Valmistuin sairaanhoitajaksi muutamia vuosia sitten, ja olen harkinnut hakeutuvani lääkikseen. Viihdyin työssäni hyvin ( nyt lisäopinnoissa yliopistolla ), mutta olen käytännössä nähnyt sen nurjatkin puolet:oksentavat puukkojunkkarit päivystyksessä, ripuloivat vanhukset, huutavat lapset, puolikuolleet kolaripotilaat. Ei ruusuiselta vaikuta!
Tein hieman " tutkimusta" juuri lukiosta päässeiden kesken, ja tiedustelin, mikä saa heidät hakemaan lääkikseen? Raha, vanhempien toive, ammattiarvostus, kun muutkin hakevat, olen aina halunnut lääkäriksi...
Voi hyvää päivää! Ei ollut vain sydäntä sanoa, että siihen kuuluu paljon muutakin kun siistit sisähommat ja edellä mainitut edut. ( raha, ammattiarvostus ).
Mielestäni olisi jokaisen lääkikseen pyrkivän hyvä hakeutua edes kesätöihin sairaalaan, vaikkapa sairaala-apulaiseksi. Tutustua työhön ja sen laatuun, potilaisiin, työn nurjapuoliin ja ns. työtä palkitseviin puoliin. Tämän jälkeen vasta tulisi tehdä lopullinen päätös haluaako lääkärin hommia tehdä. Vaikka päätä riittäisi, riittääkö henkisiä voimavaroja kohdata kuoleva potilas ja olisiko jokin päivä valmis ottamaan elävän ihmisen hoidosta vastuun.
Jotenkin tuntuu, että kuva lääkärin ammatista on liian ruusuinen ja motiivit hakeutua kyseisiin opintoihin vähintäänkin epäilyttävät. Etenkin näillä vasta lukiosta päässeillä nuorilla.
Toki työ tekijäänsä opettaa, ja työn myötä karisevat usein pahimmat pelot. Itsevarmuus kasvaa kun ammattiosaaminenkin kasvaa. Eikä kukaan lääkäri yksin ole, aina on tukijoita.
Niin... miksi siis lääkäriksi?
Tein hieman " tutkimusta" juuri lukiosta päässeiden kesken, ja tiedustelin, mikä saa heidät hakemaan lääkikseen? Raha, vanhempien toive, ammattiarvostus, kun muutkin hakevat, olen aina halunnut lääkäriksi...
Voi hyvää päivää! Ei ollut vain sydäntä sanoa, että siihen kuuluu paljon muutakin kun siistit sisähommat ja edellä mainitut edut. ( raha, ammattiarvostus ).
Mielestäni olisi jokaisen lääkikseen pyrkivän hyvä hakeutua edes kesätöihin sairaalaan, vaikkapa sairaala-apulaiseksi. Tutustua työhön ja sen laatuun, potilaisiin, työn nurjapuoliin ja ns. työtä palkitseviin puoliin. Tämän jälkeen vasta tulisi tehdä lopullinen päätös haluaako lääkärin hommia tehdä. Vaikka päätä riittäisi, riittääkö henkisiä voimavaroja kohdata kuoleva potilas ja olisiko jokin päivä valmis ottamaan elävän ihmisen hoidosta vastuun.
Jotenkin tuntuu, että kuva lääkärin ammatista on liian ruusuinen ja motiivit hakeutua kyseisiin opintoihin vähintäänkin epäilyttävät. Etenkin näillä vasta lukiosta päässeillä nuorilla.
Toki työ tekijäänsä opettaa, ja työn myötä karisevat usein pahimmat pelot. Itsevarmuus kasvaa kun ammattiosaaminenkin kasvaa. Eikä kukaan lääkäri yksin ole, aina on tukijoita.
Niin... miksi siis lääkäriksi?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Lyhyet työpäivät, helppo työ (terveysasemat, työterveysasemat, senkun istut ja uusit reseptejä...)
