Taas se alkoi. Joka ikinen vuosi. Ollaan oltu yhdessä 12 vuotta ja joka ikinen talvi mieheni kärsii jonkinasteisesta depressiosta. Joskus se on kestänyt useita muutaman päivän tai viikon jaksoja, joskus taas kuukauden pari. Se alkaa yllättäen, aamulla saattaa olla kivaa, ollaan rakastuneita toisiimme ja höpsötellään lasten kanssa ja puolilta päivin naksahtaa. Hesari on 'väärässä' paikassa tai joku aloitettu homma ei luonnistu. Sitä seuraa puhumattomuus, usein myös iltakaljottelu vaikka muuten ei alkoholiongelmaa olekaan. Mulle hän ei puhu lainkaan, lapsille huutamalla tai vittuilemalla. Ensimmäisinä yhteisinä vuosina syytin tietysti tilanteesta itseäni, kun en ymmärtänyt. Yritin kysellä mistä hän on minulle vihainen ja turhauduin, kun puhuin muurille. Nykyään vaan turhaudun ja olen hänelle vihainen, kun pitää pahoittaa koko perheen mieli, sen takia, ettei pysty/halua/uskalla pyytää apua. En tiedä, ymmärtääkö hän edes itse, että kyse voi olla mielen sairaudesta ja että sitä voisi yrittää hoitaa.
Minua tilanne ahdistaa, koska en voi masennuskautena oikein luottaa mieheeni, lähinnä siihen, että jaksaako/viitsiikö hän hoitaa lapset kunnolla. Kun olen töissä (paljon iltoja), en tiedä miten kotona menee. Kyllä hän lapsille ruoat laittaa ja huolehtii perustarpeista, mutta kuinka paljon hän aiheuttaa pienille henkisiä vaurioita omalla käytöksellään? Isompi (5v) oli jo päiväkodissa saanut hänelle epätavallisen raivokohtauksen, ja minusta se oli selvä reaktio isän käyttäytymiseen. Pieni on hämillään, kun isä on koko ajan pahalla tuulella ja ei osoita sitä arvostusta lasta kohtaan, jonka lapsikin tarvitsisi. Eli isä ei pysty nyt luomaan lapsille sitä perusturvallisuuden tunnetta.
Puhuminen ei auta, niin kauan kuin 'tilanne' on päällä, täytyy vaan odottaa, että se menee ohi. Ja toivoa, että menee ennen joulua, niin monta kertaa depressio on osunut juuri joulun aikaan.
Muuten meillä menee hyvin, hyvinä aikoina olemme edelleen näiden vuosien jälkeen rakastuneita ja mies on hyvä isä. Olemme Perhe. En missään tapauksessa edes harkitse eroa, koska hyviä aikoja on 70% vuodesta. Haluaisin auttaa häntä, mutta hän ei apua halua, eikä puhu tunteistaan. Onko se häpeä, ettei hallitse tunteitaan ja mielialojaan vai mitä.?
Kohtalotovereilta vertaistukea kiitos, kertokaa omia tarinoitanne, jos on vastaavaa.
Minua tilanne ahdistaa, koska en voi masennuskautena oikein luottaa mieheeni, lähinnä siihen, että jaksaako/viitsiikö hän hoitaa lapset kunnolla. Kun olen töissä (paljon iltoja), en tiedä miten kotona menee. Kyllä hän lapsille ruoat laittaa ja huolehtii perustarpeista, mutta kuinka paljon hän aiheuttaa pienille henkisiä vaurioita omalla käytöksellään? Isompi (5v) oli jo päiväkodissa saanut hänelle epätavallisen raivokohtauksen, ja minusta se oli selvä reaktio isän käyttäytymiseen. Pieni on hämillään, kun isä on koko ajan pahalla tuulella ja ei osoita sitä arvostusta lasta kohtaan, jonka lapsikin tarvitsisi. Eli isä ei pysty nyt luomaan lapsille sitä perusturvallisuuden tunnetta.
Puhuminen ei auta, niin kauan kuin 'tilanne' on päällä, täytyy vaan odottaa, että se menee ohi. Ja toivoa, että menee ennen joulua, niin monta kertaa depressio on osunut juuri joulun aikaan.
Muuten meillä menee hyvin, hyvinä aikoina olemme edelleen näiden vuosien jälkeen rakastuneita ja mies on hyvä isä. Olemme Perhe. En missään tapauksessa edes harkitse eroa, koska hyviä aikoja on 70% vuodesta. Haluaisin auttaa häntä, mutta hän ei apua halua, eikä puhu tunteistaan. Onko se häpeä, ettei hallitse tunteitaan ja mielialojaan vai mitä.?
Kohtalotovereilta vertaistukea kiitos, kertokaa omia tarinoitanne, jos on vastaavaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
jätä se sika, ansaitset parempaa
Mä olen uusi taas tässä asiassa... Minulla mies jonka kanssa ollut kohta kaksi vuotta ja nyt kaamosmasennus iskenyt lujaa. En tiedä miten olla ja asennoitua koko asiaan. Yritän olla kannustava ja tsempata, jutella niitä näitä, kysellä kuulumisia, kertoa miten paljon rakastan, kutsun rakkaaksi jne. Saan takaisin lyhyitä vastauksia, ei mitään rakas tms. kutsumanimiä joita hän käyttää puhuessaan mulle. Viestit, puheet on tylyn lyhyitä. Sattuu, mutta yritän olla välittämättä... Yritän jopa ehdottaa äkkilähtöjä, sillä se auttaisi ja olisi mahdollista... Mitä voisin tehdä toisin
Pahinta nuo pienet lapset. Joutuneet ehkä paljon näkemään raivareit. Kyllä sun pitää saada ukolles apua, ammattilainen tulee vaikka kotiin, muina miehinä. Tiedätkö miten vakavalla asialla leikit??? On perhesurmia, itsemurhia, pahimpina tapauksina. Ainakin suuri riski sairastuttaa lapsesi, kun lapsesi on 15 vuotta, katsotko vierestä kun hän oireilee, pääsee ehkä terapiaan kanssasi. Tee jotain. Ja lapset hoitoon kun on sairas mies kotona. Ei hän kykene hoitamaan.