Vasta pari pv sitten tuli todeksi että vauva on tulossa. Jos nyt kaikki hyvin menee tässä jatkossa, ikinähän ei tiedä. Olen kuoleman väsynyt kokoajan. Lisäksi niin pahalla päällä että pienikin asia saa hyppimään pitkin seiniä. Tuntuu, että parisuhteen pienetkin asiat lennättää kattoon. Kun normaalistikin alkaa tuon ukon pärstävärkki välillä tympiä niin nyt se oikeen triplautuu! Tuntuu ettei se osaa yhtään oikeaa sanaa sanoa, itku silmässä olen kokoajan. Ihme ajatuksia käy mielessä, tuonko kanssa tässä sitten lapsia tehdään, mitä jos se ei olekaan yhtään valmis eikä muuta mitään elämässään. Jatkaa vaan tuota turhista asioista näpisemistä, istuu tietokoneella päivät pitkät ja miettii montako kertaa vuodessa voi kavereden kanssa ulkona käydä jatkossa. MITÄ VÄLIÄ!? Kasvaako nuo miehet aikuiseksi ikinä? Miten voikin ärsyttää kaikki asiat näin paljon.. Onko tämä nyt asiaan kuuluvaa vai mikä minua oikein vaivaa..
Masennus ja itku
Siidu
9540
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Samat fiilikset oli mulla ekassa raskaudessa. Kaikki johtui pääasiallisesti siitä, että miehelleni ei konkretisoitunut koko juttu ennen ekaa ultraa. Sittenkin se vielä höpötteli ihan jonninjoutavia asioita. Ongelmien alettua (oksentelua viikolle 19 asti raskausdiabetes, a-virus, raskausmyrkytys, käynnistys etuajassa) kasvoi mieskin aikuisemmaksi. Ei tosin vieläkään ihan ymmärrä vastuuta, vaikka esikoinen on puolivuotias. Kyllä lapsen tavaroiden pakkaaminen ja kaupasta hankkiminen on minun hommani. Ehkä jos ilmoittaisn olevani kykenemätön, hoitasi hän nekin. Kyllä miehet kasvaa, ei tosin koskaan kai kokonaan aikuisiksi, mutta ymmärtävät jutut paremmin kun lapsi on oikeasti talossa.
Tämähän on ihan normaalia. Mulla oli noi tunteet tosi voimakkaina ensimmäisessä raskaudessa. Luulin jo, etten herkisty nyt yhtään. Mutta esimerkiksi eilen leikkipuistossa maailman ihanin 1-vuotiaani meni jonkun toisen lapsen luo eikä tämä toinen halunnut leikkiä tyttäreni kanssa. Vedet nousivat silmiin ja aloin jo maalata kauhuskenaarioita, että mitenhän kestän sen, jos lapsiani joskus oikeasti kiusataan koulussa tai tarhassa...
Taas tulee muuten telkkarista se Äideistä parhain - leffa. Kun se tuli teattereihin, olin raskaana, ja päätin, että kaikilla on kivempaa, kun en mene katsomaan sitä. Nyt on jotenkin taas mieli niin herkällä, että taitaa mennä televisionäytöskin sivu suun. Voi tätä elämää!
Joo, niin tuttuja fiiliksiä täälläkin, molemmista raskauksista. Aluksi kiukutti kyllä kaikki mahdollinen, myös se mies ja myös tässä toisessa raskaudessa, vaikka minua on siunattu kai erityisen pätevällä miehellä siinä mielessä, että mies kyllä kykenee tavaroiden pakkaamiseen ja kahden keskisiin reissuihinkin 2v lapsen kanssa (ensimmäinen tällainen reissu taisi olla alle 1v).
Mies ei todellakaan tajua mitään koko muuttuvasta elämäntilanteesta ennen kuin lapsi on konkreettisesti sylissä (ei edes tässä toisessa raskaudessa), joten odottele rauhassa vaan:) Tai tällainen on siis minun kokemukseni..
