Olen parin kympin kieppeillä oleva nainen. Lapsuuteni on ollut melko vaikea äidin sairauden ja alkoholismin takia. Nykyään asun jo omillani.
Yläasteikäisenä ja vielä lukiossakin kärsin masennuksesta, joka oli väliin todella uuvuttavaa ja syvän oloista. Itsemurhaa ajattelin usein, satutin itseäni, enkä ollut kovin toimintakykyinen. Jaksamisen kanssa oli vaikeuksia ja väsymys oli aina läsnä. Psykologillekin oli aika varattuna, mutta vanhempani päättivät, että en tarvitse sitä.
Jossain vaiheessa opin elämään masennuksen kanssa aika hyvin, kun sain elämääni uusia ihmisiä ja uusia ilon aiheita. Kotona oli vieläkin vaikeaa. Ei siis mitään "vanhemmat on perseestä" -angstaamista, vaan äidin juopottelu ja sairaus.
Viimeisen vuoden aikana on ollut aivan outoja mielialavaihteluita. Esimerkki tältä viikolta: Tympii lähteä kouluun ja kun menen sinne, en voi keskittyä mihinkään. Tunnilla kuuntelen 15 minuuttia, sitten teen lopun aikaa omia hommiani. Ryhmätöissä sähellän omiani enkä ajattele, miten kannattaisi tehdä. En esimerkiksi voi keskittyä siihen mitä luen, en jaksa keskittyä, tuntuu että en tajua lukemastani mitään, vaikka tuollaisten asioiden suhteen ei ole koskaan ennen ollut ongelmia. Mokailen ajattelemattomuuttani, asiat tapahtuvat päässäni nopeutettuna ja ajatus harhailee ympäriinsä. Olen välillä niin kiihdyksissä, että melkein tärisen. Illalla ei tule uni ja aamulla on helppo herätä, vaikka päivällä iskeekin väsymys. Puhun nopeasti ja sanat menee sekaisin. Välillä puhun ja käyttäydyn kuin olisin humalassa, möläyttelen asioita isoon ääneen ja kälätän muutenkin isosti, saatan käyttäytyä aggressiivisesti avokkiani kohtaan. Satutan häntä ajattelematta, että se mitä teen, voi sattua. Sitten tajuan itse, kuinka idioottimainen olen ja kuinka olen taas mokaillut, tai huomaan avokkini taas häpeävän minua ja masennun. En jaksa tehdä mitään, väsyttää vuorokauden ympäri ja ahdistaa niin että tuntuu, etten voi hengittää. On itkuinen olo ja kaduttaa, että olen ollut niin ääliö. Silti ei tule mitään itsetuhoisuusjuttuja, masennus menee nykyään melko nopeaa ohitse. Sitten olen normaali oma itseni päivän-pari ja taas kohta huomaan käyttäytyväni kuin pikkulapsi ja kaikki alkaa alusta.
Elän välillä kuin sumussa. En tajua oikein mistään mitään ja se miten käyttäydyn, ei ole minä. Käytökseni rassaa jopa minua itseäni, mutta en voi sille mitään. En ole oikeasti tyhmä. Olen menestynyt aina (ennen) hyvin koulussa ja ajatellut asiat kunnolla, ennen kuin sanon tai teen mitään. Nyt en yksinkertaisesti vain pysty kekskittymään mihinkään. Pelottaa, että vanha masennukseni tulee takaisin tai että tulen hulluksi tämän nykyisen tilanteeni kanssa.
Pitäisi kai käydä juttelemassa terveyskeskuksessa, mutta pelottaa, että pitävät luulosairaana. Tämä on minulle oikea ongelma, oli se sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö tai ei.
Yläasteikäisenä ja vielä lukiossakin kärsin masennuksesta, joka oli väliin todella uuvuttavaa ja syvän oloista. Itsemurhaa ajattelin usein, satutin itseäni, enkä ollut kovin toimintakykyinen. Jaksamisen kanssa oli vaikeuksia ja väsymys oli aina läsnä. Psykologillekin oli aika varattuna, mutta vanhempani päättivät, että en tarvitse sitä.
