Eli kolme vuotta sitten aloin järjettömän stressin ja tästä johtuvan ylenmääräisen alkoholin käytön kautta ajautua psykoosiin. Muutaman kuukauden kujanjuoksun jälkeen alkoi kolmen päivän mittainen täydellinen harhojen ja kuvitelmien sekamelska jonka lopuksi hakeuduin hoitoon. Niin, eiväthän ne tietenkään sisään ottaneet vaan käskivät odottamaan seuraavaan päivään ja mennä lähetteellä jollekin psykiatrille tai vastaavalle (termit hukassa ja muisti myös tuolta ajalta). Olin ulospäin ilmeisesti aika normaali vaikka silmät seisoivatkin päässä ja jutut olivat sen mukaisia. Minua ei kuitenkaan taidettu pitää vaarallisena vaikka näinkin demoneita ja jumalallista johdatusta sekä salaliittoja ympärilläni.
Noin puolen vuoden päästä kun olin ilman lääkitystä sinnitellyt lähinnä kuulo- ja aistiharhojen parissa (jotka menivät niin pitkälle, että olin vakuuttunut Suurista suunnitelmista pääni menoksi) päätin aloittaa zyprexan. 7,5 mg annostus ja se auttoi hyvin. Kolme kuukautta aloittamisen jälkeen oli viimeiset pahat sekoamiset ja siitä lähtien laimeita jälkimaininkeja. Nyt olen puolen vuoden aikana pystynyt lopettamaan aineen käytön kokonaan.
Ikävää tässä on se että huomaan nuoruuden aikaisten paniikkihäiriöiden nostavan jälleen päätään, sekä epämääisen levottomuuden tunteen. Toisaalta tunnen olevani vahvempi kokemusten jälkeen ja pystyttyäni pitämään pääni kylmänä tilanteessa jossa vieressäni on ollut täysiverinen demoni hönkäillen kuumaa haisevaa hengitystä naamaani, olen kyennyt aina suhtautumaan tilanteeseen rauhallisesti. En ole kokenut tarpeelliseksi tuhota demonia, olen ainoastaan ollut täydellisen lamaantunut kauhusta ja lopulta antanut periksi. Olkoon siinä jos on.
"Pää kylmänä" -totta tosiaan.
Hassuinta oli kun löysi merkitystä luonnosta ja kaupungilta. Graffiteissa oli "tärkeitä" viestejä. Elokuvat, musiikki ja kirjallisuus kertoivat äärettömän viisaita sanomia. Kaikki tuo tuntuu etäiseltä vaikka tunnistan vieläkin viestit. Ne eivät vaan ole niin tärkeitä enää. En ole "valittu" maailman pelastaja. Eikä keneltäkään voi sellaista odottaakaan. Kokemuksesta opin arvostamaan taiteita ja ajatusten virtaa uudella tavalla. Huomaamaan, että moni muukin on samassa jamassa. Vaikka näinkin aikoinaan "pahat" ihmiset erillisinä olentoina tässä todellisuudessamme ymmärrän nyt niidenkin havaintojen olleen vain omien pelkojeni projisointeja.
Psykoosivuoteni ja sen jälkeiset kaksi epävakaata vuotta ovat olleet osittain elämäni onnellisinta aikaa. Ei tasapainoista millään muotoa, mutta kaikki tunteet olivat niin äärimmäisiä. Pelot ja vainoharhat olivat pahimpia. Vieläkin tapanani on hissistä tultua avata ovi varovaisesti ja tarkastaa käytävä ettei mitään vaaraa ole. Tämä nyt on pientä tapain"turmellusta" vanhaan verrattuna.
Zyprexa ei minua lihottanut, ei tullut pumpulia eikä muutakaan. Mutta taidankin olla onnekas. Tai sitten en ole kuntoni puolesta huomannut sen aiheuttamia sivuoireita. Nyt tosin ilman lääkkeitä olo on paljon energisempi. On tullut tulevaisuuden usko takaisin. Jonkin verran unettomuutta, mutta niistähän selvitään kun aikoinaan olin lähes nukkumatta 1,5 kuukautta.
Noin puolen vuoden päästä kun olin ilman lääkitystä sinnitellyt lähinnä kuulo- ja aistiharhojen parissa (jotka menivät niin pitkälle, että olin vakuuttunut Suurista suunnitelmista pääni menoksi) päätin aloittaa zyprexan. 7,5 mg annostus ja se auttoi hyvin. Kolme kuukautta aloittamisen jälkeen oli viimeiset pahat sekoamiset ja siitä lähtien laimeita jälkimaininkeja. Nyt olen puolen vuoden aikana pystynyt lopettamaan aineen käytön kokonaan.
Ikävää tässä on se että huomaan nuoruuden aikaisten paniikkihäiriöiden nostavan jälleen päätään, sekä epämääisen levottomuuden tunteen. Toisaalta tunnen olevani vahvempi kokemusten jälkeen ja pystyttyäni pitämään pääni kylmänä tilanteessa jossa vieressäni on ollut täysiverinen demoni hönkäillen kuumaa haisevaa hengitystä naamaani, olen kyennyt aina suhtautumaan tilanteeseen rauhallisesti. En ole kokenut tarpeelliseksi tuhota demonia, olen ainoastaan ollut täydellisen lamaantunut kauhusta ja lopulta antanut periksi. Olkoon siinä jos on.
"Pää kylmänä" -totta tosiaan.
Hassuinta oli kun löysi merkitystä luonnosta ja kaupungilta. Graffiteissa oli "tärkeitä" viestejä. Elokuvat, musiikki ja kirjallisuus kertoivat äärettömän viisaita sanomia. Kaikki tuo tuntuu etäiseltä vaikka tunnistan vieläkin viestit. Ne eivät vaan ole niin tärkeitä enää. En ole "valittu" maailman pelastaja. Eikä keneltäkään voi sellaista odottaakaan. Kokemuksesta opin arvostamaan taiteita ja ajatusten virtaa uudella tavalla. Huomaamaan, että moni muukin on samassa jamassa. Vaikka näinkin aikoinaan "pahat" ihmiset erillisinä olentoina tässä todellisuudessamme ymmärrän nyt niidenkin havaintojen olleen vain omien pelkojeni projisointeja.
Psykoosivuoteni ja sen jälkeiset kaksi epävakaata vuotta ovat olleet osittain elämäni onnellisinta aikaa. Ei tasapainoista millään muotoa, mutta kaikki tunteet olivat niin äärimmäisiä. Pelot ja vainoharhat olivat pahimpia. Vieläkin tapanani on hissistä tultua avata ovi varovaisesti ja tarkastaa käytävä ettei mitään vaaraa ole. Tämä nyt on pientä tapain"turmellusta" vanhaan verrattuna.
Zyprexa ei minua lihottanut, ei tullut pumpulia eikä muutakaan. Mutta taidankin olla onnekas. Tai sitten en ole kuntoni puolesta huomannut sen aiheuttamia sivuoireita. Nyt tosin ilman lääkkeitä olo on paljon energisempi. On tullut tulevaisuuden usko takaisin. Jonkin verran unettomuutta, mutta niistähän selvitään kun aikoinaan olin lähes nukkumatta 1,5 kuukautta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
viestejä graffiteissa, merkityksiä musiikissa.. Hei comoon! Sitä vartenhan se ja ne on.
Eikö ois hienoa lukea nuotteja koko ajan? Musta olis, se vaan on pelottavaa yksin. Olen siksi aika ajoin myös turvautunut zyprexaan. (I hate it!!)