Tänään se muodostui mielessäni peilikirkkaaksi: tämä joulu on minun viimeiseni.
Suurimman osan elämästäni olen kärsinyt masennuksesta. Koulussa sitä ei huomattu, ei myöskään sitä että olin koulukiusattu (tai siitä ei vain välitetty), eikä kotonakaan, vaikka elin harhojen keskellä. Luonteeni oli sellainen, etten halunnut aiheuttaa huolta kenellekään, ja siksi kehitin itselleni naamion; opettajat, koulutoverit, vanhemmat ja sisarukset muistavat minut iloisena ja nauravaisena lapsena. Muistan tiettyjä hetkiä, joina yritin kai itsekin ymmärtää itseäni: kerran kysyin äidiltäni, voiko ihminen itkeä sisäisesti. Minä nimittäin en vuodattanut kyyneltäkään, vaikka isommat pojat kiskoivat minua hiuksista pitkin koulun käytävää, tai kun paremmasta koulumenestyksestäni kateellinen(?) luokkatoveri mustamaalasi minua minkä ehti. Minä en osannut itkeä. En.
Tuohon kysymykseen äiti vastasi oman sairaanhoitajakokemuksensa perusteella, että kyllä voi. Hän luuli minun tarkoittavan kysymykselläni, voiko olla itkua ilman kyyneliä. Ja kuitenkin minä olin vain ihmeissäni siitä, miten minulla voi olla niin paha olo, vaikka kaikki ihastelevat kuinka iloinen tyttö olen. En vain osannut kertoa sitä.
Elin harhojen keskellä, kuvittelin, että isot autot jahtaavat minua, kuulin ääniä. Yritin itsemurhaa. Kukaan ei tiennyt. Oli nimittäin yksi asia, mikä teki minut onnelliseksi: se, jos pystyin auttamaan jotakuta toista. Rakastin - ja rakastan yhä - lahjojen antamista, avuksi olemista, palvelemista, sitä että saan toisen hyvälle mielelle.
Koulumenestykseni on ollut aina hyvää, siitä ei voinut päätellä mitään. Ensimmäinen, joka huomasi ettei kaikki ollut kohdallaan, oli neuvolan terveydenhoitaja, kun odotin esikoistani. Lopultakin sain hoitoa sairauteeni - aluksi vain keskusteluterapiaa, myöhemmin, masennuksen muuttuessa jälleen psykoottiseksi, myös sairaala- ja lääkehoitoa.
Välillä meni jo paremmin. Minulla on ihana mies ja monta ihanaa pientä lasta - kaiken tämän olen saanut viiden viimeisen vuoden sisällä. Se on kuitenkin ollut myös äärimmäisen rankkaa: sairaalajaksoja, kädestä suuhun elämistä, työttömyyttä. Sitten muutimme uudelle paikkakunnalle. Rakastamme nykyistä kotiamme ja tätä asuinpaikkaa, viihdymme erinomaisesti. Lapsemme ovat ihanassa hoitopaikassa, sosiaalityöntekijä pitää perheestämme huolta. Mutta kaikki on silti pielessä, ja menee koko ajan hullumpaan suuntaan.
Minä nimittäin vihaan itseäni. En ole onnistunut missään, mitä olen elämässäni halunnut. Lapsesta asti oli unelmanani iso perhe ja kotiäitiys. Perheen sain, mutta en pysty siitä huolehtimaan. Terveyteni ei siihen riitä. Koti on kaaoksessa aina. Jos lapset ovat pois tarhasta kauemmin kuin viikon, minä olen tikittävä aikapommi. Paitsi että räjähtelen vähän väliä. En jaksa. En kykene. Haluaisin, mutta en riitä.
Yritin työelämään. Kukaan ei halua minua. Ei auta hyvät paperit, kun ei ole alan kokemusta. Sitä taas en saa, koska on paljon heitä, joilla ei tosin ole koulutusta, mutta ei myöskään lapsia. Olen yhteiskunnan loinen, mieheni siivelläeläjä, täysin hyödytön.
Mieheni on yrittäjä. Firmalla menisi nykyään hyvin, mutta alun virheitä ja aloittelijaa hyväksikäyttäneiden pääurakoitsijoiden tekoja maksamme yhä niin, että yritys on käytännössä konkurssikypsä, vaikka nyt töitä on ja rahaa tulee. Tulot vaan eivät riitä vanhojen laskujen maksuihin - korkoineen luonnollisesti - ja juoksevien kulujen hoitoon elinkustannusten lisäksi. Laskupino kasvaa. Luottotiedot ovat menneet minulta ja firmalta. Miehen henkilökohtaiset ovat tallella, mutteivät ehkä enää huomenna. Joka päivä postilaatikko täyttyy perintäkirjeistä ja ulosottoviraston muistamisista.
Velkaneuvojalle on puolen vuoden jono. Enkä minä yksin kykene selvittämään henkilökohtaista velkataakkaani. Ei se oikeastaan ole iso, mutta kun rahaa jää kuukaudessa käteen 500e ja siitä pitäisi elättää perhe, niin en pysty lyhentämään laskujani. Voimatkaan eivät riitä. Aina kun on niin hyvä päivä, että jaksan ruveta tekemään inventaariota, voimat loppuvat ennen kuin laskunipun pohja näkyy. Urakan ylivoimaisuus masentaa entisestään.
