Haluaisin kertoa lyhyesti elämänkaareni.
Analyysiä ei varsinaisesti ole tehty mutta vanhetessa on alkanut tuntua että on elänyt itsetuhoisesti muille todistaen, ts. muiden taskussa. Ei ole omaa itseään, on vain julkikuva muiden tyydyttämiseksi, ei niinkään hyväksikäytöksi.
Tähän väsyy väkisin tietyssä pisteessä ja luonnollinen reaktio on raivo.
On vaikea sanoa yhtään syytä läheisten tuskan lisäksi miksi eläisi päivää pidempään tai normaalia elämää. Miksi siis jaksaisi raataa päivästä toiseen samaa paskaa, suoritumista, masennusta, burnouttia, elämä ei onnistu millään sarakkeella, ei ole töitä, ei elinkumpppania ja tarinaa voi jatkaa niin pitkälle kuin jaksaa.
Jollain tasolla elämää rakastaa liikaa että sitä tuhlaisi kärsimyksiin. Toisaalta verivihollisille antaisi normaalisti anteeksi mutta mielessä on käynyt muutakin, ehkä muutaman vuoden visiitti vankila tai vankimielisairaala auttaisi asiaan?
En kykene ymmärtään millään tasolla, luonnollisella, uskonnollisella, millään tasolla sitä paskan määrää, jatkuvaa paskaa päivästä toiseen, seurata tätä nykymenoa missä kaikki menestys mitataan rahalla ja mammonalla, sen eteen voi kylmäverisesti irtisanoa tuhansia ihmisiä ja leimataan sankariksi. Tuhat ihmistä kokee samaa raivoa kuin minä ja pahinta että tämän tapainen ihmisten alistaminen taloudellisesti on laillista, jopa ihailtavaa. Sairas on maailma, taivas lienee parempi paikka.
Analyysiä ei varsinaisesti ole tehty mutta vanhetessa on alkanut tuntua että on elänyt itsetuhoisesti muille todistaen, ts. muiden taskussa. Ei ole omaa itseään, on vain julkikuva muiden tyydyttämiseksi, ei niinkään hyväksikäytöksi.
Tähän väsyy väkisin tietyssä pisteessä ja luonnollinen reaktio on raivo.
On vaikea sanoa yhtään syytä läheisten tuskan lisäksi miksi eläisi päivää pidempään tai normaalia elämää. Miksi siis jaksaisi raataa päivästä toiseen samaa paskaa, suoritumista, masennusta, burnouttia, elämä ei onnistu millään sarakkeella, ei ole töitä, ei elinkumpppania ja tarinaa voi jatkaa niin pitkälle kuin jaksaa.
Jollain tasolla elämää rakastaa liikaa että sitä tuhlaisi kärsimyksiin. Toisaalta verivihollisille antaisi normaalisti anteeksi mutta mielessä on käynyt muutakin, ehkä muutaman vuoden visiitti vankila tai vankimielisairaala auttaisi asiaan?
En kykene ymmärtään millään tasolla, luonnollisella, uskonnollisella, millään tasolla sitä paskan määrää, jatkuvaa paskaa päivästä toiseen, seurata tätä nykymenoa missä kaikki menestys mitataan rahalla ja mammonalla, sen eteen voi kylmäverisesti irtisanoa tuhansia ihmisiä ja leimataan sankariksi. Tuhat ihmistä kokee samaa raivoa kuin minä ja pahinta että tämän tapainen ihmisten alistaminen taloudellisesti on laillista, jopa ihailtavaa. Sairas on maailma, taivas lienee parempi paikka.
Vastaukset 4
Vanhimmat
http://www.sana.fi/raamattu/raamattua_oppimassa/taivaan_maa_nakyvissa/?session=40265806
Tartuin kiinni tuohon "taivas lienee parempi paikka" lausahdukseesi.Minkälaiseksi lienee olet ajatellut taivaan mitä ajattelet paremmaksi .Muistin lukeneeni hyvän jutun Sana lehdestä ja etsin sen tuohon linkkiin.
Väitän että etsiessämme elämämme tarkoitusta usein vääristä lähteistä alamme todellakin väsähtämään "meille syntynyt on vapahtaja" tätä laulua kuulee tavarataloista ja hirvea markkinahulina ympärillä .Voi kun armahtasimme itseämme niin että emme hukuttautuisi kaiken krääsän alle vaan kuuntelisimme sanomaa oikeaa.
Ymmärsin ettei sinua oikein innosta mikään uskonnollisuus ,ei minuakaan sillä pahinta on olla uskonnollinen ilman elävää uskoa .
Hienoa että olet alkanut miettimään kenen taskussa onkaan elämäsi .
Tsemppiä!
Itellä sama juttu, en uskalla olla oma itseni kuin omassa seurassa. Muiden seurassa mietin jatkuvasti että miten voin miellyttää, olla mahdollisimman hauska.