Sen verran vinkkiä voisin antaa, että sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, kun vauva sitten syntyy, anna myös miehelle tilaa hoitaa lasta ilman, että olet koko ajan tarkkailemassa. Hän ei tee kaikkea samalla tavalla kuin sinä, mutta luultavasti ihan tyydyttävästi kuitenkin. Ainakin meillä se on tehonnut hyvin!:)
Taas oli sen maan keskustelu kun käveltiin pikkujouluista kotia. Äijä miettii että mitä kaikkea hänestä on tässä tuntunut nyt. No onhan se toki hienoa ja saa kertoakin. Mutta KERTAAKAAN ei ole kysynyt että noh, miltäs sinusta tuntuu. On se kumma. Sanoinkin sille, että on se hienoa miten osaat moniulotteisesti asioita katsastella. Hänenhän on oiken tarvinnut MIETTIÄ sitä asiaa, jankuttaa vaan että voiko noihin raskaustesteihin luottaa. Kolme olen tehnyt, kaikki plussalla. Sanoin kyllä äsken sille että voi onnitella itseään tästä hienosti hoidetusta tilanteesta. Pätkääkään en koe saaneeni tukea, pelkkää epäluuloisuutta. Voi että tympii. Ei sillä, ymmärrän kyllä että mullistuu se hänenkin maailmansa, mutta minä sitä lasta tässä kannan ja elämääni olen muuttanut heti ensimmäsestä päivästä asti kun tuli tietoon tuo raskaus. Kuka noita miehiä oikein kouluttaa.. Huokaus.
SINÄ kannat vauvan ja mies on oikeesti sivustaseuraaja ja varmasti tilanne hankala myös hänelle. Sun täytyy relata ja mene vaikka metsään purkamaan suurimmat tunteenpurkaukset ettet vahingossakaan räjähdä miehellesi koska hän voi luulla sinun kääntyneen häntä vastaan ja pian oletkin yksin, kun miehes ei kestä sua (hänen ongelma).
Puhuppas suusi puhtaaksi hänen kanssa ja kerro miltä sinusta tuntuu hänen höpötykset.
Sähän et voi miestäsi muuttaa, joten ainoaksi vaihtoehdoksi valitettavasti jää oma muuttuminen.
masennusta voi tulla useammallekin. Et ole ainoa, etkä myöskään ainoa, joka ajattelee noita asioita. Jos mahdollista vain on, niin puhut miehesi kanssa ja kerrot tunteistasi. Ei ne aina ymmärrä, mutta yrittää kannattaa. Paras lääke on puhua toisten naisten kanssa tuntemuksistaan. Omassa päässään ei kannata alkaa niitä vain vatvomaan.
Mies ei välttämättä osaa ottaa naista niin hyvin huomioon, kuin odotus aikana pitäisi, mutta ehkä se vain johtuu siitä, että ne kaikki ei vain osaa ja kun he eivät lasta joudu sisällään kantamaan, eivät niin hyvin siitä voi tietääkään, miltä raskaus tuntuu.. Vaikeata, mutta niin se vain on. Tärkeintä on pitää huolta itsestään ja lapsesta tämän kehittymisvaiheessa.
Näitä juttuja kun lukee, niin ei voi kuin kädet kyynerpäitä myöten ristissä kiittää että oma mies on ymmärtänyt tilanteen ihan alusta asti, ja ymmärtänyt vieläpä oikein. Hoivaa ja hellii, hakee mulle sänkyyn voileipää, kuorii mandariineja, imuroi (mä en voi, paikallaan pää alaspäin pyöriminen aiheuttaa pahoinvointia, niinkuin sata muutakin asiaa... ja meillä imuroidaan usein! kun on koiria monta), juttelee vauvalle, ostelee vauvalehtiä, juoksuttaa mulle oksuämpäriä, ja tuhat muuta asiaa.
