On sairas.
Käsitykseni elämästä on muuttunut...
Eikö elämän pitäisi olla lahja?
Pidän elämää vankilana. Rangaistuksena. Tuomiona...
Välillä haluaisin olla vapaa.
Ja ainoa tie vapauteen on kuolema.
Olen siis vanki.
Maailma on sellini.
Olen yrittänyt paeta. Turhaan...
Minulla on vangin leima.
Yhteiskunta sylkee päälleni.
Kun saasta kävelee ohi...
Minua rangaistaa yhä uudelleen.
Ruoskitaan. Läimäytellään poskille.
Taakka harteillani vain lisääntyy.
Kohta olen voimaton. Luhistun maahan.
Onko kukaan minua auttamassa?
Ei.
Olen yksin.
Miksi kukaan edes auttaisi minua?
Syy ei kuitenkaan ole ainostaan minussa...
Vaan tässä yhteiskunnassa.
Itsekkyys lisääntyy.
Kukaan ei jaksa ajatella nenäänsä pitemmälle.
Suurin osa.
Joten mitä väliä sillä on, jos vaikka tästä pakenisin.
Kävelisin pois tästä maailmasta.
En jaksa olla vankina täällä...
Haluan pois.
Saisin vihdoinkin rauhan.
Minulla ei olisi enää painavaa taakkaa harteilla kannettavana.
Minulla ei olisi mitään...
Mutta onko silläkään enää väliä?
Enpä usko...
Käsitykseni elämästä on muuttunut...
Eikö elämän pitäisi olla lahja?
Pidän elämää vankilana. Rangaistuksena. Tuomiona...
Välillä haluaisin olla vapaa.
Ja ainoa tie vapauteen on kuolema.
Olen siis vanki.
Maailma on sellini.
Olen yrittänyt paeta. Turhaan...
Minulla on vangin leima.
Yhteiskunta sylkee päälleni.
Kun saasta kävelee ohi...
Minua rangaistaa yhä uudelleen.
Ruoskitaan. Läimäytellään poskille.
Taakka harteillani vain lisääntyy.
Kohta olen voimaton. Luhistun maahan.
Onko kukaan minua auttamassa?
Ei.
Olen yksin.
Miksi kukaan edes auttaisi minua?
Syy ei kuitenkaan ole ainostaan minussa...
Vaan tässä yhteiskunnassa.
Itsekkyys lisääntyy.
Kukaan ei jaksa ajatella nenäänsä pitemmälle.
Suurin osa.
Joten mitä väliä sillä on, jos vaikka tästä pakenisin.
Kävelisin pois tästä maailmasta.
En jaksa olla vankina täällä...
Haluan pois.
Saisin vihdoinkin rauhan.
Minulla ei olisi enää painavaa taakkaa harteilla kannettavana.
Minulla ei olisi mitään...
Mutta onko silläkään enää väliä?
Enpä usko...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Totta, itsekin olen tullut siihen ajatukseen, että elämä mitä elämme, on jokin asteinen rangaistus. Esim Raamatun Helvetin kaltainen paikka. Ehkä tämä on Raamatun helvetti. Ainakin polte ja tuska on sen asteinen, kuolema tuntuu helpotukselta, kunhan se ei ole mikään kivulias tapahtuma, toki sen kivun jälkeen varmaan helpottaa.
Ehkä olemme joutuneet tänne, koska olemme tehneet jotain pahaa edellisessä elämässämme, jossain toisessa ulottuvuudessa.
Sulla on tuollainen elämä on helvettiä ajatus ja siksi elämästä tulee helvettiä. Luuletko että elämässä onnistuvat ajattelevat noin? Muuta asennetta äläkä mieti liikaa Raamattua niin kummasti helpottaa ja kun sen ajan käyttää johonkin järkevään niin pääsee nauttimaan elämästä. Psyykkiset oireilut johtuvat juuri siitä että demonisoi ja negativoi kaiken. Kun voit hyvin et edes ajattele "kuinka paska paikka ja onko tämä Raamatun helvetti".
Väärin.
Elämäni ei ole helvettiä sen takia, että ajattelen, että se on helvettiä, vaan olen alkanut tajuamaan pitkän pohdinnan tuloksena, että elämä on liian vaikeaa ollakseen jokin lahja tms. sen on pakko olla jotain muuta, koska se on niin tuskaisaa. Toki ei sille välttämättä ole pakko keksiä erisnimeä, kunhan on vaan turhaa paskaa, joka annettu rangaistuksena elettäväksi. Helpompi van kutsua yhdellä sanalla.
Ja väärin.
Kunhan vertasin Raamattun Helvettiin, kun en tiedä toista yleistä sanaa paikalle, joka on yhtä epämukava ja luontaan työntävä.
Mikä taakka harteitasi painaa?Oletko tehnyt jotain sellaista mitä ei pitäisi ja nyt asia vaivaa tuskan taakkana?Kyllä sinua pitää auttaa siinä missä kaikkia muitakin,totta kai!
"Kukaan ei jaksa ajatella nenäänsä pitemmälle" Ajatteletko itse vai jätätkö likarantuja perääsi minne kuljetkin? Pyyhi ne pois, usko vain, se auttaa.Ja usko vain, että on paljon niita jotka tarvitsevat juuri SINUA ja apuasi jos sinulla vain on toimivia ruumiinjäseniä.Auttamalla muita saat itsekin apua.Monet kärsivät vieläkin enemmän kuin sinä.Sitten aikanaan on valmis kuolemaankin kun ei ole keskeneräisiä tehtäviä mieltä painamassa.
Se taakka harteillani, on täynnä tuskaa, surua, pelkoa, kivuliaita muistoja, joita en voi unohtaa...
Vaikka haluaisinkin unohtaa, en pysty.
En halua kuolla, se vain tuntuu tällä hetkellä ainoalta vaihtoehdolta päästä eroon kaikesta.
Muistoista ja kivusta.
Tiedän, että minun pitäisi olla onnellinen, siitä että minulla on perhe, ns. elämä ja mahdollisuuksia vaikuttaa tulevaisuuteen, yms.
Mutta en ole.
En ole luotu selviytymään yksin.
kun näkee esim. uutisissa miten huonosti eläimiä kohdellaan ja kun kuulee jostain nais-/lapsiprostituutiosta ja kun miettii kuinka monta orpoa lasta on maailmassa muiden potkittavana, niin sitä jotenkin ajattelee, ettei itsekään ansaitse onnea tai ei koskaan pysty olemaan onnellinen. Jos olisi itse paikanpäällä näkemässä ne kauhut niin minun psyykeni ei ainakaan kestäisi enää elää.