Kysymykseni kuuluu, että mistä varsinainen yksinäisyytene alkoi, vai oletteko aina kenties olleet yksinäisiä? Miten elätte sen kanssa ja miten luulette, että se on vaikuttanut teihin?
Itse aloin tuntea varsinaista yksinäisyyttä joskus yläasteen viimeisellä luokalla, kun silloinen ystäväni syystä tai toisesta alkoi yllättäen pitää etäisyyttä minuun. Olin silloin todella ujo. Sen jälkeen minulla on ollut joitakin väliaikaisia koulututtavuuksia, mutta yleisesti ottaen sosiaalinen elämäni on siitä lähtien ollut hiljaista. Nykyään olen parikymppinen ja työn ulkopuolista elämää ei juurikaan ole. En siis käy koskaan viikonloppuisin missään missä muut ikäiseni käyvät. Olen kotona, siivoilen, käyn ostoksilla, käyn siskoa moikkaamassa ja illalla katselen telkkaria.
Tällainen elämä on minulle arkipäivää ja ihan normaalia. Juhlapyhät eivät ahdista koska minulle sellaisia ei ole. Joskus saatan miettiä millaista olisi joskus päästä tuulettumaan, mutta yleisesti ottaen en osaa pahemmin kaivata sellaista mitä koskaan ei ole ollut. Miten teillä?
Sen olen kyllä huomannut, että luultavasti juuri yksinäisyys on tehnyt mnusta kovin kyynisen. En esim. arvosta millään lailla parisuhteita (itse en ole koskaan seurustellut).
Itse aloin tuntea varsinaista yksinäisyyttä joskus yläasteen viimeisellä luokalla, kun silloinen ystäväni syystä tai toisesta alkoi yllättäen pitää etäisyyttä minuun. Olin silloin todella ujo. Sen jälkeen minulla on ollut joitakin väliaikaisia koulututtavuuksia, mutta yleisesti ottaen sosiaalinen elämäni on siitä lähtien ollut hiljaista. Nykyään olen parikymppinen ja työn ulkopuolista elämää ei juurikaan ole. En siis käy koskaan viikonloppuisin missään missä muut ikäiseni käyvät. Olen kotona, siivoilen, käyn ostoksilla, käyn siskoa moikkaamassa ja illalla katselen telkkaria.
Tällainen elämä on minulle arkipäivää ja ihan normaalia. Juhlapyhät eivät ahdista koska minulle sellaisia ei ole. Joskus saatan miettiä millaista olisi joskus päästä tuulettumaan, mutta yleisesti ottaen en osaa pahemmin kaivata sellaista mitä koskaan ei ole ollut. Miten teillä?
Sen olen kyllä huomannut, että luultavasti juuri yksinäisyys on tehnyt mnusta kovin kyynisen. En esim. arvosta millään lailla parisuhteita (itse en ole koskaan seurustellut).
Vastaukset 26
Vanhimmat
vaikka kummallisesti en ole yksin, mutta sydämessä yksinäinen..tuntuu, ettää ahdistun liian lähelle tulevista ihmisistä, he imee mut kuiviin.
Joten pidän olla yksin. mutta samalla sekään ei ole hyväksi. Monimutkaista..
sairastuin ja elämäni pysähtyi, muilla tuntuu menevän eteenpäin. En oikeastaan ole enää edes sairas, mutta silti en pääse enää sisään elämään, hmmm niin kai minun yksinäisyys alkoi.
..sanojasi tarkemmin?
Ethän Sinä vain ole antanut periksi?
Sairaus on Sinulla ohi, miksi et pääsisi kiinni omaan elämääsi, kuka sen estää?
Alahan elämään rohkeasti omalle itsellesi ensin, niin huomaat, kuinka et ole enää yksinäinen.
Pääset vielä oman elämäsi herraksi.
Hyvää Joulua Sinulle.
En ole täysin parantunut, mutta tästä paremmaks tämä ei enää muutu. Olen antanut periksi varmasti monella tapaa, njoo en kai sentään viellä täysin...
Hyvää joulua sinullekin
Mä olen aina viihtynyt myös omissa oloissani mutta alle 10-vuotiaana mulla oli enemmän kavereita.