Nykyään ihaillaan omaan napaan tuijottamista, kovia arvoja ja maallista menestystä. Toisaalta, masennuksestakin on tullut oikea kansantauti. Elämän perusasiat esim. hyvät ihmissuhteet ovat monella jäämässä taka-alalle oman edun tavoittelemisen myötä. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että onnellinen ihminen arvostaa itseään ja muita. Täytyy vaan koittaa löytää ympärilleen niitä ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla.
hyvä elinkumppani, hyvät perhesuhteet ja muutama hyvä ystävä. Se lienee liikaa pyydetty nykyään. Kaikki vaan pettää ja puukottaa selkään. Sitten on vielä vaikeaa saada mieluisaa työtä, tai jos saa, siellä on vittumaisia työtovereita.
ilmastonmuutos, nuorison sekoaminen, köyhyyden lisääntyminen jne. Joskus sitä oikeasti miettii, että mikä tämän elämän tarkoitus on ja onko elämä lahja vai pikemmin rangaistus. Tuntuupa vielä, että kaikki hyvät tyypit kuolee aikaisin tai kokee tosi rankkoja asioita elämässä ja kaikki idiootit porskuttaa päivästä toiseen terveinä kuin pukit.
Tätä tämä on.
Näin joulun alla kaikki mitä pitäisi tehdä ollakseen KUNNOLLINEN vain korostuu. Ja arvatenkin ei ole minkäänlaista hinkua tehdä yhtään mitään. Tai ehkä voisi sanoa paremminkin kykyä, johtuen tästä onnettomasta olotilastani.
Jos teette niinkuin pitää niin kai saatte siitä edes kiitosta? Minusta tuntuu että tein itse ihan miten vain niin turpaan tulee. Aina on kaikilla muilla parempia ideoita miten elämääni tulisi elää.
Niin, ei pitäisi muka kuunnella ja suostua. Kyllä se on helpommin sanottu kuin tehty jos lähdetään ihan siitä ettet vain yksinkertaisesti voi tulla hyväksytysti ja OIKEINymmärretyksi sellaisena kuin olet. Olen VASTA nyt 30v. todella alkanut tajuamaan kuinka suuresti erilainen olen muihin ihmisiin nähden. Koska ymmärrys minun ja muun maailman välillä puuttuu AIVA TÄYSIN ei mistään tule oikein yhtään mitään.
Sen voin ainakin sanoa etten ole sitten lapsuusaikojen tahallani ketään pyrkinyt satuttamaan ja lapsenakin se oli todella harvinaista. (Lapsena sitä on valitettavasti vaan vähän idiootti välillä.) Nyt vasta olen vain herännyt tajuamaan kuinka päin persettä minut voikaan tulkita? Tuli aivan yllätyksenä. Ja myös se, miten ihmiset sitten reagoivat niihin väärin tulkitsemiinsa asioihin, minun silmissänihän muut esiintyvät silloin täysin ennalta-arvaamattomasti. On välillä niinkuin en puhuisi samaa kieltäkään kenenkään kanssa.
Pahalla olollani ole mitään väliä kenellekään, että se niistä läheisistä, ja ammattiavustakin sen puoleen! Ensimmäinen ryhmä keskittyy ratkomaan ongelmiani siltä pohjalta että mitä voisin tehdä itse toisin ja voisinko vielä vähän enemmän yrittää ymmärtää kaikkia muita. Toki jos olen ainoa outo niin minunhan se olisi yritettävä sopeutua, mutta jos ei enää pysty? Minun vihani ei vie linnaan sillä käännän ihan kaiken itseeni, kun kerran olen päättänyt ettei muille ihmisille saa tarkoituksella pahaa tehdä. Ja kun yritän aina ymmärtää, niinhän minua kehoitetaankin tekemään....
Ammattiapu taas... Luvattuja aikoja ei ikinä tullut. Miten noin voi edes tehdä? Mutta en ala kyllä kyselemäänkään, kun muutenkin tuli olo että en ihan tule ymmärretyksi, no yllätys...En kai tarvitse siis apuakaan, en kai vaikuttanut tarpeeksi masentuneelta. Enhän minä voi pirstoa itseäni palasiksi ensimmäisellä käynnillä kun on tullut selväksi jo ennenkin että minun on kohtalaisen turha odottaa apua miltään taholta. Jos antaisin kaiken romahtaa ja sitten kukaan ei otakaan koppia, miten siitä selviän?
Hyvää kumppania joku toivoi... Minulla on monessa mielessä sellainen, ja muutenkin paljon hyviä ja rakkaita asioita elämässä. Totuus on vain kohdallani sellainen, että vaikuttaa siltä että totaaliseen lohduttomaan yksinäisyyden tunteeseen tarvitsen sen kumppanin. Sinkkuna saatan olla itsekseni korkeintaan vähän tylsistynyt. Eihän sen kai niin pitäisi olla?
Näen ympärilläni ihmisiä jotka selviävät suuremmistakin asioista ihan onnellisena. Minä herään ihmettelemään yksi kaunis päivä miksi vuosien varrella minusta on karsiintunut yksi jos toinenkin ominaisuus pois, ja siinä missä toinen tulee töistä ja alkaa tehdä jotain mitä hän haluaa, minä alan tiskata ja pyykätä vaikken halua. Ja sitten tulee se päivä kun tajuaa että toinen ei pysty edes KÄSKEMÄTTÄ tukemaan ja ymmärtämään vaikka olisi hajoamispisteessä. Sitä kolmatta päivää vastaan taistelen jolloin on aika todeta ettei minusta vain ole tähän kaikkeen ja häipyä elämäntapaintiaaniksi johonkin pusikkoon ja kieltäytyä päästämästä yhtäkään ihmistä sataa metriä lähemmäs.
Aika mennä laittamaan paikkoja kuntoon sellaisia vieraita varten joita nykyään jo pelkään. Turva ei ole kotonakaan, missä siis? Ja miksi kotiini tulee ihmisiä joita pelkään, sitä sietääkin ihmetellä todella.