Minua kiinnostaisi tietää, että onko täällä ihmisiä, jotka ovat kokeneet samaa kuin minä eli toinen vanhemmista on "hullu". Minulla äiti sairastaa skitsofreniaa. Hänellä todettiin se, kun olin neljän vanha ja siis lähestulkoon koko elämäni olen siitä jollain tapaa kärsinyt. Sitten siihen vielä päälle pelot siitä, että jos itsekin joskus sairastuu... Eli siis onko muita samasta kohtalosta kärsiviä?
ongelmia perheessä
hullun lapsi
13796
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Minun kaverin äidillä on skitsofrenia. Se todettiin kai n. 4 vuotta sitten, itse kuulin asiasta 1-2v sitten. Tuossa keväällä kaverini vanhemmat erosivat, en tiedä johtuiko tuosta sairaudesta vai jostain muusta.
Olen itse ollut muutamia kertoja paikalla, kun hän on unohtanut ottaa lääkkeensä, ja tullut selittämään minulle jotain ihmeellisiä juttuja. Mutta ymmärrän kyllä täysin tuon sairauden, enkä ole koskaan kaverille siitä mitään pahaa puhunut. Uskon kyllä että sen asian kanssa on vaikea elää, koska olen jutellut monia keskusteluja tämän minun kaverin äidin kanssa, ja niissä olen huomannut tiettyjä asioita jotka ovat luultavastí sairauden laukaisseet.
En tosin tiedä onko ne jutut totta mitä se on minulle kertonut.. En ole nyt nähnyt sitä muutamaan kuukauteen sen eron takia. Toivottavasti sinä jaksat elää sen asian kanssa :)
Vaikka äidillä ei kaikki olekaan kohdallaan, olen silti onnellinen, että minulla edes on äiti. Ei hän paha ihminen ole, eikä edes tajua olevansa sairas, mutta kaikenlaista on tullut koettua. En edes mielelläni kutsu kavereita kylään, kun ei tiedä mitä äiti milloinkin tempaisee. Olen kuitenkin onnellinen ja muutoin minulla on hyvä perhe. Isäni on kestänyt hienosti äidin tuomat "ongelmat" ja kaudet, jolloin hän on ollut pahana. Minulla on muutama sisaruskin ja hekin ovat tukena ja minä vastaavasti heille. Ehkäpä tämä kaikki on jollain tapaa vahvistanut sisäisesti, kun ei ole elämässä helpolla päässyt. Kyllähän sitä pahimmassa teini-iässä kapinoi tuota kaikkea vastaan, mutta nyt sen on vain hyväksynyt ja ottaa päivän kerrallaan. :)
Minun äitini on hullu. Lähinnä psykopaatti. Hän on aina ollut inhottava ja ilkeä. Saa uskomattomia raivareita, hajottaa tavaroita ja pahoinpiteli meitä lapsia aikoinaan raa'asti.
Vuosien jälkeekin olen pelokas ja kärsin vakavasta masennuksesta. Raivokohtauksia en ole koskaan saanut enkä ole väkivaltainen, vain pelokas. Pelkään kyllä toisinaan että minusta tulee samanlainen kuin raivohullusta äidistäni.
Taipumus johonkin sairauteen saattaa kulkea suvussa ja olla siten perimässä, mutta kyllä se ei pelkästään riitä sairastumiseen. Kenellä nyt ei suvussa yhtään skitsoa olisi. Aina pitää olla jotain muutakin, joka saa sairauden puhkeamiseen.
Mielestäni sinulla ei ole tällä hetkellä ainakaan kirjoituksesi perusteella muita rasitteita, itse kerrot avainsanat:
" Olen kuitenkin onnellinen ja muutoin minulla on hyvä perhe. Isäni on kestänyt hienosti äidin tuomat "ongelmat" ja kaudet, jolloin hän on ollut pahana. Minulla on muutama sisaruskin ja hekin ovat tukena ja minä vastaavasti heille."