Itsetuhoiset ajatukset ovat olleet päivittäisenä seuranani jälleen yli kuukauden. Netissä tehty DBI-testi ilmoitti vakavasta masennuksesta. Mielenterveystoimiston omahoitaja taas oli sitä mieltä, että pärjäisin ilman käyntejäkin, pelkällä lääkityksellä. Hän on uusi, tietenkin, kun vaihdoimme paikkakuntaa miehen töiden perässä. Jo ensimmäisellä kerralla varoitin häntä hymynaamiostani. Aiemmatkin hoitajat ovat järkyttyneenä todenneet yksi toisensa jälkeen, että puhun itsetuhostakin hymy kasvoillani. En voi sille mitään. Heti, kun joku vaikea asia pitää ottaa puheeksi, hymy liimaantuu kasvoilleni. Vaikka keskittyisin taistelemaan sitä vastaan, se tulee.
Huomenna on käynti mielenterveystoimistossa. Viimeinenkö? Kenties. Luulen niin, eihän hoitajani näe minun tarvitsevan itseään. Käynnin jälkeen tulen kotiin, siivoan huushollin siistiksi, alan pakata tavaroita. Lähdemme jouluksi vanhempieni luo. Sieltä jatkamme uudenvuoden jälkeen anoppilaan. Haluan tehdä tästä joulusta hyvän rakkailleni. Haluan kertoa heille kuinka tärkeitä he minulle ovat. Haluan näyttää, kuinka kiitollinen olen heille heidän tuestaan. Haluan pitää lapsiani paljon sylissä, halata, suukottaa ja leikkiä heidän kanssaan. Haluan pelata sisaruksieni kanssa, musisoida isäni kanssa, auttaa äitiä jouluruokien valmistamisessa. Haluan jutella appivanhempieni kanssa, kertoa heille heidän lastenlastensa kehittymisestä, arjen iloista - en murheista. Haluan olla miehelleni hyvä; täyttää kaikki hänen toiveensa sängyssä, hieroa hänen harteitaan ja jalkojaan, pestä hänet päästä varpaisiin. Haluan sanoa kaikille, että rakastan heitä.
Ja kun joulu on ohi, odotan viikon, kaksi. Laitan arjen sujumaan, siivoan, viikkaan, teen ruokaa pakkaseen. Sitten jonakin kauniina aamuna - kaunis sen on oltava, haluan nähdä auringonnousun olohuoneemme ikkunasta hyvästellessäni kotiamme - vien lapset tarhaan, suukotan heitä viimeisen kerran ja kerron, kuinka rakkaita he minulle ovat. Soitan miehelleni, sanon, että halusin vain kuulla hänen äänensä. Muistutan, että rakastan häntä.
Sitten lähden ajamaan. Autossa soi kaunis laulu - "Täält' halajaa mun sieluni iäiseen kotihin, jossa on rakas ylkäni, laumani, voittoni." Valitsen tien, joka johtaa tiettyyn paikkaan... Ajan edestakaisin, kunnes tie on tyhjä; en halua aiheuttaa vaaraa muille. Sitten... Tiedän täsmälleen kuinka toimin, lavastaen kaiken onnettomuudeksi. Näin ei rakkailleni jää tuskaa siitä, että riistin itseltäni elämän - en riistänyt, vaan lahjoitin levon - ja mieheni saa vakuutuksen kuolinkorvauksella raha-asiat kuntoon ja koko perheelle paremman tulevaisuuden.
Kolme lasta jää puoliorvoksi, kyllä vain, mutta heidän isänsä löytää heille koska tahansa paremman äidin. Testamenttiani olen jättänyt tipoitellen jo pari vuotta; osoittanut miehelle erään lapsemme kummitätiä - muista hänet, kun minua ei enää ole - täyttänyt lastemme muistojen kirjoja, antanut heille kauniita hetkiä iltaisin satujen ja laulujen maailmassa, kertonut hyvästä Jumalasta ja päivästä, jolloin me kaikki olemme yhdessä taivaassa.
Niin, en minä tiedä pääsenkö taivaaseen. Uskon kuitenkin, että niin paljon kuin olen saanut täällä maan päällä kärsiä, en voi enää mitenkään tulla kärsimään kuoleman jälkeen.
Suurimman osan elämästäni olen kärsinyt masennuksesta. Koulussa sitä ei huomattu, ei myöskään sitä että olin koulukiusattu (tai siitä ei vain välitetty), eikä kotonakaan, vaikka elin harhojen keskellä. Luonteeni oli sellainen, etten halunnut aiheuttaa huolta kenellekään, ja siksi kehitin itselleni naamion; opettajat, koulutoverit, vanhemmat ja sisarukset muistavat minut iloisena ja nauravaisena lapsena. Muistan tiettyjä hetkiä, joina yritin kai itsekin ymmärtää itseäni: kerran kysyin äidiltäni, voiko ihminen itkeä sisäisesti. Minä nimittäin en vuodattanut kyyneltäkään, vaikka isommat pojat kiskoivat minua hiuksista pitkin koulun käytävää, tai kun paremmasta koulumenestyksestäni kateellinen(?) luokkatoveri mustamaalasi minua minkä ehti. Minä en osannut itkeä. En.
