Otan asian esille tällä saitilla, koska kyseessä on kaikkien aikojn suurin maalaisliittolais-kepulainen, eikö niin? Ja totta kai kepulaiset omansa parhaiten tuntevat ja voivat käynnistää keskustelua tämän aloitteeni pohjalta:
En ole lukenut Kekkosen päiväkirjoja, kun olen arvellut niiden olevan jälkipolvia ajatellen kaunisteltuina kirjoitettuja ja Juhani Suomen toimittamina olevan melkoisesti ”suodatettuja”.
Mutta täytynee ne hankkia ja lukea. Rupesivat kiinnostamaan, kun Unto Hämäläinen niistä – kuten lukeistani Paasikivenkin päiväkirjoista – niin hyvin puhuu HS:n kuukausiliitteen pitkässä kirjoituksessaan.
Muutama ote tuosta kirjoituksesta; kaikki Kekkosen päiväkirjoihin perustuvaa:
”Kolme kuukautta Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen 21. marraskuuta 1968 hän kirjoitti päiväkirjansa: ”Nl:oa ei saa arvostella, sellainen on salavihollinen, ei ystävä”.
Edelleen päiväkirjoihin tukeutuen Hämäläinen toteaa: ”Pitkäaikaiset työtoverit V.J.Sukselainen, Johannes Virolainen ja Ahti Karjalainen joutuivat vuorollaan Kekkosen epäsuosioon. He tekivät virheitä idänsuhteissaan. Myös Mauno Koivisto tuotti pettymyksen.
1970-luvun huippupoliitikoista demarien vahva mies Kalevi Sorsa läpäisi Kekkosen testin. On mahdollista, että Sorsa olisi ollut Kekkoselle mieluisin seuraajaehdokas. Päiväkirjoihin ei ole merkitty Sorsalle yhtään virhettä idänsuhteissaan.
Jopa Kekkosen suojatti, nuori ulkoministeri Väyrynen aiheutti päämiehelleen harmia. Päiväkirjamerkintä: ”Palasin Kostamuksesta ja Petroskoista. Olin pitänyt Väyrystä kunnon miehenä, mutta mukana olleet kertoivat, että Väyrynen on luonteeltaan äreä ja vihattu. 16.9. illalla oli sanonut Stepanoville: kummalle puolelle sinä kuulut, jos sota syttyy Suomen ja NL:n välille. Stepa oli suuttunut kuin ilves. Onpa törkeää.”
Kun Kekkonen palkkasi 1970 uuden kansliapäällikön, hän kirjoitti päiväkirjaansa keskustelustaan Antero Jyrängin kanssa: ”Jyränki sanoi olevansa sos.dem.puolueen jäsen vasemmalta laidalta. Sanoin sen tietäväni ja se on ollut yksi ehdotukseni peruste. Tarvitsen suunnilleen samalla tavalla ajattelevan apulaisen”.
Tunnustautuiko siis Kekkonen olevansa vasemmistososialisti, eikä ainoastaan vain sosialidemokraatti, kuten hän Sorsalle tunnusti silloin, kun Sorsa muun demarijohdon kanssa oli pyytämässä häntä sdp:n presidenttiehdokkaaksi 1978. Siksikö hän myös halusi ja sai vasemmistososialisti Eino S. Revon Ylen pääjohtajaksi ja saunamajurikseen?
Ei kai Kekkonen omalle päiväkirjalleen valehdellut, vaikka ei aina muulloin olisi pitänyt totuutta arkikäytössä. Siispä hän piti itseään vasemmistososialistina.
En ole lukenut Kekkosen päiväkirjoja, kun olen arvellut niiden olevan jälkipolvia ajatellen kaunisteltuina kirjoitettuja ja Juhani Suomen toimittamina olevan melkoisesti ”suodatettuja”.
Mutta täytynee ne hankkia ja lukea. Rupesivat kiinnostamaan, kun Unto Hämäläinen niistä – kuten lukeistani Paasikivenkin päiväkirjoista – niin hyvin puhuu HS:n kuukausiliitteen pitkässä kirjoituksessaan.