Siinä kerrakseen selvitytymisen eväitä. Turhaan pelkää sairastumista perimän takia. Pidä ihmissuhteesi kunnossa, anna toisille apua ja pyydä sitä itse, jos tarvitset. Hyvä tasapainoinen elämä pitää vakavat sairaudet loitolla, ei perimä.
Perhe on 100 prosenttista ongelmaa ja 1000 prosenttista ongelmaa yhdistettynä yhteiskuntaamme. Äideillä, isillä ja sukulaisilla on odotuksia jotka vastaavat ihmiselämää 800 vuotta ennen kristuksen syntymää. Odotukset voivat kohdistua jopa aikuiseen ihmiseen.
Meidän äiti ei kelpuuta tervettä elämäntapaa.
Pitää olla sairas taikka lukion käynyt. Mieluusti kumpaakin. Omia päätöksiä ei saa tehdä, ovat kuulemma sairaita ajatuksia. Kaikki hyvin = pieni tärkeä mies, herrastelija, päässä vikaa, te tarvitsette mielenterveyden hoitoa koska ette tiedä mitä haluatte = what a fuck ?
Puhun mammalle koirasta = te varmasti tarkoitatte kissaa vastaa mamma.
Laitan kännykän kiinni nukkuessa = sinuun ei saa yhteyttä ja sehän on mielenterveyden hoidon peruste.
Pyydän ettei soita = mamma ja papa vakoilee netissä.
Eikös nyt kuitenkin ole hyvä, että on tiedossa mikä mutsia vaivaa?
Itselläni on täti, joka sairastui nuorena, eikä silloin tiedetty mistä on kysymys. Mummoni kuoli mielisairaalassa. Niin ... sukuvikojahan nuo sikäli, että taipumukset voivat periytyä. Mutta mikään sääntö se ei ole.
Itse pelkäsin nuorempana, että jos minäkin "hurahdan" ... Menin reippaasti kallonkutistajalle ja hän totesi, että hullut tuodaan hoitoon ja terveet tulee itse.
Silloin kun itse hoksaa epäillä, ( kenenpä ei olisi syytä joskus tarkistaa muutakin kuin fyysinen kunto : ) on aina paremmat mahdollisuudet saada apua, jos sattuu tarvitsemaan.
Hulluus ... on suhteellista ja skitsous on vain aivotoiminnan erilaisuutta. Yliherkkyyttä, ei sen kummempaa. Järkeen se ei vaikuta. Jos mielenterveys muutoin sprakaa, syy voi olla huonoissa olosuhteissa. Mutta sinulla on ymmärtävä isä ... se on jo kuules paljon tässä maailmassa. Eikä se äitesi tahallaan, tai piruuttaan ole erilainen.
Minäkin oon äite, hieman erilainen, mutta viis siitä. Rikkauttaahan tämä vain on kaiken massasieluilun seassa.
Nykyisin puhutaan erilaisuuden hyväksymisestä ... *pah* ihmiset on enimmäkseen jänispöksyjä, jotka eivät tiedä asioista tarpeeksi.Pilkaavat kun pelkäävät, sitä se vain on. Vaan antakaammme niille heikkous anteeksi. Eiksvaan =D
Hyvää kesänjatkoa sinulle! T. yks "hullu" mutsi.
Minun isäni on skitsofreenikko ja työkyvyttömyyseläkkeellä, äitini terve. Vaikka minulla on monessa mielessä ollut aivan ihana perhe, isäni sairaus yhdistettynä eräisiin muihin ongelmiin on väistämättä jättänyt jälkensä elämääni. Olen sairastanut vakavaa masennusta ja jopa yhden oikean psykoosin, josta tosin tulee kohta viisi vuotta. Kaksi pikkusiskoani, joita ei koulukiusattu, ovat sen sijaan selviytyneet ainakin ulkoisin mittarein varsin mainiosti. Toisaalta olen itsekin menossa kaiken aikaa parempaan suuntaan. Haluaisin korostaa, että ihminen voi sairastua psyykkisesti - ja toipua normaalikuntoon. Tällä en tarkoita sitä, että pitäisin sinun sairastumistasi kertomasi perusteella mitenkään todennäköisenä, päinvastoin. Kuitenkin voit luottaa siihen, että pystyt itse vaikuttamaan omaan elämääsi ja myös mielenterveyteesi. Sinulla on arjessasi paljon tukea ja voimia antavaa. Olet valmis kohtaamaan vaikeitakin asioita ja ajatuksia. Pystyt hakemaan apua tarvittaessa. En näe mitään syytä, mikseivät tämänhetkiset ongelmasi voisi kääntyä aikanaan voimavaroiksi, voimavaroiksi, jotka osaltaan auttavat sinua elämään mielekästä elämää.