Tuohon kysymykseen äiti vastasi oman sairaanhoitajakokemuksensa perusteella, että kyllä voi. Hän luuli minun tarkoittavan kysymykselläni, voiko olla itkua ilman kyyneliä. Ja kuitenkin minä olin vain ihmeissäni siitä, miten minulla voi olla niin paha olo, vaikka kaikki ihastelevat kuinka iloinen tyttö olen. En vain osannut kertoa sitä.
Elin harhojen keskellä, kuvittelin, että isot autot jahtaavat minua, kuulin ääniä. Yritin itsemurhaa. Kukaan ei tiennyt. Oli nimittäin yksi asia, mikä teki minut onnelliseksi: se, jos pystyin auttamaan jotakuta toista. Rakastin - ja rakastan yhä - lahjojen antamista, avuksi olemista, palvelemista, sitä että saan toisen hyvälle mielelle.
Koulumenestykseni on ollut aina hyvää, siitä ei voinut päätellä mitään. Ensimmäinen, joka huomasi ettei kaikki ollut kohdallaan, oli neuvolan terveydenhoitaja, kun odotin esikoistani. Lopultakin sain hoitoa sairauteeni - aluksi vain keskusteluterapiaa, myöhemmin, masennuksen muuttuessa jälleen psykoottiseksi, myös sairaala- ja lääkehoitoa.
Välillä meni jo paremmin. Minulla on ihana mies ja monta ihanaa pientä lasta - kaiken tämän olen saanut viiden viimeisen vuoden sisällä. Se on kuitenkin ollut myös äärimmäisen rankkaa: sairaalajaksoja, kädestä suuhun elämistä, työttömyyttä. Sitten muutimme uudelle paikkakunnalle. Rakastamme nykyistä kotiamme ja tätä asuinpaikkaa, viihdymme erinomaisesti. Lapsemme ovat ihanassa hoitopaikassa, sosiaalityöntekijä pitää perheestämme huolta. Mutta kaikki on silti pielessä, ja menee koko ajan hullumpaan suuntaan.
Minä nimittäin vihaan itseäni. En ole onnistunut missään, mitä olen elämässäni halunnut. Lapsesta asti oli unelmanani iso perhe ja kotiäitiys. Perheen sain, mutta en pysty siitä huolehtimaan. Terveyteni ei siihen riitä. Koti on kaaoksessa aina. Jos lapset ovat pois tarhasta kauemmin kuin viikon, minä olen tikittävä aikapommi. Paitsi että räjähtelen vähän väliä. En jaksa. En kykene. Haluaisin, mutta en riitä.
Yritin työelämään. Kukaan ei halua minua. Ei auta hyvät paperit, kun ei ole alan kokemusta. Sitä taas en saa, koska on paljon heitä, joilla ei tosin ole koulutusta, mutta ei myöskään lapsia. Olen yhteiskunnan loinen, mieheni siivelläeläjä, täysin hyödytön.
Mieheni on yrittäjä. Firmalla menisi nykyään hyvin, mutta alun virheitä ja aloittelijaa hyväksikäyttäneiden pääurakoitsijoiden tekoja maksamme yhä niin, että yritys on käytännössä konkurssikypsä, vaikka nyt töitä on ja rahaa tulee. Tulot vaan eivät riitä vanhojen laskujen maksuihin - korkoineen luonnollisesti - ja juoksevien kulujen hoitoon elinkustannusten lisäksi. Laskupino kasvaa. Luottotiedot ovat menneet minulta ja firmalta. Miehen henkilökohtaiset ovat tallella, mutteivät ehkä enää huomenna. Joka päivä postilaatikko täyttyy perintäkirjeistä ja ulosottoviraston muistamisista.
Velkaneuvojalle on puolen vuoden jono. Enkä minä yksin kykene selvittämään henkilökohtaista velkataakkaani. Ei se oikeastaan ole iso, mutta kun rahaa jää kuukaudessa käteen 500e ja siitä pitäisi elättää perhe, niin en pysty lyhentämään laskujani. Voimatkaan eivät riitä. Aina kun on niin hyvä päivä, että jaksan ruveta tekemään inventaariota, voimat loppuvat ennen kuin laskunipun pohja näkyy. Urakan ylivoimaisuus masentaa entisestään.
Itsetuhoiset ajatukset ovat olleet päivittäisenä seuranani jälleen yli kuukauden. Netissä tehty DBI-testi ilmoitti vakavasta masennuksesta. Mielenterveystoimiston omahoitaja taas oli sitä mieltä, että pärjäisin ilman käyntejäkin, pelkällä lääkityksellä. Hän on uusi, tietenkin, kun vaihdoimme paikkakuntaa miehen töiden perässä. Jo ensimmäisellä kerralla varoitin häntä hymynaamiostani. Aiemmatkin hoitajat ovat järkyttyneenä todenneet yksi toisensa jälkeen, että puhun itsetuhostakin hymy kasvoillani. En voi sille mitään. Heti, kun joku vaikea asia pitää ottaa puheeksi, hymy liimaantuu kasvoilleni. Vaikka keskittyisin taistelemaan sitä vastaan, se tulee.