Mulla on ollut runsaasti pahoinvointia, kaikki asiat olisivat jääneet tekemättä jos mies ei ymmärtäisi niitä tehdä. Mä en pahimmillaan pystynyt edes kauppaan menemään.
Mulla on ollut hämmästyttävän vähän mielialanvaihteluita, mieskin on sitä ääneen moneen kertaan ihmetellyt. Se varmaan luuli että joutuu elämään hirmun kanssa koko raskauden ;) . Odotin kyllä itsekin monin verroin pahempaa, mutta se varmaan auttaa kun mies ymmärtää tehdä noita kotihommia, niin mä saan lojua sohvalla. Ja sohvalla on lojuttu, paljon... makuuasento on ollut viikkoja ainoa, jossa ruoka on pysynyt ilta-aikaan sisällä (illat on olleet mulle pahimpia).
Meillä mennään viikolla 14, mitenkähän tää tästä vielä edistyy kun vatsa kasvaa kunnolla näkyväksi :) .
Voi miten IHANALTA kuullostaa tuo!! Kertakaikkiaan! Luulen kyllä kanssa, että sinulla voi paljon helpottaa se, että mies ymmärtää ja on läsnä. Itsellä ainakin se pinna palaa just siksi, että toinen ajattelee vain itseään, ei huomioi lainkaan. Eilisen jälkeen asia on edennyt nyt niin, että mies tuli kotiin ympäripäissään klo 2 yöllä. Niin humalassa oli, ettei sanaa suustaan saanut. Siirryin sohvalle, jossa valvoin pahoinvoinnin vallassa miltei koko yön. Aamulla kerroin tilanteen äidilleni. Sanoin, etten tiedä enää mitä tehdä. Tuo mies on yhtäkkiä ihan vieras minulle. Puhelun jälkeen menin mieheni luo ja sanoin hänelle, etten enää tiedä haluanko jatkaa meidän suhdetta, vauvasta huolimatta. Tai ehkä juuri sen vuoksi. En tiedä. Toisaalta minulle tämän jälkeen tuli älytön helpotuksen tunne, ihan kun olisi tippunut tuhat kiveä sydämeltä. LÄhdin lenkille ja olen ollut ihan hyvilä mielin. En tiedä, mitä tässä tapahtuu. En tiedä haluanko enää jatkaa suhdetta ja mitä minun pitäisi tehdä. Kuitenkin helpotti järjettömästi se, kun sain ääneen sanoa asiat, kävi miten kävi.
Juu se varmaan vaikuttaa ehkä eniten, ettei tarvitse miehen kanssa tapella kotitöistä. Muutenkin väsyttää, ja minä vielä muutenkin temperamenttinen, sotahan tässä ois aikaan jo saatu. Jos mun ukko ois tuollainen kuin tässäkin ketjussa on kerrottu, pihalle olisin jo heittänyt. Olen elänyt niin pitkään yksin, että tiedän etten minä miestä mihinkään tarvitse, selviän kaikesta yksinkin. Minä elän miehen kanssa, koska _haluan_ elää hänen kanssaan.
Ja me ollaan onneksi molemmat tuosta viinasta samaa mieltä... sitä ei juurikaan käytetä, eikä ole käytetty, eikä tulla edes käyttämään! Olen oman lapsuuteni elänyt enemmän ja vähemmän viinan varjossa, eikä minun lapseni tule sitä koskaan kokemaan. Siitä minä pidän huolen, ja mieskin sen tietää että pihalle lentää jos viinaan sekoontuu, tietää minun menneisyydestä sen verran. Mutta eipä meillä taida pelkoa olla että kumpikaan koskaan viinaan sen kummemmin ihastuu, miehen kotona ei ole juotu ja minä olen nähnyt liikaakin.
Välillä hämmästelen itsekin miten olen onnistunut näin hyvän miehen löytämään. Olen sen ikäinen että kaikenlaista kulkijaa on tullut nähtyä... Kannatti odottaa, kaikki nämä vuodet :) .