Kuten huomaat lääkiksen jälkeen voi tehdä vähän mikä kiinostaa: Voi olla siellä EA:ssa parsimassa kolariuhreja, synnärillä tai patologina. Toisaalta voi olla siistissä duunissa vaikka paperitöissä tai työterveydessä, jossa ei paljon huolet paina. Pistää vaan ikävän potilaan eteenpäin erikoissairaanhoitoon.
Mutta, itse asiaan. Ihan totta. Monelle lääkärin ammattissa houkuttelee
1. Kiinnostus ihmiskropan toimintaan (luonnontieteet ym) ja halu tietää enemmän
2. Palkka, raha, status, arvostus
3. Mielenkiintoinen, monipuolinen työ
4. Halu auttaa ihmisiä
Lisäksi lääkis on aika helppo valinta, koska sieltä tietää suunnilleen, että valmistuu ammattiin ja tulee saamaan oman alan töitä. Tää ei oo itsestään selvyys jos harkitsee vaikkapa humanistisia tai taidealan opintoja.
Muistaakseni aika monella lääkisläisellä on lisäksi lääkäri-perhetausta. Tietää suunnilleen mitä se työ on.
Vielä lopuksi muistuttaisin, että vaikka mitä sanotaan, niin lääkiksen pääsykoe valmistumisineen on sen verran rankka koetus, että kyllä siinä heikommin motivoituneet karsiutuu. Jälkelle jää ne, joille on selkeetä se, että lääkis on juuri se paikka jonne haluaa. piste.
"Jälkelle jää ne, joille on selkeetä se, että lääkis on juuri se paikka jonne haluaa. piste."
Mistähän sitten johtuu, että joka 5? lääkäri kysyttäessä olisi valmis vaihtamaan alaa? Eikä työstä kuitenkaan sen monipuolisuudesta huolimatta ole löytynyt sitä omaa sarkaa?
"1. Kiinnostus ihmiskropan toimintaan (luonnontieteet ym) ja halu tietää enemmän "
Lääkärit loppujen lopuksi tietävät ihmiskropan toiminnoista vain pintaraapaisun. Lääketiede suurimmaksi osaksi, on valjastanut kemian, fysiikan, biokemian ja esim. farmasian vetojuhdikseen, ja hyötyvät näiden alojen ns."nerojen eli tutkijoiden töistä". Mutta sehän on vain fiksua!
"2. Palkka, raha, status, arvostus"
Status ja arvostus tulevat vain ansaitsemalla ts. on olemassa huonoja sekä hyviä lääkäreitä - tulet sen kohtaamaan urallasi. Se ei mielestäni ole mikään perusarvo. Palkka on ok, parempikin voisi olla verrattuna muihin pohjoismaihin ( suhteessa tietenkin elintasoon ).
"3. Mielenkiintoinen, monipuolinen työ"
Sitä se varmasti, ja tarjoaa, niin kuin kirjoitit, useita vaihtoehtoja.
4. Halu auttaa ihmisiä
Sitähän se on:)
Ja nyt emme puhu hoitajista...
Vai fiksut? Hoitajiakin on moneen lähtöön...kultaseni.
Tee myös selvitys, millaisilla autoilla lääkärit ajelevat.
Tuli ainakin kaupungin arvostetuin psykiatri...jolla oli huumorintajua ja antaumusta työlleen.:)
Totta puhuen olen joskus itsekin joutunut kyseenalaistamaan motiivini. On todella helppo sanoa jotain sellaista kuin "Olen aina halunnut lääkäriksi. Se on ollut suuri unelmani, ja olen aina halunnut auttaa ihmisiä ja työskennellä heidän kanssaan...". Mutta jos alan tarkemmin eritellä, niin kyllä moni muukin asia on vaikuttanut. Lääkärin ammatti on tietysti arvostettu, ja töitä tulee olemaan. Palkka on kiva. Yleensä vanhemmat myös vaikuttavat, vaikka sitä ei tulisi ajatelleeksi. Kaikkia vaikuttimia on vaikea tiedostaa.