Yksinäisyys alkoi perheväkivallasta siinä 10-vuotiaana. En kehdannut pyytää kavereita käymään kun ei ikinä tiennyt kuinka kännissä vanhemmat ovat kotona. Kerrankin mulla oli kaveri yötä ja seinän takana vanhemmat tappelivat. Kaverini kertoi aamulla että oli kuullut omituisia ääniä johon mä yritin väkinäisesti selitellä että varmaan hän näki painajaisia. Isäpuolen astuttua kuvioihin varsinaista väkivaltaa ei ollut, mutta ryyppäämistä viikonlopusta toiseen kylläkin. Pikkuveljeni toi kerran kaverin meille ja isäpuoli oli sammunut alasti eteiseen. Päätin siis, että meille ei kavereita tule. Samaan aikaan olin masentunut enkä oikeen jaksanutkaan hypätä bileissä ym. Erakoiduin muutamaksi vuodeksi.
Sen jälkeen kaverisuhteet ovat olleet enemmän tai vähemmän pinnallisia hengailusuhteita. Voisin sanoa omistavani vain yhden hyvän kaverin, mutta sillekään en oikeen osaa jutella sen syvällisempiä. Kun äiti kielsi jyrkästi puhumasta noista tappeluista ym. niin jotenkin olen oppinut siihen, että henkilökohtaisista asioista en puhu kellekään. Olen osannut elää niin tähän saakka ihan hyvin (oon nyt 20-v.), mutta tällä hetkellä olen uudelleen uupunut ja oikeastaan kaipaan sitä avautumista kun ei oikeen enää huvita teeskennellä muuta kuin mitä on, iloineen ja suruineen.
on hyvä asia. Oikeessa elämässä ei voi matkamme varrella olla kuin korkeintaan kolme todellista ystävää.
Muut ovat "kavereita" tai "tuttuja".
Sinulla ei ole mitään hävettävää lapsuudestasi.
Asiat, mitä silloin tapahtuivat, eivät ole sinun vikasi.
Se, mitä Sinun kuuluisi tulevaisuudessasi tehdä, on, että löydät itsellesi oikean ystävän ja ehkäpä mukavan seurustelukumppanin.
Tsemppiä ja hyvää joulua Sinulle.
Sinua elämään nyt nuoruuttasi, kun siihen on vielä mahdollisuus!
Lähde harrastamaan jotakin ja tutustu erilaisiin ihmisiin, se on elämän rikkautta ja opit paljon.
Sinulla on tarpeeksi aikaa nyhjöttää itseksesi vanhana.
Älä pelkää heittäytyä elämän mukaan, vaan ole ja nauti elämästäsi ja nuoruudestasi.
Kyllä kuulosti aivan kuin kopiolta omasta elämästäni. Tosin en ole parisuhteille tullut kyyniseksi vaan aina kuvittelen miten mukavaa olisi kun olisi joku kenen kanssa jakaa ilot ja surut.
Oma yksinäisyyteni alkoi siinä 15 vuoden iässä kun vanhemmat päätti muuttaa työn perässä toiselle paikkakunnalle. Koskaan en ole heille sanonut miten helvettiä he elämästäni tekivät vain parantamalla omaansa. Turhaa se enää onkaan kun kaikesta on jo reilut kymmenen vuotta. Ennen muuttamista oli kavereita vaikka muille jakaa ja olin aina suosituimpien ihmisten seurassa niin koulussa kuin sen ulkopuolellakin. Muuton jälkeen uudessa koulussa alkoi kiusaaminen. Oli aivan sama mitä teki vai tekikö mitään niin aina kiusattiin. Ei ollut mukavaa sellaiselle joka oli tottunut olemaan ihmisten kanssa.
Baareissa en ole koskaan päässyt käymään sillä ei ole ollut ketään kenen kanssa siellä käydä. Käyttö alkoholistakin sijoittuu täysin sinne 15 vuoden ikään jolloin sitä tulikin otettua sitten lähes joka viikonloppu ties missä kotibileissä.
Tällä hetkellä elämä menee aivan kuten itselläsi kotona, ostoksilla käyden, urheillen, netissä etc.
Tsemppiä vaan kaikille yksinäisille. Pitää vaan toivoa, että maailmassa ei olisi muita yhtä yksinäisiä kuin itse olen. En ainakaan usko, että sellainen olisi mitenkään mahdollista.
