Mä olen aivan poikki. Joka päivä hermot kiristyy vaan entistä enemmän.. tilanne on seuraavanlainen.
Mun elämässä ei ole mitään muuta kuin työtä vaan. Käyn vuorotöissä, hoidan kotia, lasta, eläimiä. Vapaa-aikaa mulla ei ole yhtään. Lapsi hermostuu samantien jos näkee että äiti tekee jotain omaa puuhaansa, isi ei kelpaa. En muista koska olisin edes saanut aamupalaa syödä rauhassa, saati istua sohvalla edes 10 minuuttia rauhassa. Työpaikalla on ainoat hetket kun tauolla saa rauhassa istua.
Miehelle kun yritän puhua, niin vastaus on aina että sellaista tämä elämä on. Onko tosiaan?
Olen yksinäinen, miehen kanssa suhde on vaan tätä arjen pyörittämistä, ei mitään fyysistä. Kavereitakaan ei ole, ei ketään. Taustalla myös erittäin vakava sairaus, josta paranin puoli vuotta sitten. On paljon muutakin, mutta on vaikea saada kaikkea näin kirjoitettua, pakko lopettaa kun lapsi roikkuu jalassa ja itkee, koska en huomioi..Rakastan perhettäni, mutta.. Auttakaa, ennen niin iloisesta ja hyväntuulisesta minästä on tullut vaan kiukkuinen ja väsynyt!
Mun elämässä ei ole mitään muuta kuin työtä vaan. Käyn vuorotöissä, hoidan kotia, lasta, eläimiä. Vapaa-aikaa mulla ei ole yhtään. Lapsi hermostuu samantien jos näkee että äiti tekee jotain omaa puuhaansa, isi ei kelpaa. En muista koska olisin edes saanut aamupalaa syödä rauhassa, saati istua sohvalla edes 10 minuuttia rauhassa. Työpaikalla on ainoat hetket kun tauolla saa rauhassa istua.
Miehelle kun yritän puhua, niin vastaus on aina että sellaista tämä elämä on. Onko tosiaan?
Olen yksinäinen, miehen kanssa suhde on vaan tätä arjen pyörittämistä, ei mitään fyysistä. Kavereitakaan ei ole, ei ketään. Taustalla myös erittäin vakava sairaus, josta paranin puoli vuotta sitten. On paljon muutakin, mutta on vaikea saada kaikkea näin kirjoitettua, pakko lopettaa kun lapsi roikkuu jalassa ja itkee, koska en huomioi..Rakastan perhettäni, mutta.. Auttakaa, ennen niin iloisesta ja hyväntuulisesta minästä on tullut vaan kiukkuinen ja väsynyt!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ajattele kaikkia niitä hyviä asioita,mitä sinulla on.Lapsi mies koti työpaikka asunto...ja varmaan paljon muuta.Tsemppiä...pärjäät aivan varmasti.
Pyydä miestä hoitamaan eläimet ja jos hän ei siihen suostu, sano, että niistä pitää hankkiutua eroon.
Ota lapsi kotitöihisi mukaan, se on hänelle hyväksi ja laadukasta yhteistä aikaanne. Yritä järjestää niin, että miehesi menee lapsen kanssa iltaisin ulos jotta lapsi saa nauttia myös hänen seurastaan ja ulkoiltuaan menee ajoissa nukkumaan.
Kun lapsi nukkuu, sinulla on edes hieman ns. omaa aikaa.
Älä yritä pitää kotianne täydellisen siistissä ja kauniissa kunnossa. Tee viikolla vain kaikkein pakollisimmat asiat. Viikonloppuna yhtenä päivänä tee sitten joitakin rästihommia, jos niitä on kertynyt.
Älä yritä olla täydellinen pikku äiti, ajattele omaa jaksamistasi. Kun jaksat paremmin, pystyt myös nauttimaan lapsestasi niin kuin hänelle ja sinulle hyväksi on.
Viettäkää aikaa myös yhdessä koko perhe. Lähtekää edes joskus iltaisin vaikka pulkkamäkeen. Kaikkein tärkeintä sinun on muistaa, että koti ei ole niin tärkeä kuin ihmiset, jotka siellä asuu.
Ensinnä halaukset ja voimia!
Sitten: jos isi ei lapsellesi kelpaa... miksi ei?! Kaiken ei pidä pyöriä lapsen ehdoilla: lentokoneessakin sanotaan, että jos happinaamarit tippuvat katosta, laita ensin itsellesi ja sitten lapsille jne. Eli sinun täytyy pitää huolta itsestäsi jotta jaksat pitää huolta lapsistasi ja perheestäsi. Sinun miehelläsi on myös oltava vastuu siitä, miten teidän yhteinen elämä menee. Jos ei muuten auta, niin ilmoita että sinulla on menoa ja lähde lepäämään vaikka ystävän luo/naapuriin/hotelliin ... jos itse otat vastuun kaikesta, miehesi ei pistä taatusti tikkua ristiin! Ja jos miehesi ei koskaan vietä aikaa lapsen kanssa, ei hän varmasti kelpaa siihen koskaan. Syyllistätkö itseäsi jos jättäisit lapsen miehesi huoleksi yhdeksikin illaksi? Tuleeko olo, että sinun sittenkin pitäisi olla siellä? Sinun pitää luottaa myös siihen, että hän kykenee pitämään kodistanne huolta. Vain jos uskot siihen, pystyt oikeasti rentoutumaan kun lähdet vähäksi aikaa pois.
