vain lastenhoitoa kotona... Täytyis olla joku ihmeidentekijä, että sais iha tavallisen toimistopaikan jostain minimipalkalla..
Paniikit menee yleensä ohi, kun vaan aattelee, et senku tulee sit, sittenhän pääsen kunnon hoitoon, jos tähän lakoon. Ja sit vaan uhmaan sitä vitunmoista pelkoa. Eli voin allekirjoittaa sen, että vaikeudet kasvattaa meitä!
Tänään olen aika vahva kaikista ahdistuksista ja paniikeista huolimatta. Mutta tietysti toivoisein, ettei ne enää kiusaisi ollenkaan, ettei ajatus niistä kiusaisi.
Olisin halunnut olla näyttelijä tai laulaja pienenä. Ja nyt - hyvä kun uskallan pikkupitäjässä tehdä lenkkiä. Mitä vittua mulle on tapahtunut ja miksi? Ja kaikki tapahtui kun sain lapsia, ennekun aloin ottaa yhtäkään olutta sen helpotuksksi. Miksi? Ja mitä voi tehdä?