Huomenna on käynti mielenterveystoimistossa. Viimeinenkö? Kenties. Luulen niin, eihän hoitajani näe minun tarvitsevan itseään. Käynnin jälkeen tulen kotiin, siivoan huushollin siistiksi, alan pakata tavaroita. Lähdemme jouluksi vanhempieni luo. Sieltä jatkamme uudenvuoden jälkeen anoppilaan. Haluan tehdä tästä joulusta hyvän rakkailleni. Haluan kertoa heille kuinka tärkeitä he minulle ovat. Haluan näyttää, kuinka kiitollinen olen heille heidän tuestaan. Haluan pitää lapsiani paljon sylissä, halata, suukottaa ja leikkiä heidän kanssaan. Haluan pelata sisaruksieni kanssa, musisoida isäni kanssa, auttaa äitiä jouluruokien valmistamisessa. Haluan jutella appivanhempieni kanssa, kertoa heille heidän lastenlastensa kehittymisestä, arjen iloista - en murheista. Haluan olla miehelleni hyvä; täyttää kaikki hänen toiveensa sängyssä, hieroa hänen harteitaan ja jalkojaan, pestä hänet päästä varpaisiin. Haluan sanoa kaikille, että rakastan heitä.
Ja kun joulu on ohi, odotan viikon, kaksi. Laitan arjen sujumaan, siivoan, viikkaan, teen ruokaa pakkaseen. Sitten jonakin kauniina aamuna - kaunis sen on oltava, haluan nähdä auringonnousun olohuoneemme ikkunasta hyvästellessäni kotiamme - vien lapset tarhaan, suukotan heitä viimeisen kerran ja kerron, kuinka rakkaita he minulle ovat. Soitan miehelleni, sanon, että halusin vain kuulla hänen äänensä. Muistutan, että rakastan häntä.
Sitten lähden ajamaan. Autossa soi kaunis laulu - "Täält' halajaa mun sieluni iäiseen kotihin, jossa on rakas ylkäni, laumani, voittoni." Valitsen tien, joka johtaa tiettyyn paikkaan... Ajan edestakaisin, kunnes tie on tyhjä; en halua aiheuttaa vaaraa muille. Sitten... Tiedän täsmälleen kuinka toimin, lavastaen kaiken onnettomuudeksi. Näin ei rakkailleni jää tuskaa siitä, että riistin itseltäni elämän - en riistänyt, vaan lahjoitin levon - ja mieheni saa vakuutuksen kuolinkorvauksella raha-asiat kuntoon ja koko perheelle paremman tulevaisuuden.
Kolme lasta jää puoliorvoksi, kyllä vain, mutta heidän isänsä löytää heille koska tahansa paremman äidin. Testamenttiani olen jättänyt tipoitellen jo pari vuotta; osoittanut miehelle erään lapsemme kummitätiä - muista hänet, kun minua ei enää ole - täyttänyt lastemme muistojen kirjoja, antanut heille kauniita hetkiä iltaisin satujen ja laulujen maailmassa, kertonut hyvästä Jumalasta ja päivästä, jolloin me kaikki olemme yhdessä taivaassa.
Niin, en minä tiedä pääsenkö taivaaseen. Uskon kuitenkin, että niin paljon kuin olen saanut täällä maan päällä kärsiä, en voi enää mitenkään tulla kärsimään kuoleman jälkeen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
minä en voi päättää elämästäni,koska olen sairastunut parantumattomasti,tekisin mitä tahansa jos saisin nähdä lapseni kasvavan aikuiseksi.Rahasta en välitä vaikka veloissa olen kaulaani myöten.
Ajattele olet parasta mitä lapsillasi on,riittämättömyyttä me kaikki äidit tunnemme.
Ajattele asioita vielä kertaalleen,ajattele ettei sinun tarvitse naamiota käyttää,ja olla vahva
ihminen saa myös olla heikko.Hae itsellesi apua,ja tukea olet sen arvoinen,ja äitinä korvaamaton.
Tämä viesti tietysti tuomitaan, mutta ajattelepa sitä, että minunkin sairauteni on todennäköisesti parantumaton, minulla vain ei ole oikeutta kuolla siihen kunniakkaasti. Ei tässä yhteiskunnassa. Mieluummin ottaisin syövän tai muun itsessään kuolemaanjohtavan sairauden kuin tämän vuosikausien kärsimyksen - nyt jo takana yli viisitoista vuotta, eikä loppua näy. Ilomielin kuulisin, että minulla on jäljellä esimerkiksi korkeintaan kaksi kuukautta - silloin ei kukaan syyllistäisi minua siitä, että elämäni päättyy.
ettei loppua näy, ellen itse tee sitä. Ärsyttää se, ettei henkistä sairautta pidetä minään, ei ymmärretä miten valtavia kärsimyksiä se aiheuttaa ei pelkästään sairaalle itselleen vaan myös kaikille hänen lähellään oleville.
siinä voi mennä muutamasta kuukaudesta-muutamaan vuoteen rankat hoidot,hiukset lähtee kokonaan
kivut,ja lopussa kestämättömät kivut,tieto kuolemasta joka päivä mielessä,oma ja läheisten tuska ja hätä.Ei sinun viestiäsi kukaan voi tuomita
ja itsekkin syvän masennuksen kärsineenä ymmärrän
ajatuksiasi.Itse äidistäni jouduin luopumaan 7v, sitä haavaa ei paranna mikään,edes aikuistuessa.