Ei tällaisessa tilanteessa voi kuin arvailla, mistä asiat johtuu, joten toivottavasti miehesi haluaa sinua auttaa kun vain pyydät!
siis mulla on melkein sama homma kuin sulla, ja olen miettinyt, kuinka ihmeessä mä tästä jatkan eteenpäin...
meillä on aivan ihana vajaa 3 vuotias lapsi, joka on isänsä kanssa kotona, kun käyn vuorotöissä. (isä on eläkkeellä sairautensa vuoksi.)
meillä on tilanne kärjistynyt siihen, että sanoin, että mä en tosiaan jaksa yksin kantaa vastuuta, kun käyn töissä, pyöritän arkea, johon kuuluu kaikkien kotitöiden lisäksi myös koiran ulkoilutus yms.yms..
mies vaan vetoaa aina sairauteensa. sanoin sille, että nyt on tultava asioihin muutos. ja arvatkaa mitäs herra on tehnyt pari viikkoa. istunut jokailta kylän paikallisessa.. ja mulla menee kohta hermot!!
olen hakenut lapselle hoitopaikkahakemuksen, olen ajatellut myydä automme pois, jotta jäisi kuukaudessa enemmän rahaa käyttöön, jos onnistuisin saamaan itselleni sen verran energiaa ja voimia sanomaan sille ukolle, että nyt riitti ja ulos!
ei sitä pieni ihminen kaikkea jaksa.
mies on kyllä siitä ihana, että ei ole väkivaltainen, mutta kun tunteet on jäänyt jonnekkin vuosien varrella, niin kannattaako tätä jatkaa enää edes lapsenkaan vuoksi????
sori, mutta oli aivan pakko avautua..
Vaikka miehesi on sairaseläkkeellä hänen pitäisi osallistua perheen asioihin. Jos hän pystyy paikalliseen menemäään, hän pystyy myös ulkoiluttamaan koiran, käymään kaupassa jne.
Hakekaa apua parisuhteeseenne. Jos miehesi ei suostu, ota hänestä ero.
Miten hän hoitaa alle 3-vuotiasta päivisin? Onko heillä säännöllinen päivärytmi? Ulkoilevatko he?
Entä päiväunet? Antaako miehesi huomiota lapselle vai onko lapsi omissa oloissaan ja miehesi tekee jotakin muuta?
keskusteltu ollaan nyt aivan tosissaan ja hän lupasi osallistua kodin pyörittämiseen jne. kai se loppujen lopuksi pelästy sitä, kun laukasin sille, että nyt tai ei koskaan.
tänään kun tulin töistä, oli imuroitu, koira ulkoilutettu ja kahvit ja voileivät valmiina. arvaatkaas miltä se tuntui? mukavalta. mutta kuitenkin ajattelen, että kauanko se kestää. tarttee kattella ja muistuttaa häntä,jos pääsee unohtumaan..
itse hän ehdotti, että meidän pitäis mennä avioliittoneuvojan luokse puhumaan ongelmistamme. ei kuulemma halua luopua musta!
pojan kanssa sillä on suht säännöllinen rytmi. käyvät ulkona tuossa pihalla tai touhuavat sisällä. päiväunien kanssa tekevät kuulemma niin, että jos poika alkaa kiukuttelun väsymyksestä, niin sitten on päiväunien aika, mutta ei pakota muuten.
tuo eläkkeellä olo johtuu mieheni heikosta näöstä, joten se rajoittaa heidän menemisiään valtavasti.
mutta aika näyttää, mitä tulevan pitää.
Hienoa. Ei miehesi olekaan mikään toivoton tapaus. Jatkakaa samalla keskustelulinjalla ja menkää sinne asiantuntijan luo jos siltä tuntuu.
Täydellisyyttä älä vaadi kotitöiden suhteen, sillä miehillä on sellainen ronskimpi tapa tehdä niitä, siinä ei pienet liat ja läiskät tule huomattua.