Se näkemys vain muuttuu hyvin suurella todennäköisyydellä opintojen edetessä. Myöhemmin omat motiivit on helppo kyseenalaistaa. Vuosia kestävä lääkisputki on voinut viedä tilaa tarpeelliselta pohdinnalta ja ajattelulta, jolloin jossain vaiheessa alkaa yllättäen miettiä, mitä helkattia tekee sellaisessa paikassa kuin lääkis.
Jokainen nuori lääkäri on varmasti joskus miettinyt tulevansa hyväksi ja ihmisläheiseksi lääkäriksi. Käytännön työ ja sen mukanaan tuoma stressi saattavat ikävä kyllä viedä mehut, jolloin se iloinen maailmanparantaja muuttuu kyyniseksi ja kyllästyneeksi suorittajaksi. Minne hävisi se opiskeluaikojen pirteä ja aktiivinen idealisti?
Jokaisella on varmasti omat heikot hetkensä. Tällöin opiskelu ei maistu. Tuntuu, ettei vapaa-aikaa ole. Opiskelu vie mahdollisesti liikaa aikaa ihmissuhteilta. Yleinen turhautuminen on ainakin omalla kohdallani täysin normaalia. Olen usein miettinyt, missä olisin, jos olisin jossain muualla. Aina on helppo heittää jotain, mutta en oikeasti tiedä. Joka viides lääkäri jättäisi lääkärin uran valitsematta, jos pitäisi päättää uudelleen. En ole kuitenkaan kovin huolissani. Tyytymättömyys lienee normaalia ammatissa kuin ammatissa. Täytyy nähdä myös työn positiiviset puolet.
Kaikki lääkärit eivät ole unelma-ammatissaan, mutta tuskin ovat myöskään kaikki hitsaajat, parturi-kampaajat ja sairaanhoitajatkaan...
Sairaanhoitajathan sen "potilaskohtaamisen" tekevät. Lääkäri laittaa hanskat käteen ja tutkii, tai jos ei potilastyö nappaa, parhaassa tapauksessa alkaa vaikka labratutkijaksi. Kyllä lääketieteen valitsevalla on aika laaja skaala valita loppupelissä, minkätasoisia asiakkaita hän kaivelee..
tapahdu myös lääkärin taholta, pitäisi ainakin. Kohtaamistilanteessahan saa parhaimman infon potilaan sairaudesta , ja näillä perusteillä tehdään vasta diagnoosi. Hyvä lääkäri tekee havainnot jo ennen hanskojen vetämistä käteen.
Lääkäri tutkiessaan potilasta kohtaa myös potilaan ja saa ensiarvoisen tärkeää tietoa sairauden kehittymisestä ja oireista. Sitten potilas tutkitaan käsin ja koneellisesti sekä mitataan laboratoriokokeita. Näiden perusteella muodostetaan diagnoosi joka on usein muutakin kuin "yleistilan lasku".
Hoitajilla ei ole useinkaan kiinnostusta tai taitoa kysyä etukäteen potilaalta oleellisia oireita kuten niitten ajallista kehittymistä, yhteyttä vaikka rasitukseen tai vaikka ruokailuun jne. Kun kysyy potilaalta suoraan niin yleensä parhaan oirekuvauksen kuin että jos joutuu käyttämään toisen käden tietoa.
Hoitajat voivat tietysti keskittyä "potilaan kohtaamiseen" siinä määrin kuin haluavat mutta toivoisin että kriittisesti sairaiden potilaiden seuraaminen on muutakin kuin kertaalleen mitattu verenpaine ja happisaturaatio. Voi nimittäin siinä tapauksessa se kohtaaminen jäädä turhan lyhyeksi.