Muutama ote tuosta kirjoituksesta; kaikki Kekkosen päiväkirjoihin perustuvaa:
”Kolme kuukautta Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen 21. marraskuuta 1968 hän kirjoitti päiväkirjansa: ”Nl:oa ei saa arvostella, sellainen on salavihollinen, ei ystävä”.
Edelleen päiväkirjoihin tukeutuen Hämäläinen toteaa: ”Pitkäaikaiset työtoverit V.J.Sukselainen, Johannes Virolainen ja Ahti Karjalainen joutuivat vuorollaan Kekkosen epäsuosioon. He tekivät virheitä idänsuhteissaan. Myös Mauno Koivisto tuotti pettymyksen.
1970-luvun huippupoliitikoista demarien vahva mies Kalevi Sorsa läpäisi Kekkosen testin. On mahdollista, että Sorsa olisi ollut Kekkoselle mieluisin seuraajaehdokas. Päiväkirjoihin ei ole merkitty Sorsalle yhtään virhettä idänsuhteissaan.
Jopa Kekkosen suojatti, nuori ulkoministeri Väyrynen aiheutti päämiehelleen harmia. Päiväkirjamerkintä: ”Palasin Kostamuksesta ja Petroskoista. Olin pitänyt Väyrystä kunnon miehenä, mutta mukana olleet kertoivat, että Väyrynen on luonteeltaan äreä ja vihattu. 16.9. illalla oli sanonut Stepanoville: kummalle puolelle sinä kuulut, jos sota syttyy Suomen ja NL:n välille. Stepa oli suuttunut kuin ilves. Onpa törkeää.”
Kun Kekkonen palkkasi 1970 uuden kansliapäällikön, hän kirjoitti päiväkirjaansa keskustelustaan Antero Jyrängin kanssa: ”Jyränki sanoi olevansa sos.dem.puolueen jäsen vasemmalta laidalta. Sanoin sen tietäväni ja se on ollut yksi ehdotukseni peruste. Tarvitsen suunnilleen samalla tavalla ajattelevan apulaisen”.
Tunnustautuiko siis Kekkonen olevansa vasemmistososialisti, eikä ainoastaan vain sosialidemokraatti, kuten hän Sorsalle tunnusti silloin, kun Sorsa muun demarijohdon kanssa oli pyytämässä häntä sdp:n presidenttiehdokkaaksi 1978. Siksikö hän myös halusi ja sai vasemmistososialisti Eino S. Revon Ylen pääjohtajaksi ja saunamajurikseen?
Ei kai Kekkonen omalle päiväkirjalleen valehdellut, vaikka ei aina muulloin olisi pitänyt totuutta arkikäytössä. Siispä hän piti itseään vasemmistososialistina.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Joten elä eppäele, vasemmistosisialisti hyvinnii se oli, ja usein niistäkin ohi vasemmalta.
Meidän kaikkien mielipiteet sopivat mihin tahansa puolueeseen jos ne irroitetaan kokonaisuudesta. Itse olen keskustalainen ja jotkut mielipiteeni sopivat jopa kommunisteille ja kaikille muillekin puolueille.
- kepulainen siis, vai?
Mutta uskotko, että jokainen kepulainen voisi sanoa katsomuksellisesti ajattelevansa samalla tavalla kuin mies sosialidemokraattien vasemmalta laidalta. Viittaan tähän:
"Jyränki sanoi olevansa sos.dem.puolueen jäsen vasemmalta laidalta. Sanoin sen tietäväni ja se on ollut yksi ehdotukseni peruste. Tarvitsen suunnilleen samalla tavalla ajattelevan apulaisen”.
Epäilemättä Oiva Härkönen täällä voisi hyvin noin sanoa. Mutta voisiko myös Seppo Hietanen?
viisas valtiomies osaa ottaa sopivan henkilön lähelleen jolle syöttää sopivia asioita ja jolta saa kiinnostavaa fakta tietoa.