Jossain vaiheessa opin elämään masennuksen kanssa aika hyvin, kun sain elämääni uusia ihmisiä ja uusia ilon aiheita. Kotona oli vieläkin vaikeaa. Ei siis mitään "vanhemmat on perseestä" -angstaamista, vaan äidin juopottelu ja sairaus.
Viimeisen vuoden aikana on ollut aivan outoja mielialavaihteluita. Esimerkki tältä viikolta: Tympii lähteä kouluun ja kun menen sinne, en voi keskittyä mihinkään. Tunnilla kuuntelen 15 minuuttia, sitten teen lopun aikaa omia hommiani. Ryhmätöissä sähellän omiani enkä ajattele, miten kannattaisi tehdä. En esimerkiksi voi keskittyä siihen mitä luen, en jaksa keskittyä, tuntuu että en tajua lukemastani mitään, vaikka tuollaisten asioiden suhteen ei ole koskaan ennen ollut ongelmia. Mokailen ajattelemattomuuttani, asiat tapahtuvat päässäni nopeutettuna ja ajatus harhailee ympäriinsä. Olen välillä niin kiihdyksissä, että melkein tärisen. Illalla ei tule uni ja aamulla on helppo herätä, vaikka päivällä iskeekin väsymys. Puhun nopeasti ja sanat menee sekaisin. Välillä puhun ja käyttäydyn kuin olisin humalassa, möläyttelen asioita isoon ääneen ja kälätän muutenkin isosti, saatan käyttäytyä aggressiivisesti avokkiani kohtaan. Satutan häntä ajattelematta, että se mitä teen, voi sattua. Sitten tajuan itse, kuinka idioottimainen olen ja kuinka olen taas mokaillut, tai huomaan avokkini taas häpeävän minua ja masennun. En jaksa tehdä mitään, väsyttää vuorokauden ympäri ja ahdistaa niin että tuntuu, etten voi hengittää. On itkuinen olo ja kaduttaa, että olen ollut niin ääliö. Silti ei tule mitään itsetuhoisuusjuttuja, masennus menee nykyään melko nopeaa ohitse. Sitten olen normaali oma itseni päivän-pari ja taas kohta huomaan käyttäytyväni kuin pikkulapsi ja kaikki alkaa alusta.
Elän välillä kuin sumussa. En tajua oikein mistään mitään ja se miten käyttäydyn, ei ole minä. Käytökseni rassaa jopa minua itseäni, mutta en voi sille mitään. En ole oikeasti tyhmä. Olen menestynyt aina (ennen) hyvin koulussa ja ajatellut asiat kunnolla, ennen kuin sanon tai teen mitään. Nyt en yksinkertaisesti vain pysty kekskittymään mihinkään. Pelottaa, että vanha masennukseni tulee takaisin tai että tulen hulluksi tämän nykyisen tilanteeni kanssa.
Pitäisi kai käydä juttelemassa terveyskeskuksessa, mutta pelottaa, että pitävät luulosairaana. Tämä on minulle oikea ongelma, oli se sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö tai ei.
Vastaukset 3
Vanhimmat
ei kannata kirjoitta tänne vaan mennä puhumaan asianomaiselle taholle, koulun terveydenhoitajasta voi aloittaa tai terveyskeskuksesta tai selvitellä niistä eteenpäin, ihan totta.
Kysymys:"Millaisia ovat psykosektorin uskomattomimmat kommentit"
Aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, kuten moni on jo tehnytkin. Nyt tietysti voisi kaivaa jostain jokin yksittäistapaus ja tehdä sen kautta yleistys psykosektorin järjenjuoksusta mutta se olisi epäreilua kritiikkiä joka epäuskottavana valuisi kuin vesi hanhen selästä. Siitä nimittäin sanottaisiin "tuohan on vain yksittäinen ääritapaus eikä se edusta tyypillistä tapausta". Yksittäistapauksen yleistäminen on kyllä kiistatta argumentointivirhe, tekipä sen kuka tahansa. Siksipä kannattaakin nousta yksittäisen tapauksen yläpuolelle. Toki kärjistystä ja yksinkertaistusta voi käyttää, kunhan se on avointa ja selventää asiaa. Kyllähän yksittäistapaukset ovat usein hätkähdyttäviä ja ne kertovat psykiatriasta sellaista mitä yleisellä tasolla pysymällä ei pysty kertomaan, nimittäin asian inhimillisen puolen. Ei käy kiistäminen että myös väärinkäytösten uhrit ovat eläviä ihmisiä, mutta keskitytään nyt yleisen tason tosiasioihin.