"Hoitajilla ei ole useinkaan kiinnostusta tai taitoa kysyä etukäteen potilaalta oleellisia oireita kuten niitten ajallista kehittymistä, yhteyttä vaikka rasitukseen tai vaikka ruokailuun jne. Kun kysyy potilaalta suoraan niin yleensä parhaan oirekuvauksen kuin että jos joutuu käyttämään toisen käden tietoa. "
Potilaan reitti on esim. leikkaukseen tultaessa hieman eri kuin hänen tultaessa ensiapuun. Preoperatiivisella käynnillään juuri hoitajat haastattelevat potilaan, oman taitonsa, kiinnostuksensa sekä ANNETUN KAAVAKKEEN pohjalta, jonka ovat jo konkarit laatineet. Tämä ns. toisen käden tieto on mielestäni ollut hyväksi havaittu, jonka lisäksi esim.leikkaava lääkäri sekä anestesialääkärit tekevät tarkentavia kysymyksiä halutessaan/ehtiessään. Joskus käy niin, ettei esim. anestesialääkäri edes ole tavannut potilasta ennen saliin menoa, ja silloin juuri hoitajien tekemät "haastattelut" ovat ensisijaisen tärkeät.
Mitä ensiapupotilaiden hoitoon tulee, juuri verenpaineen ja saturaatioiden mittauksesta aloitetaan, jotta saataisiin pohjaa muutosten tarkkailuun ja hoitolinjojen määräytymiseen.
Potilasta voi kohdata myös samaan aikaan...
tajusi mistä on kyse,tätä olen itsekin toitottanut niin kavereille ja muillekin tuntemattomille keltanokille paremman tulevaisuuden puutteessa...eläen..toivoen.Olen niin samaa mieltä tästä asiasta.
Tottakai valintaani osaltaan vaikuttivat raha ja arvostettavuus.
Mutta painavin syy on se, että tykkään ihan mahdottoman paljon bilsasta ja kemiasta, tottakai myös fysiikasta :)!
on mielenkiintoista tutkia asioita ja selvittää syy, esim. sairauteen. Pienestä pitäen on pitänyt tutkia kaikkea, kalansisälmykset ja silmät oli aina pako tonkia! (pari vuotta ikää). Vanhemmat arvelivat jo silloin, että minusta tulee lääkäri tai tutkija tms. vastaavaa.
No, minulle on tullut hyvin tutuksi sairaalat ja sun muut. Työ sairaalassa kiehtonut jo n.10 vuotiaasta lähtien. Läheiset sairastelleet vakavasti joten sekin jo osaltaan vaikuttaa... Terveyden huolto kiinnostaa.
Tottakai voisi alkaa sairaanhoitajaksikin, mutta tuntuu, että se ei "riitä" minulle.
Ensin meinasinkin teho-osastolle hoitajaksi, mutta olen päätynyt tähän. Lääkäriksi haluan. Ja miksei, koska päätä riittä ja henkistä puolta.
Vastaanotolla nährään :D (toivottavasti)
Meille ensimmäisen vuoden opiskelijoille pidettiin jopa eräs opetustilaisuus, jossa pohdittiin ihmisten motiiveja. Monet olivat juuri sitä mieltä, että ammatti on kutsumus ja tätä olen aina halunnut. Joidenkin mielestä ihminen, joka on tullut rahan tai arvostetun asian vuoksi lääkikseen, ei voi koskaan tulla hyväksi lääkäriksi.
En koe, että itselläni olisi mitään kutsumusta. Mitä se edes tarkoittaa? Olen vain aina ollut kiinnostunut luonnontieteistä, kaivannut haasteita, etenemismahdollisuuksia ja valinnanvaraa sekä myöskin elinikäistä opiskelua. Raha, arvostus ja vanhempien näkemys vaikuttivat myös. Lääkärin työ vain tuntui sellaisella, jossa kaipaamani hyvät puolet yhdistyvät.
En väitä, että tietäisin mitään varsinaisesta työstä, mutta eiköhän tämä toistu monella muullakin alalla, jollei vanhempi tai tuttu satu kyseistä ammattia harjoittamaan.