En ole fyysisesti sairas mutta henkisesti kaikki on ihan päin helvettiä omalla kohdallani. Sosiaaliset kontaktit rajoittuvat perheen lisäksi vain ns. "koulukavereihin", joiden kanssa puhumme niitä näitä koulussa. En ole tekemissä näiden koulukavereiden kanssa vapaa aikana, paitsi joskus olen käynyt baarissa juomassa (ihme kyllä olen jotenkin tunkenut mukaan). Uskoakseni ihmiset ympärilläni kuvittelevat että minulla on jonkinlainen sosiaalinen verkosto ja että vapaa-ainaki kuluisi jotenkuten normaalisti ihmisten parissa. Tosiasiassa vapaa-aikani kuluu tietokoneen ääressä, äärimmäisen vittuuntuneena siitä että ylipäätään olen syntynyt. Sosiaalisesti syrjäytynyt olen ollut jo muutaman vuoden ajan. Elämästäni noin kaksi vuotta meni pelatessa erästä nettipeliä, jonne muodostin sosiaaliset suhteeni, eikä oikeiden suhteiden puuttuminen haitannut mitään kun elämä oli verkossa. Jo sitä ennen tosielämän ihmissuhteet olivat karisseet nettipelien pelaamisen takia, mutta vasta pari vuotta sitten ne oikeasti katosivat kokonaan. Lähes vuosi sitten lopetin tämän nettipelin pelaamisen kun tajusin, etten voi jatkaa sillä tavalla. Kaikki sosiaaliset kontaktini fyysisesti tavoitettaviin kavereihin olivat kadonneet vuosien varrella ja olin siirtynyt tavallaan täysin ulkopuolelle normaalin ikäiseni ihmisen elämästä. Nyt sosiaalinen kanssakäynti näiden perheen lisäksi ainoiden ihmisen kanssa on sitä, että puhutaan jotain arkipäivän juttuja koulussa, ja pitää näytellä että kaikki on ihan hyvin ja normaalisti, vaikka todellisuus on täysin muuta. En ole luonteeltani mikään ylisosiaalinen, mutta käyttäydyn mielestäni ihmisen parissa ihan asiallisesti ja normaalisti. Oma itsetunto tietysti vaikuttaa siihen kuinka kaverisuhteita saa muodostettua, mutta en oikeasti osaa sanoa onko se hyvä vai huono, vaikka itse se varmaan pitäisi parhaiten tietää. Olen jo sen verran kauan käynyt nykyistä kouluani, ja profioitunut siinä määrin, ettei porukka tule puhumaan niinkuin jollekkin uudelle oppilaalle. Tiedän että on ihmisiä jotka viihtyvät yksin ja omissa oloissaan, mutta itse en todellakaan ole sellainen. En harrasta oikeastaan mitään, mutta ylläpidän fyysistä kuntoa mm. lenkkeilemällä ja pyöräilemällä. Tämä totaalinen eristäytyneisyys ja näytteleminen, että kaikki on hyvin, on nyt liki vuoden kestäessään alkanut todella vituttaa. Kärsin todennäköisesti jonkin asteisesta masennuksesta, mutta en halua alkaa syömään mitään pillereitä ikäänkuin valehdellakseni itselle, että mitään ongelmaa ei olisi. Sama pätee johonkin terapiaan. Syy masennukseen on tiedossa ja sen poistaminen hoituisi vain kun tähän ongelmaani löytyisi jokin ratkaisu. Olen mies ja käyn lukiota.
Onko kenelläkään muulla lähellekkään samankaltaista ongelmaa? Jos haluaa ottaa yhteyttä niin MSN on: [email protected]
Onko kenelläkään muulla lähellekkään samankaltaista ongelmaa? Jos haluaa ottaa yhteyttä niin MSN on: [email protected]
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minulla on kavereita ja minua ahdistaa nähdä heitä. Mielummin olisin yksin kotona. Minä en usko että kahden keskinen ystävyys on palkitsevaa millään tavalla, vaan pitää olla vähintään kolme samanhenkistä ihmistä että elämästä nauttisi. Siis oikea kaveripiiri. Sitä en minä tule ikinä saamaan mutta hyväksyn silti elämäni tällaisena.
Ensin luokaton lukio ja nyt yliopisto. Vaikka olin samassa koulussa vuosia, hyvä jos tunnen edes viisi henkilö etunimellä.