... isänmaanystävä. Minä olen lukenut Juhani Suomen toimittamat Kekkosen päiväkirjat ja Kekkosen 8-osaisen elämäkerran. Seurasin myös päivittäin -40-luvun lopulta lähtien politiikkaa tiedotusvälineistä.
Suurin osa Kekkosen toiminnasta keskittyi Suomen aseman puolustamiseen tilanteessa, jossa olimme joutuneet N-liiton etupiiriin sodan seurauksena. Tilanteemme oli sikäli huono, että olimme -41 lähteneet Natsi-Saksan kumppanina hyökkäykseen N-liittoon.
Paasikiven ja Kekkosen sinnikäs toiminta kuitenkin johti siihen, ettei meillä koskaan kommunistit päässeet valtaan, emmekä liittyneet Seviin ja Varsovan liittoon. Näin tapahtui muissa keskisen Euroopan maissa, jotka joutuivat neukkujen etupiiriin. Nämä maat kärsivät vieläkin siitä onnettomuudesta.
Kaikkiaan viime vuosisadan suurin onnettomuus maailmassa oli Venäjän vallankumous, joka aiheutti tuhoisan kommunismin leviämisen ympäri maailmaa. Natsismi oli toinen, mutta sen vaikutus oli lyhytaikainen ja jäi vain pienelle alueelle.
Paasikivi sanoi aina, että ”rauhan ja hyvät suhteet säilyttääksemme meidän on annettava joskus periksi, mutta vain niin vähän kuin mahdollista, emmekä koskaan omasta aloitteestamme”. Kekkonen ryhtyi asiassa aloitteelliseksi jo lokakuussa 1944 tarjoutuessaan Kustaa Vilkunan välityksellä valvontakomission neukkuedustajille Suomen johtotehtäviin.
Paasikivi syrjäytti kommunistit hallituksesta aina kun se oli mahdollista heidän hyvästä vaalimenestyksestään huolimatta, Kekkonen sen sijaan otti heidät mukaan tukijoikseen aina kun se oli mahdollista, ja piti kokoomusta sen vaalimenestyksestä huolimatta paitsiossa 21 vuotta.
Paasikivi hallituksia muodostaessaan ei ottanut huomioon Neuvostoliitolta saamiaan terveisiä, Kekkonen kyseli sieltä hyväksynnän jo etukäteen.
Näin puhui Tuomo Polvinen Paasikivi-seurassa 2003:
-----------------------
Kevään 1948 levottomina kuukausina Paasikivi oli katsonut vain SDP:n pystyvän estämään Tshekkoslovakian kaltaisen kehityksen Suomessa. "Meidän sosiaalidemokraattimme ovat luotettavia. He eivät anna perään niin kuin Tshekkoslovakiassa". SKDL:n tappioon päättyneiden kesän 1948 eduskuntavaalien jälkeen Paasikivi edellä mainitun näkemyksensä perusteella päätyi maalaisliiton suuremmasta vaalivoitosta huolimatta asettamaan luottomiehensä K-A. Fagerholmin etusijalle hallituksen muodostajana.
Moskovan tukeman SKDL:n lehdistön alettua voimakkaan kampanjan Fagerholmin ministeristöä vastaan Paasikivi totesi luokseen saapuneelle Hertta Kuusisen johtamalle lähetystölle laillisen ja parlamentaarisen hallituksen istuvan niin kauan kuin se nautti eduskunnan luottamusta. "Hallituksen muodostaminen on meidän oma asiamme. Me emme voi alistua siihen, että Moskova määrää, keitä hallitukseen tulee".
Fagerholmin hallitukselle antamastaan tuesta huolimatta presidentti varoitti silti vakavasti aiheettomien epäluulojen herättämisestä Neuvostoliitossa. Tilanne oli herkkä vuosina 1948 - 1949 Skandinavian maiden harkitessa liittymistä muodosteilla olleeseen Natoon. Pohjoismaisista yhteyksistään tunnetun pääministeri Fagerholmin tuli siksi presidentin mielestä välttää mm. liian usein toistuvia puhujamatkoja näihin maihin.