Hyvää joulua ja uutta vuotta!
kiitos samoin!
ja mies tajuamaan, että sitä tarvit, jotta jaksat! Jostakin päästä on pakko löysätä. Jos ei töistä voi, sitten kodinhoidosta yms. Tiedän, se vaatii aikaa ja hermoja antaa joidenkin asioiden olla. Sun tapauksessa työ varmasti on hyväksi, siellä edes saat hetken rauhan. Miehesi voisi joskus ottaa lapsen ihan kokonaan omalle vastuulleen ja vaikka lähteä jossakin käymään, tai sitten sinä lähdet ja mies hoitaa lasta, kummin vain on parempi. Tarvitsisitte takuulla myös kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa. Tuo äitimaniavaihekin onneksi voi mennä ohi ihan itsekseen...:-)!
Kuulostaa hyvin tutulta.tosin mun lapset on jo aika isoja 7 10 ja 11..mutta silti..arki ahdistaa.tällä hetkellä vielä rankemmin kun on tuo joulu..jaksamista sulle ja mulle saa kirjottaa
[email protected]
minulla on myös pahaa uupumusta ja väsymystä.
mutta en tee työtä vaan olen kotona jo melkein kolme vuotta, olen uudella paikka kunnalla josta en tunne ketään.. mieheni katsoisi lapsia jos jonnein lähtisin mutta ei oikein ole paikkaa minne mennä tai osaisinko edes ainoat hetket jotka olen ollut esikoisestani erossa on synnytys reissu ja muut sairaala reissut.
elämäni on pelkkää arkea...
saan päättää olenko sisällä poikien kans vai menenkö kävelylle. mieheni on paljon poissa myös öitä (töissä) mutta aina kun hän on kotona olen paljon väsyneenpi vielä... meillä on paljon tappelua jotka uuvutttaa vaan...
kaikki tärkein puuttuu halit ja jutustelut...
kiukuttelen nykyisin pienistäkin asioista... itkeskelen jos jotain pientä epäonnistumista sattuu.. ennen tunsin olevani vahva nyt lasienkeli...
ajatella, et siellä uudella paikkakunnalla rupeisit harrastamaan jotain, jos lastenhoito ei ole esteenä?
Osaatko esim. laulaa? Minä alotin reilu vuosi sitten uudestaan viihdekuorolauluharrastukseni ja siitä saa niin paljon iloa itselle. Pääsee tuulettumaan ja tapaamaan mukavia ihmisiä ja laulu on todella terapeuttista, jo ihan tutkimustenkin mukaan.
Jos et ole musikaalinen, tai ei muuten kiinnosta, niin jotain tanssia, tai käsityöjuttua tai mitä tahansa mitä harrastetaan ryhmässä.
Etkö ole edes tutustunut lastesi myötä toisiin vanhempiin?
Yks juttu tuli tuossa juttuasi lukiessa mieleen, että tuntuu, että odotat jotain ihmettä tapahtuvaksi sinulle, että toiset piristäisivät sinua. Haluat haleja ja suukkoja, mutta etkö voisi itse tehdä siinä alotetta. Älä odota, että miehesi lähestyy sinua, jos olet naama nyrpeänä kun hän tulee kotiin.
Yllätäppä miehesi ja itsesi, olemalla yhden päivän vain hymyilevä vaimo ja äiti.
Tee jotain miehesi lempiruokaa ja kun hän tulee töistä, menet ovelle vastaan ja toivotat hänet tervetulleeksi suukoin ja halein. Tuskin hän siitä karkuunkaan lähtee.
Meillä on ollut jo kohta 30 vuotisen avioliittomme ajan sellainen tapa, ettemme mene ovesta ulos antamatta suukkoa toisillemme. Sama on nukkumaanmenon kanssa. Niitä suukkoja pitää vaatia ja myös itse jaella. Minä huomautan aina miehelleni, jos on ollut pidempään ikäänkuin muissa maailmoissa, että en ole saanut mitään rakkautta. Sitten hän taas "herää".
Rakkautta pitää molempien vaalia, ei se muuten kestä.
Itse voi tehdä todella paljon, kunhan vain hokasee
mistä kenkä puristaa ja mitä vois tehdä. Monet sinun laillasi turhaan odottavat alotetta vain toiselta. Toimeen nyt siitä, oman elämän laatusi parantamiseksi, hus, hus. Tsemppiä!
Voi sinua! Et todellakaan ole yksin! Minulla on sama tilanne ollut jo 20 vuotta vaikka kumppanit on vaihtunut. Minulla on 3 lasta mutta vain 1 asuu kotona. Mies elää omissa oloissaan suurimman osan aikaa. Eli olen yksin ongelmieni ja kaiken muunkin kanssa. Yöt mietin miten voisin saada kontaktin mieheen ja lapseen kun sekään ei etes vastaa juurikaan jos kysyn jotain. Miulla ei myöskään ole ystäviä eikä kavereita jotka joskus kävisi muutaman sanan vaihtamassa. Ulos en voi mennä kun poden pahaa paniikkihäiriötä. Siis mikä neuvoksi? Nyt vain odotan että saisin etes jonkin lääkityksen. Jos sitten olo ja mieliala hiukan kohentuisi. Voimia sinulle kuitenkin!