Kiitoksia Verna sinulle noista sanoista ja muille kanssa. Toivon, että myös sinä jaksat ja saisit hyvän elämän :). Rakastan elämää ja nautin myös ihan pienistä onnellisista hetkistä. Joskus tuntuu vaikealta, mutta tähän mennessä on selvitty ja toivonmukaan myös jatkossa.
Minua myös on koulukiusattu. Kyllähän se arpensa jättää, mutta jo silloin purin hampaita tiukasti yhteen ja pakotin itseni jaksamaan, sillä tiesin sen vielä loppuvan. En halunnut antaa periksi, enkä antanut. Kertaakaan en itkenyt, vaikka kuinka pilkattiin. Purin hammasta yhteen ja vannoin vielä näyttäväni niille. Nyt olen viettänyt onnelliset kolme vuotta toisessa koulussa ja aivan toisella paikkakunnalla. Oli ihanaa aloittaa aivan puhtaalta pöydältä. Mutta jos törmään niihin poikiin vielä tänä päivänä, kyllä kylmät väreet vilisee pitkin selkäpiitä.
Kiusaajat olivat poikia ja olen huomannut, että nykyään minun on jollain tavalla vaikeata lähestyä nuoria miehiä. En luota. Kyllähän ystävät ihmettelee, että miksi en jo seurustele, kun kerta olen ihan nätti ja mukava tyttö, mutta en vain pysty siihen, minua pelottaa. Vielä tuo asia ei minua huolestuta, mutta kun ikäni kääntyy kahdestakymmenestä ylöspäin, niin luultavasti silloin kyllä. Kaikkea sitä, anteeksi tämä purkaukseni :). Kiitos vielä kerran kaikille. On hyvä tietää, että on ihmisiä jotka todella ymmärtävät, eivätkä vain teeskentele.
Kuten sinä ja "hullun lapsikin" totesitte, sairaus on antanut voimavaroja. Jos elää ns. normaalin lapsuuden, ei välttämättä osaa nauttia elämän pienistä hetkistä. Itse olen huomannut, että olen veljeni sairauden takia paljon herkempi ymmärtämään ihmisistä asioita joita he eivät ehkä itsekään tiedä. Pidän myös filosofiasta ja muista maailman hengellisistä asioista. Silloin tällöin saan "onnellisuus-kohtauksia", jolloin yksinkertaisesti itkettää miten ihanaa on elää (terveenä) ja olla juuri sellainen kuin on ja mitä kaikkia mahdollisuuksia elämässään on vielä edessä.
Minun äiti on kans skitsofreenikko, sairaus puhkesi todella pahaksi kun olin ihan pieni nassikka. Jostain kumman syystä jouduin asumaan lapsena äidin luona pitkiäkin aikoja, vaikka hän oli todella sairas ja jouduin näkemään todella pelottavia asioita. Jonkinlaiset traumat taatusti jäi, mutta itselläni ei onneksi ole samanlaisia taipumuksia ilmennut ja olen jo miltei kolmekymppinen. Masennuksesta olen kyllä kärsinyt ja käynyt sen takia terapiassakin, mutta hullun papereita en ole onneksi saanut. Harvoin skitsofrenia taitaa suoraan periytyä, vaikka tietyissä suvuissa esiintyykin tietynlaista alttiutta. Älä turhaan pelkää, että itsekin sairastut, rasitat vain turhaan mieltäsi. On erittäin pieni mahdollisuus, että juuri sinä sairastuisit. Trust me. Sun kannattais käydä jonkinlaisessa terapiassa puhumassa tuntemuksistasi. Jo pelkkä avautuminen helpottaa.