He kykenevät pidemmälle,mutta ovat myös haavoittuneempia.Koulusta asti ovat tavalliset yksinkertaisuudet kimpussa kateuttaan ja myöhemminkin voi vaikeuksia ilmetä.Olisiko sinulla mahdollista henkisesti levätä ja vahvistua jotenkin? Jos voisit irtautua tavannomaisesta arjesta ja vaihtaa maisemaa kokonaan muualle.Sinulla on varmaan ollut myös mielenkiinnot erillaisiin tapahtuma suuntiin?Joskus on työkin,mitä olit jo hakenutkin,palauttanut tasapainon.Silloin on mitannut itseään samalla muuhun yhteiskuntaan.Kun herkkä sielusi jakoisuuksineen taas voimistuisi,olisi elämä eteenpäin mennen taikka altavastaajanakin mielenkiintoisempaa,kuin
nyt,koska saisi suorittaa vahvemmalta pohjalta.Oppineet ja menestyneet saavat kiittää paljon terveyttään,että ovat saavuttaneet minkä ovat.Altavastaajana vahvemmassa kunnossa huomaa nopeaan,ettei kysymys ole välttämättä heillä järjenjuoksusta,vaan säilyneestä terveydestä.Älä anna periksi tälle pahalle maailmalle. Et ole ainoa joka täällä taistelee elämänsä puolesta,ja monen muunkin.Suomihan on urheilu maa! Pane kampoihin! Eletään täällä vaikka piruuttaankin! Se on sinäänsä jo saavutus.Sitten kun lupaamme olla ihmisiksi pitäen kuitenkin puolemme,alkaa asiat tasapainottua.Ketkä itse asiassa puoltamme pitävät,ellemme itse? Eli sinulla on viellä monta elon vuotta,ja iloita lapsistasi ja miehestäsi.Tämän pimeyden jälkeen tulee joskus taas kevät,lintuineen lauluineen.Laulammeko kilpaa niiden kanssa silloin ja tanssimme nurmilla.Viellä se onneksi muuttuu! Hyvää Joulua ja Onnellista Uuttavuotta sinulle tuntematon Perheinesi! Toivoo dr.Thinktuura.
Mutta minä olen aivan väärä henkilö sen sanomaan.
Eikä tuohon varmaan ole kellään muullakaan paljoa positiivista sanottavaa.
Tietysti nuo kokemuksesi ovat hyvin ikäviä ei siinä mitään.
>Minulla on ihana mies ja monta ihanaa pientä lasta - kaiken tämän olen saanut viiden viimeisen vuoden sisällä.>
Niin,olet saanut nyt jo paljon enemmän
kuin moni saa koko elämänsä aikana.
>Mutta kaikki on silti pielessä, ja menee koko ajan hullumpaan suuntaan. >
Ne saavutukset eivät sitten auttaneetkaan mitään,
no tulipahan sitten kokeiltua se tie vai mitä..
Ehkä nyt olisi aika hieman miettiä asioita.
Minuus vaatii aina enemmän kuin voit antaa.
Aina.
Miksei minuus voi olla tyytyväinen
siihen mitä minällä on nyt, en tiedä.
Mutta sen tiedän että minää ei kannata
alkaa palvelemaan,se on liian vaativa herra.
Ehkä se että minuus on ollut lapsuuden täysin
alistettuna vaikuttaa nyt sen vaatimusten voimakkuuteen.
Mietippä miten se jos nyt teet itsemurhan
vaikuttaa lapsiisi,joku voi varmasti valistaa
sinua tässä asiassa jollet tiedä.
Miten lapsi voi selviytyä siitä että ei ole äitiä.
Ei se auta vaikka sitä luultaisiin onnettomuudeksi
lopputulos on sama, kuolema ,riippumatta siitä miten se käy.
Ei ne lapset ole noin vaan tulleet jostakin.
Sinä itse olet ottanut suurimman vastuun
mitä tavallinen ihminen voi ottaa.
Ei ole väliä vaikka et vastuutasi jaksaisi kantaa,
se on pakko.Vaikka et edes olisi sen vastuun
arvoinen niin se on nyt vaan pakko.
On pakko ottaa vastuu itsestään,teoistaan ja tekojensa seurauksista.
>Jumalasta ja päivästä, jolloin me kaikki olemme yhdessä taivaassa. >
Vai vielä jumalasta ja taivaasta... olihan tämä nyt vitsi..
>Niin, en minä tiedä pääsenkö taivaaseen.
Joo mäkin pitäisin sitä kyllä hyvin epätodennäköisenä..
>Uskon kuitenkin, että niin paljon kuin olen saanut täällä maan päällä kärsiä, en voi enää mitenkään tulla kärsimään kuoleman jälkeen.>
Luuletko tosiaan että uskosi sinua siinä auttaa..
Miksi se kärsimys loppuisi kuolemaan.
Kun kaikki täällä kärsii jatkuvasti niin
miksi se kuolemassa sitten olisi toisin.
Päinvastoin sitä voisi hyvin olettaa että
kärsimys tulee jatkumaan,ehkä moninkerroin
pahempana kuin mitä maan päällä.
Ei kukaan voi sitä tietää.