Ystäviä: 0
Kavereita: 0
Puolituttuja: 1-5
Sukulaisia: 2
Mulla on täsmälleen sama tilanne.
Vastasit vanhaan aloitukseen. Tuskin saat vastausta seitsemän vuoden takaa vai onko täällä vielä aloitukseen vastanneita.
Voi miten kaltaisianne on paljon Suomen maassa. Kaikkena elämä yskinkin eläjällä menee kun voi fyysisesti liikkua, mutta kun joutuu neljän seinän vangiksi.
Oletko jo iäkkäämpi ja ollut kauan tuossa tilanteessa?
Täsmälleen sama tilanne mulla, mutta alan pikkuhiljaa tottua yksinäisyyteen. Kyllä säki siihen ennen pitkää totut. Sun on pakko ja sitte se helpottaa.
Joo. Mulla ei työn lisäksi ole muuta elämää, mitä sitten suren kotona. Mutta kaikki ne kerrat kun tulee lähdettyä bilettelemään, pikkujoulut, saunaillat sun muut, saavat vaan tuntumaan entistä enemmän että ihan turhia paskareissuja ja parempi olis taaski ollu vaan jäädä kotiin mätänemään. Ketään kavereita ei ole joiden kanssa voisi muuten lähteä yhtään mihinkään.
Vittumaisinta tässä on että samalla kun on tyytyväinen tilanteeseen, ei kuitenkaan ole. Haluan olla yksin kotona, mutta en halua.
Mulla oli lukiolaisena elämä saman oloista tyhjää kulissien pystyssä pitelyä. Ja pitkään sen jälkeenkin. Mut siitä on nyt yli 10 vuotta ja olen muuttunut - onneksi.
Meillä kaikilla on joku rooli. Yleensä siihen ajautauu vähitellen ja on tosi vaikeaa muuttaa sitä kun ympäristöllä on jumittuneet odotuksensa. Mut kannattaa olla vahva ja miettiä, mitä oikeesti haluaa ja sit tehdä niin. Ja kestää ympäristön ihmettely.
Mitä haluaisit tehdä kavereiden kanssa? Jos tapahtuisi ihme ja sulla olisi pari just sellasta kaveria kuin haluaisit, mitä tekisitte?
Näitä potentiaalisia kavereita on jo nyt ympärilläsi. Ehkä koulukavereillasi on puolia, joita et ole nähnyt koska ei ole tilaisuutta? Ehkä lähistöltä löytyy joku uusi harrastus, jossa on hyviä tyyppejä?
Ihmisestä ei aina näe päälle, et se on "hyvä tyyppi" - ei varmaan sinustakaan :-)
Sano isellesi et ansaitset parempaa, olet hyvä ja kiinnostava tyyppi! Sitten vaan ehdotat esim. koulukaverille et lähtiskö se joskus tekemään sitä ja sitä (mitä oikeasti haluatkin)! Ja sä kestät kyllä sen, et tämmönen veto aiheuttaa ensin hämmästystä!
Tsemppiä!
Eipä tuohon ole mitään lisättävää. Ihan sama tilanne itselläni. Oli kuin olisi lukenut itse kirjoittamaansa tekstiä. Ja myös itseäni on alkanut ihan uskomattoman paljon vituttamaan kyseinen ongelma. Itse olen todella yksinäinen ja sosiaalinen verkosto aivan syvältä. Minua saatetaan pitää suhteellisen sosiaalisena ja mukavana ihmisenä kyllä, mutta tosiasiassa olen todella yksinäinen eikä ystäviä ole. Itsekin olen miettinyt tuota masennuksen mahdollisuutta, mutta en myöskään halua hakea mitään lääkkeitä tai terapiaa, tässä tilanteessa täytyy olla muita keinoja, joilla ongelman voi ratkaista, ei ainoastaan unohtaa. Minun on ainakin todella vaikea rakentaa uusia ystävyyssuhteita ja sellainen vie hyvin kauan aikaa. Tuttavuuksia ja sellaisia ihmisiä, joiden kanssa tulee jonkin verran juteltua, on aika paljon, mutta sekin kanssakäyminen on vaan ihan pinnallista. Sitä vaan alkaa virheellisesti välillä miettimään, että mitä vikaa minussa on, etten pääse irti yksinäisyydestä, enkä saa rakennettua ympärilleni välittävää sosiaalista verkostoa, joka olisi itselle myös tukipilarina.. Tämä on niin syvältä.