Halpahintaisilla tempuilla saadaan toki mikä tahansa oma väite tuntumaan vakuuttavalta ja toisen väite naurettavalta, mutta ei se kuitenkaan kestä mitään kriittistä tarkastelua, kritiikin jälkeen ollaan nollapisteessä tai jopa miinuksella. Älyllinen rehellisyys on tärkein asiatekstin laadun mittari. On hyvin vaikeaa kirjoittaa pitkä teksti täyteen kuolematonta viisautta mutta kohtuullisella vaivannäöllä siitä tulee huomattavasti asiapitoisempi ja asiatyylisempi kuin internetin keskustelupalstojen viesti keskimäärin. Tekstistä ei netissä ole pulaa, mutta asiapitoisesta on. Näin oppimattomana maallikkona on tietysti melkoinen riski lähteä liukastelemaan tieteen poluille, siksipä kannattaakin keskittyä karkeimpiin ja yksinkertaisimpiin virheellisiin väittämiin.
Yleensä psykologisia väitteitä tarkastellaan lähes yksinomaan sen omien totuuksien (väittämien) kautta, tällä tavoin mikä tahansa psykologinen väite voidaan "todistaa" ehdottomaksi totuudeksi. Toinen yleinen tapa on tarkastella psykosektoria lähes yksinomaan viranomaisnäkökulmasta, yksipuolisella tarkastelulla päädytään osatotuuksiin. Nyt psykosektoria kuitenkin tarkoitus tarkastella sen omien väittämien ulkopuolelta ja kansalaisnäkökulmasta.
PSYKOLOGIA ON USKOMUS, EI EKSAKTI TOTUUS
Psykologia on uskomus; eräänlainen ismi eli opillinen rakennelma joka tässä tapauksessa pyrkii selittämään "hulluksi" leimatun persoonaa ja käyttäytymistä. Psykiatrian kommentit, toimenpiteet ja vallankäyttö riippuu systeemin maailmankuvasta. Ihmisen maailmankuvahan ei ole riippuvainen pelkistä aistihavainnoista vaan myös suuresti siitä miten ihminen ne tulkitsee tai jopa torjuu mielestään (mikä onkin psykiatriassa yleistä). Tulkintaan taas vaikuttaa edelliset aistihavainnot ja niiden tulkinta ja näin syntyneet asenteet. Käytönnön psykologia ei ole mikään totuus, mielisairaalan moraali tai muukaan toiminnan este vaan selittelyn väline.
Psykologian keskeisimpiin kuuluva käsite, hulluus on sovinainen käsite, sen sisältö riippuu kulttuurista eli arvoista ja asenteista. Jopa kansainväliset tautiluokitukset (IDC 10) ovat kansainvälisen psykiatriliiton (tai jotain sinne päin) äänestyksin vahvistamia. Hulluus voi siis tarkoittaa mitä tahansa sillä totuus ei ole huutoäänestyksen tulos.
Monet psykologiset väittämät elävät itsepintaisen sitkeästi viranomaisten lausunnoissa vaikka väitämät ovatkin osoitettu moneen kertaan vääriksi jo kauan sitten. Monasti psykologisia väittämiä pidetään tosina kunnes ne vääriksi osoitetaan, kun muissa tieteissä asia on täsmälleen toisinpäin. Tälläisiä väittämiä ovat mm. lukuisien eri psykoterapiamenetelmien tehokkuus ja niiden taustateoriat. Jotkut teoriat ovat ympäripanssaroituja eli niihin kohdistettu kritiikki voidaan teorian mukaan osoittaa todisteeksi teorian paikkansapitävyydestä. Yksi tälläinen teoria on Freudin psykoanalyysi, varsin laajalle levinnyt teoria. Tälläinen piirre tekee teoriasta uskonnon kaltaisen epätieteellisen opinkappaleen.