Sinä siis olet hoidossa mutta et voi kertoa miten asiat oikeasti ovat.
No,kirjoita ne kotona ylös ja vie paperilla hoitajalle.
Printtaa vaikka tämä viestisi minkä lähetit tänne.
Omasta elämästäni lukiessani kirjoitustani. Olen pitkään kokenut elämäni turhaksi ja itseni täysin tarpeettomaksi ihmiseksi. Itsetuhoajatukset ovat olleet mielessä ja itku jokapäiväistä.
Olen kahden pienen ihanan lapsen äiti. Lapsista voin sanoa että he ovat olleet hukkumaisillaan olleen elämäni pelastuslautta. Heidän syntymänsä sai minut tajuamaan että kaikki ei ole oikein; etten tällaisena hermorauniona pysty tarjoamaan heille sellaista elämää jonka he ansaitsisivat.
Neuvolasta sain ensimmäisen kontaktin avunsaamiseksi; viimein mielenterveystoimistoon. Ja pitkän taistelun jälkeen jouduin tunnustamaan masennukseni ja turvautumaan lääkitykseen. En uskonut että lääkkeistä olisi minulle apua. Nyt muutamia kuukausia lääkettä syöneenä huomaan että pystyn käsittelemään vaikeitakin asioita ilman epätoivoa. Ja ajattelemaan asioita rauhallisemmin ilman jatkuvaa paniikkia ja epätoivoa.
Elän myöskin mieheni tuloilla. Olen ollut nyt pitkään hoitovapaalla ja pitäisi etsiä uusi työpaikka. Vaikeaa se tulee olemaan, kun on jo ikääkin. Ennen lapsia työ merkitsikin minulle samaa kuin ihmisarvo, ja palkkatöiden epävarmuuden vuoksi aloinkin yrittäjäksi. Että saisin tehdä töitä. Taloudellisesti se ei ollut menestyvää, ja kaatui pitkälti siihen.
Nyt koen että ihmisen tärkein arvo on olla vanhempi. Siksi viis veisaan korkeasta akateemisesta koulutuksestani; lapseni tarvitsevat äidin.Oman äidin. En pelkää enää työttömyyttäkään.
Toivoisin että miettisit vielä ennen kuin teet mitään lopullista. Ajattele lapsiasi. Kuinka he sinua surisivat ja kaipaisivat lopun ikäänsä. Äiti on aina äiti, omaa äitiä ei toinen voi korvata.
Olen myös masentunut kolmivuotiaan äiti. Toivoin monta lasta, sain heitä, mutta yksi jäi elämään. Rakas, kaunis, iloinen, elämää pursuava ja herttainen lapsi. Minä en koskaan elämältä muuta pyytänyt kuin perheen. Oman perheen. Minulla on se. Minulla on pieni lapsi,joka on niin toivottu ja rakas. Silti olen masentunut.
Mielensairautta ei todellakaan monikaan osaa lukea sairaudeksi. Ei ymmärrä, kuinka valtavan kuluttavaa se on ja kuinka painavalta tuntuu syyllisyys siitä, että sairastaa lapsensa nähden. Kuinka raskaalta tuntuu se, että ei voi sitä, mitä muut odottavat. Kun oma sisin on kuollut, niin ajatus elämästä on pinnallista. Sitä vain hengittää, ei muuta. Ymmärrän sinua täysin.
Sinun suunnitelmasi ei ole aukoton...siis harkitse tarkasti. Et ota sitä mahdollisuutta huomioon, että et kuolekkaan. Siitä et voi olla varma. Jos vammaudut loppuelämäksi, miten perheesi tilanne silloin parantuu. Olet myös kirjoittanut tälle palstalle. Sinulla on masennus taustalla ja pitkät hoidot. Vakuutusyhtiössä ei olla tyhmiä. He kyllä epäilevät itsemurhaa, vaikka sen naamioisitkin. Jarrutusjäljet, masentuneisuus yms. Tietokoneeltasi on myös selvitettävissä sivut, joilla olet käynyt...sen, että olet tämän suunnitelmasi tänne kirjoittanut on myös mahdollista selvittää. Miten muuten ajattelet, että esim. herjaavien viestien lähettäjät pystytään onkimaan esille ja heidät saadaan vastuuseen.
Jos yrittäisit elää noin hetken, miten suunnittelit joulusi viettävän. Anna rakasta täysillä ja ota vastaan rakkautta. Kerro tilanteesi rehellisesti hoitavalle taholle. Minä kerroin viimeisellä käynnillä, kun kuorin hymynaamioni pois ja paruin täyttä kurkkua. Pääsin hoitoon...ja käyn pitkään. Voimia sinulle.
anteeksi...tarkoitin edellisen viestin alkuperäiselle kirjoittajalle...
et tee sitä koska pääsi vielä kääntyy. saat onnellisen elämän. kadehdin kuolleita. olen vankina näiden ryövärien joukossa ja taivaassa olen oleva johtaja jota kaikki kunnioittaa.
onneksi loppuni on lähellä, tarvitsen vain korkean jyrkänteen ja onni voi alkaa. aion kuolemani jälkeen kiduttaa ja rankaista kaikkia synnillisiä-eli käytännössä katsoen kaikkia ihmisiä. mutta ensin lepään.
se käynyt itselläkin mielessä, että tänne voisi tulla keskustelemaan ja ehdoittipa psykiatrinikin sitä, mutta... Viihdyn täällä juuri sen verran hyvin että ei vaan huvita kirjoitella mitään henkilökohtaisempaa. Mutta kun kolme tuntia yritin saada jotain aikaiseksi, niin ajattelin että laitan nyt sitten edes jotain, eli lopulta tämän verran.