Olin vasta pieni lapsi, kun isoveljeni todettiin skitsoksi. Hän asui kotona aina siihen asti kun olin 12 tai 13v. Vihasin häntä koko sen ajan ihan mielettömästi ja kärsin itsekin. Kukaan ei voinut tulla meille ja aina piti keksiä valheita. Nyt viiden vuoden päästä olen siirtänyt vihani vanheempiini, jotka antoivat meidän asua samassa kodissa. En tiedä mitä tehdä..
Sori kun pommitan näillä viesteillä:) Tää keskustelu on mulle vaan niin tärkeä, ekaa kertaa puhun asiasta jollekin.
Siis oletteko kertonut kenellekään omaisenne sairaudesta? Ja oletteko puhuneet asian puhki ihan syvällisestikin?
Ite kävin veljen ja vanhempien kanssa terapiassa joskus 8 vuotiaana, mutta en muista mitään siitä, taisinpa vain piirrellä. En ole pystynyt puhumaan äitini/isäni/veljeni kanssa koskaan asiasta. En ole myöskään ikinä kertonut ystävilleni, tosin yksi ystävistäni tietää, mutta ei olla keskusteltu asiasta. Toisin sanoen, sisälläni taitaa kasvaa ilkeä möykky kaikesta niistä asioista joita olen sisälläni pitänyt? Enkä ikinä varmasti mene terapiaan...
itken nytkin kirjoittaessani tätä..:'(
Olen kyllä kertonut muutamille lähipiirin ihmisille äitini sairaudesta. Lähinnä vain parhaalle ystävälleni ja lähisukulaisille. Ihan vain jo äidin takia ei sitä kaikille kailoteta. Hän kun ei voi edes ymmärtää miksi häntä pidetään hulluna. Asiaa ei perheen kesken ole millään tavalla syvällisesti halki keskusteltu. Ei ole ollut sellaista tarvetta. Isän kanssa tosin juteltiin, kun olin pieni. En voinut käsittää miksi äiti on niin outo ja karkaileekin koko ajan. Juttelen sen ihmisen kanssa, jolle olen aina uskoutunut. Hän on minua vanhempi nainen ja perhetuttu. Hän se on minulle ollut enemmän äiti kuin omani.
Ei olla missään ihmeellisessä terapiassakaan käyty. Kerran psykologi jutteli minun kanssani, kun halusi tietää miten äidin tila minuun vaikuttaa. Sen jälkeen ei mitään. Minulla oli todella vaikeata tuossa pari vuotta sitten, kun alkoi todella painostamaan se, että äiti oikeastikin on sekaisin. Juttelin tämän perhetuttuni kanssa ja hän pyysi minua pitämään päiväkirjaa tunteistani. Niin sitten tein. Aina kun oli pahaolla, kirjoitin monta sivua täyteen päiväkirjaani. Sen jälkeen huomasin, että onkin jo paljon parempi.
Parempi vain antaa tunteiden tulla edes jollain tavalla ulos kuin padota. Olisi hyvä, jos sinulla olisi joku jolle uskoutua. Onhan tämäkin jo hyvä juttu, että tulet tänne vaihtamaan ajatuksia. Muutenkin on hyvä, jos joskus pääsee ajatuksia pakoon. Minäkin harrastan kaikenlaista ja saan siitä voimaa jatkaa, kun ei mielessä vain pyöri se, kuinka on kurjaa toisinaan. Elämässä on niin paljon kaikenlaista hienoa! Ei sitä viitsisi kokonaan haaskata murehtimiseen. :) Höh, ehkä minä sitten olen jollain tavalla optimisti, mutta onnellinen sellainen. Toivon, että sinäkin joskus vielä löydät tasapainon sisällesi ja pystyt antamaan sille ilkeälle möykylle kyytiä! :)