--
Mikään ei takaa että diagnoosin perustelut olisivat eri potilaille yhdensuuntaisia tai edes ristiriidattomia keskenään sillä potilasasiakirjat ovat salaisia, niitä ei saa edes potilas itse edes hoidon jälkeen vaikka laki tiedonsaantioikeuden takaakin. Tämä ei toki vielä todista diagnooseista mitään. Psykiatriassa on tapana käyttää nimettömiä todistuksia, tapaa perustellaan todistajan turvallisuudella. Kuitenkaan oikeudessa ei voi todistaa nimettömänä edes huumekeisaria vastaan. Ristiriitaista. Nimettömänä ja siten ilman vastuuta on helppo sanoa mitä tahansa ilman mitään seurauksia. Nimetön lähde voi olla jopa lääkärin tekaisema. Väärästä valasta voi joutua oikeudelliseen vastuuseen mutta moniko on tuomittu valheellisesta lausunnosta jolla joku on laitettu aiheettomaan pakkohoitoon?
Kun viranomainen on kerran tehnyt päätöksen tai toimenpiteen, sen virheettömyyttä ei saa kyseenalaistaa, kritiikkiä voidaan pitää jopa yhteiskuntasopimuksen irtisanomisena. Ei riitä että systeemille on uskollinen, sen virheille ja puutteille pitää olla sokea. Selittämisen tarkoitus on erehtymättömyyden illuusion ja hyveellisyyden kuplan ylläpitäminen mikä luo edellytyksen rahan ja vallan kahmimiselle. Kuitenkin psykosektorin itsetunto on rakentunut kaikkitietämisen petoksen varaan. He uskottelevat itselleen ja muille tietävänsä, osaavansa ja ymmärtävänsä kaiken. Väitteen valheellisuus tekee heistä perin epävarmoja kaikentasoisen kritiikin edessä. Pakkoauttajista selviää kaikkein parhaiten kun pitää psykologiaa humpuukkina. Medikalisaatiokeskustelu on ainut sallittu kritiikin muoto.
PSYKOLOGIAN USKOTTAVUUS ON LUOTU KYSEENALAISIN KEINOIN
Jyväskyläläinen lastenlääkäri Ritva Salunen syytti erästä poliisia tyttäreensä sekaantumisesta mutta lastenpsykiatrit eivät omissa tutkimuksissaan löytäneet todisteita väitteelle joten systeemi rankaisi Salusta (ja tytön äitiä) kuukausien mittaisella pakkohoidolla Vanhassa Vaasassa. Hoidon virallinen syy oli pedofiliaharhat.
Mielisairaala piti siis itsestään selvänä että sekaantumista ei tapahtunut vaikka Salusella on pätevyyttä näissä asioissa. Ylipäänsä insesmitapauksissa on usein vaikeaa varmuudella sanoa tapahtuiko sekaantumista vai ei, pedofiililla on ihmeellinen kyky valehdella ja pettää niin lapsia kuin viranomaisia ja epäeettisillä psykiatreilla on keinot valemuistojen istuttamiseen:
http://www.uut.fi/falsems.html
Oikeudessa sana sanaa vastaan -tilanteet ovat hankalia. Kumpi onkaan oikeassa? Oikeuden periaatteisiin kuuluu vapauttaa syytetty epäselvissä tapauksissa, jottei tapahtuisi oikeusmurhaa. Käytännössä näissä tapauksissa se hullu tai sellaiseksi määriteltävä on aina väärässä. Ilmiselvä argumentointivirhe, väitteen esittäjään kohdistunut hyökkäys. Väitteen itsessään pitäisi olla se ratkaiseva seikka eikä mikään sivuseikka.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että oikeuden päätös todistaisi Salusen arviointikyvyttömäksi. Jos sille linjalle mennään niin silloin kukaan muu paitsi selustansa psykiatreilta täysin suojannut (heitä on aika vähän) voisi viedä riitojansa oikeuteen tai voisi puolustaa siellä kantaansa joutumatta vaikeuksiin. Salusen tapaus osoitti että kun viranomaisen sana on kansalaisen sanaa vastaa, viranomaisen sana voittaa aina olipa se millainen tahansa.
Viranomaiset voivat roikottaa insesmistä epäilemäänsä löysässä hirressä vaikka vuosia ilman pienintäkään todistetta väitteidensä tueksi mutta Salunen ei saa tutkia yksityisen kansalaisen oikeuksin tytön isän syyllisyyttä insesmiiin. Ristiriitaista.