Sori vaan että olen näin ujo poika. Kouluaika meni itsellä varsin samalla tavalla ja tuo hymynaamio on varsin tuttu.
Äläkä vihaa itseäsi, ei se ole väärin että olet masentunut, etkä jaksa. Sinullahan on ihana perheesikin ympärilläsi. Halatkaa ja pitäkää mielessä kuinka tärkeitä olette toisillenne.
olon pitävän äidin hengissä, ja ensinnäkin miksi hommata lapsia jos vaan siksi että haluaa niiden jäävän yksin. Sellaista ei toivo kellekkään lapselle. Normaalisti sitä hakeudutaan hoitoon ja yritetään saada lasten lapsuus hyväksi.Niin että yritä jaksaa ainakin niin kauan kun lapset ovat pieniä ja sitten kun he eivät tarvitse sinua enää niin voit harkita viimeistä joulua. Elämä on joskus kovaa mutta kuka on sanonut että se olisi helppoa.
Olen nähnyt läheltä yhden itsemurhan, anoppini, ja voin sanoa, ettei siitä seuraa mitään hyvää. Olet lastesi ainoa äiti ja miehesi ainoa vaimo, olet korvaamaton. Anoppini sai pahan masennuksen ja sekosi, muuttui eri ihmiseksi kuin oli ollut siihen asti. Vieläkin, 16 vuoden jälkeen asia on kipeä ja mieheni sisarusten on vaikea puhua asiasta, he itkevät vieläkin tapahtunutta.
Ihmisen elämässä tosin tulee monia vaikeuksia, mutta elämä jatkuu niistä huolimatta. Se jatkuu tavalla tai toisella. Vaikka tulisi konkurssi, elämä jatkuu sittenkin. Konkursseja on tullut monille ihmisille ja elämä on silti jatkunut.
Olet lapsillesi korvaamaton. On aika raakaa tietoisesti päättää päivänsä ja jättää todella pienet lapset yksin, ilman äitiä, vain isänsä hoidettaviksi. Löydät kyllä työtä. Tiedän, että kauppoihin otetaan töihin opiskelijoitakin, joilla ei ole alan koulutusta. Postia voi jakaa samoin, kunhan vain on halu ja voimia tehdä työtä. Voi olla, ettet vielä jaksa tehdä työtä, vaan tarvitset ensin lepoa ja hoitoa.
Sanani ovat kovia, tiedän sen. Olen itsekin aika huonossa kunnossa, enkä jaksa huolehtia tehtävistäni kunnolla. Kapasiteettini ei yksinkertaisesti riitä enempään. Minullakin on lapsia, mutta nuorin on jo neljä vuotta ja vanhin 18 ja lapset auttavat kotitöissä minua. Muuten kaaoksemme olisi vielä pahempi.
Niin, velvollisuutesi on hoidattaa itsesi kuntoon. Paranet kyllä! Minäkin uskon, että toivun, on pakko uskoa. Tulosta tuo kirjoituksesi ja ota mukaasi vastaanotolle ja lue se ääneen tai jos et pysty lukemaan sitä, anna se luettavaksi lääkärille tai terapeutille. Minunkin on vaikea puhua ja olen kirjoittanut ajatuksiani ja lukenut tai antanut luettavaksi. Sanat voivat mykistää kuulijan ja valaista tilannettasi oleellisesti. Silloin avuntarpesi ymmärretään oikein ja saat riittävästi tukea, apua ja hoitoa, vaikka sairaalassa, jos muu ei auta.
oikein "hyvä" provoyritys. Taikka sitten surkeeta säälinkalastelua.
Nimittäin OIKEASTI itsemurhaa hautova suurperheen äiti ei todellakaan kirjoittele täällä tuollaista tekstiä.
Häpee, tuol monta jotka TODELLA ovat masentuneita, köysi valmiina ja sä pelleilet täällä.
Nytpä löytyi se joka ymmärtää.
Juu, minun elämäni on pelkkää mielikuvituksen tuotetta.
Oikeasti masentunut makaa sängyn pohjalla ja tuijottaa tyhjästi eteensä.
Oikeasti masentunut viiltää 24/7 ranteitaan.
Oikeasti masentunut punoo itse köyden varmistaakseen, ettei se takuulla petä.
Oikeasti masentunut ei missään tapauksessa voi kirjoittaa noin pitkää tekstiä.
Oikeasti masentunut ei kerro mitä mielessä liikkuu - hän toimii.
Huomaattehan kaikki että näin on asiat.
Hyvä viimeisestä joulusta kirjoittanut.
Luin tekstisi kuin olisin sen itse kirjoittanut.
Vierailen nyt ensi kertaa galleriassa ja luin sinun kirjoituksesi ensimmäisenä.