Vuoden 1950 presidentinvaalien lähestyessä Paasikiven Fagerholmin hallitukselle antama tuki ja ns. sotasyyllisten armahtaminen kostautuivat kaikesta huolimatta kotimaisen äärivasemmiston ja Neuvostoliiton tiedotusvälineiden taholta tulleena jyrkkänä arvosteluna. Moskovalaisen Literaturnaja Gazetan mukaan Suomen valtionpäämies orientoitui Nato-maihin ja nautti siksi hyvää mainetta Yhdysvalloissa. Luoden kokonan uuden käsitteen "Paasikiven - Tannerin - Fagerholmin linja" lehti luonnehti sen tavoitteiksi demokratian tuhoamista, fascismin elvyttämistä, Neuvostoliiton vastaista taistelua ja anglo - amerikkalaisten sodanlietsojain tukemista.
Näin rankasti ja nimeltä mainiten ei Neuvostoliiton lehdistössä ollut koskaan sodan jälkeen kirjoitettu Suomen korkeimmasta valtionjohdosta. Presidentin pelkäämä Neuvostoliiton suora ja virallinen puuttuminen vaaleihin jäi kuitenkin toteutumatta. Paasikiven valintaa presidentiksi ylivoimaisella ääntenenemmistöllä helmikuussa 1950 propaganda ei kuitenkaan riittänyt estämään.
Hallituksenvaihdon tullessa normaaliin tapaan ajankohtaiseksi presidentinvaalien jälkeen Paasikivi katsoi kuitenkin ajan tulleen parantaa suhteita itänaapuriin. Keinona tähän hän näki uuden hallituksen muodostamisen Urho Kekkosen johdolla.
http://www.paasikivi-seura.fi/polvinen.htm
-------------------------------
Se ns. Paasikiven-Kekkosen linjahan on vain Arvo Korsimon keksimä vaalijippo, jolla ei ole sisältöä muuten kuin ihmisten mieliin taitavalla propagandalla syötetyissä mielikuvissa. Näin puhui siitä K.K.Korhonen Kekkostutkielmassaan ja totta puhui:
Korsimo keksi Kekkosen kampanjan vetonaulaksi termin Paasikiven-Kekkosen linja, vaikka juuri tuon linjan muuttaakseen Kekkonen pyrki presidentiksi 1950. Paasikiven linja oli kaikille tuttu käsite, johon oli totuttu luottamaan. Se oli rauhan linja, mikä edellytti hyviä naapuruussuhteita Neuvostoliittoon, mutta tinkimättömyyttä Suomen eduista kiinni pitämisessä. Paasikiven itsensä sanoin ”rauhan ja hyvät suhteet säilyttääksemme meidän on annettava joskus periksi, mutta vain niin vähän kuin mahdollista, emmekä koskaan omasta aloitteestamme”.
Nyt Korsimo luonnehti vaaliorganisaation kokoukselle tuon aiemmin tuntemattoman kaksoislinjan perustellen sitä mm: ”ulkopoliittisen vahvuutensa lisäksi tällä teemalla on se voittamaton etu, että se osoittaa valitsijoille luonnollisen vallanperimysjärjestyksen, suksession: Paasikiven jälkeen tulee presidentiksi Kekkonen”. Paasikiveltä ei kysytty lupaa tuohon uudisnimeen. Tiedetään Paasikiven olleen siitä hyvin myrtynyt, vaikka ulkopolitiikassa hän pitikin Kekkosta, moninkertaista pääministeriään taitavana, joskin liian helposti venäläisille periksi antavana. Toinen Kekkosen taitava apuri, Kustaa Vilkuna sai ahkeralla sukkuloinnillaan Neuvostoliiton suurlähetystöön Tehtaankadulle varmennetuksi Neuvostoliiton vankkumattoman tuen Kekkosen ehdokkuudelle.