Melkein kaikki mitä sinulla tekstissä on, on minullekin tapahtunut. Mutta uskon, että sinullakin on ulospääsy tästä ahdingosta. Sitä ei tajua milloin ja miten, mutta kyllä ihmiselle ei anneta enempää, mitä jaksaa kantaa.
Nukuin vuoden, menetin kaiken, mutta kaikki asiat ovat nyt järjestyneet. Luottotiedotkin ovat jo tulleet. Aina asiat järjestyvät ainakin jotenkin.
Tämä on sinun viimeinen SURKEAN ELÄMÄNTILANTEEN JOULU. Seuraava joulusi on jo paljon parempi.
Lapsesi kasvavat ja tarvitsevat sinua. Miehesi tarvitsee sinua. Ei ole aika sinun viimeisen joulun.
Jokaisen viestin olen lukenut. Kiitos niistä.
Neljä yötä jouluun. Tänään puhuin omalle hoitajalle kaiken tämän. Sain evääksi päivystyksen numeron ja ajat, jolloin siellä on psykiatri tavattavissa. Tulenko sitä hyödyntämään, Herra yksin tietää.
Yölevon aika.
Luin tämän postauksesi.
Kaikki mitä luin kuulosti hyvin samanlaiselta mitä itse olen kokenut. Kiusaukseni tosin lähti heti ensimmäiseltä luokalta ja siitä lähtien varmaankin olen pitänyt yllä sitä 'olen iloinen' asennetta. Oikeasti tyytyväinen ja iloinen olin silloin, kun sain auttaa muita, puhua heidän kanssaan kun heillä meni huonosti, lainata (antaa) välillä rahaa ja sitten tietenkin antaa lahjoja ja muuten tehdä heidän puolestaan kaikki. Jotenkin vain pidin siitä, varsinkin siitä kun he puhuivat minulle ongelmistaan ja minä yritin auttaa.
enää en jaksa olla iloinen. Kaksi vuotta sitten jotenkin väsyin pitmään sitä kuorta ympärilläni ja esittämään iloista ja menin tähän tilaan, hymyilen toki mutta en silmistäni, psykiatrilla hymyilin kertoessani minkälaista oli elää juoppoisän kanssa joka uhkasi hakata jatkuvasti ja miten koulussa kiusaaminen ei loppunut... Kuitenkin olen huomannut että syy miksi niin kovasti olen aina halunnut auttaa muita ja olla heidän tukenaan, koska olin aina ja ehkä yhä toivonut, että joku tekisi niin minulle. Tiedäthän sen väitteen, en nyt muista miten se meni, mutta Kohtele muita niin kuin toivoisit heidän kohtelevan itseäsi.
no, koskaan kukaan ei kohdellut minua sillä tavalla, päinvastoin, jos joskus avauduin murheistani,mikä oli hyvin harvinaista, levisi se ympäriinsä, monet tuttavani jopa kirjoittivat ihan nettiinkin kaikkien luettavaksi. paras ystäväni syytti aina minua kaikesta vaikka yritin auttaa ja kun en yrittänyt niin syytti siitäkin. luottamukseni kaikkia kohtaan, vanhempiani ja ystäviäni on kadonnut ikuisiksi ajoiksi. epäilen kaikkia ja omia päätöksiäni, kiitos vanhempien jotka kasvattivat minut niin. minun päätökseni eivät koskaan olleet oikeita.
mutta, vaikka tämä kuulostaa tosi tyhmältä niin olisi kiva joskus kirjoitella, ihan mailitse, ilman että jotkut tulevat tänne haukkumaan. kaikki ei tiedä minkälainen on se masennus, joka elää ihmisen sisällä joka on esittänyt koko elämänsä. minä esitän vielä välilläkin että kaikki olisi kunnossa, varsinkin psykiatrilla, kun en osaa näyttää sitä todellista kipua mikä sisällä oikein on. helpommalla kun on päässyt jos on vain sanonut että 'oon kunnossa'.
Miten karmeeta tekstiä kaikkinensa.
Kuvittelet siis että toiset ei sua rakasta?
Ymmärrätkö kaikilla on tunteet, myös läheisillä. He rakastavat sinua ja aiheutat hirvittävällä teollasi hirvittävää tuskaa.
Älä tee sitä.
Sairastat masennusta, johon et ole saanut tarvitsemaasi apua.
Syvällä sisimmässäsi et ehkä kuitenkaan haluaisi lähteä täältä sillä tavoin? Jälkeesi jäisivät rakkaasi; miehesi ja pienet lapsesi. Masentuneena ei jaksa nähdä omien vaikeuksien ylitse muita, mutta mieti vielä kuitenkin. Millaiset eväät lapsesi saisivat elämälleen? Heillä olisi oma elämänsä elettävänään joka tapauksessa, kuten jokaisella meistä. Kukaan ei voisi korvat heille eikä muille läheisillesi Sinua.
Pystytkö avautumaan miehellesi olostasi edes likimain niinkuin tunnet. Vaikeudetkin on tehty voitettavaksi, ja oloasi kuitenkaan väheksymättä, tosiasia on että jos me jokainen luovuttaisimme vaikeuksien tullen en minäkään kirjoittaisi nyt tässä! Jokin tarkoitus ihmisen elämällä kuitenkin on, sinunkin elämälläsi kun kerran täällä maailmassa olemme, eikö?