Voi qwert83838, sulla on sitten sama kohtalo kuin minulla eli vanhempien muuton takia kaverit jääneet. Me ollaan muutettu 3 kertaa! Sain tosin kavereita pari yläasteella, joista toinen muutti muualle ja toisen kanssa tuli vain jatkuvasti riideltyä, joten lopetin sen kaveruuden (tyhmä valinta sinäänsä).
Sitten menin ammattikouluun poika-alalle ja en siellä kavereita saanut yhtään.. No nyt sitten yksin vain.. ei mua edes kiinnosta seurustella!
Jos tuo oli minulle, että pitäisi lähteä harrastamaan jotain ja heittäytyä elämään niin kerrottakoon, että sosiaalisten tilanteiden pelko estää minua pitkälti tekemästä asioita ja yleensäkin heittäytymästä yhtään mihinkään. Harrastan liikuntaa, mutta yhteenkään ihmiseen en ole tutustunut esim. jumpassa. En pidä ryhmälajeista eikä minua pahemmin kiinnosta seuratoiminnat. Enemminkin tykkään ulkoilusta ja lenkkeilystä. Olen sitä mieltä, että pitkät yhstävyyssuhteet luodaan pitkälti kouluissa ja työpaikoilla.
Harvoin niitä koulussa ystäviä tehdään. Yläasteella ja lukiossa tehdyt suhteet eivät kestä kun jokainen lähtee eripuolelle suomea opiskelemaan. Ammattikorkeesta ja yliopistosta niin moni valmistuu eriaikaan ja jokainen lähtee taas töitä etsimään kuka minnekin. Kerran jossain ryhmässä juteltiin tuosta, että kuin moni haluaisi työkavereista ystäviä myös työn ulkopuolella niin lähes kaikki olivat sitä mieltä, että työkavereista ei tule kunnon ystäviä. Laittaa vain miettimään, että missä hemmetissä ne ystäväsuhteet sitten luodaan. Toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että jos on elämänkumppani vierellä niin ei siinä oikeastaan ehdi edes ystävien ja kavereiden kanssa tapailemaan niin usein. Töissä jos on päivittäin kahdeksan tuntia päivässä niin kyllä se loppuilta kuuluisikin viettää perheen parissa. Pitää varmaan etsiä mieluummin tuota elämänkumppania rinnalle kuin ystäviä...
Hah, olen aina ollut hiljainen ja pienenä vähän epävarmempi, ja tuohon räväkämmät muksut aikanaan tarttuivat kun en oikein osannut pitää puoliani. Nuo ominaisuudet eivät sinällään mitään vikoja olleet, mutta loivat otollisen alustan koulukiusaamiselle joka jätti jonkinlaiset jäljet sisimpään, eikä luottaminen tai muutenkaan sosiaaliset taidot niistä kokemuksista mitenkään kasvaneet.
Siispä myöhäislapsuus ja teini-ikä menivät enemmän tai vähemmän kärvistellessä ja angstaillessa uhrin osaa näytellessä, mutta iän kanssa nuokin alkavat helpottaa. Kyyniseksi kylläkin tulin, mutta huomasin ettei se ainakaan tehnyt oloani paremmaksi, ja tappelenkin sen ja muiden siunausteni kanssa päivittäin - joskus voittaenkin.
Yksinäisyys alkoi jostain teini-iästä kun lapsuuden leikki-ikä oli ohi. Siinä vaiheessa kun pojat alkoi kiinnostaa muita niin minua eivät kiinnostaneet. Ajatus seksistä ei kiinnostanut yhtään. Enkä ollut kiinnostunut alkoholista, en tanssimisesta tai musiikista. En siis oikeastaan mistään mistä teini-ikäiset kiinnostuvat. Olin ujo ja vain omissa oloissani. Jonkun kerran yritin parin hiljaisemman koulukaverin kanssa käydä diskossa mutta kun minulla ei ole rytmitajua. Ei mua juurikaan haettu enkä yhtään innostunut. Opiskelu sujui ja töihin pääsin. Opiskeluajoista ei vaan jäänyt ketään johon olisin todella ystävystynyt. Työkaveritkin on vaan työkavereita. Ja kun töissä puhutaan miehistä ja jotain pikkutuhmia niin minä olen vaan kiusaantunut. En ole lesbo, naiset inhottaa vähintään yhtä paljon kun miehet. Joten illat ja viikonloput istuskelen vaan yksin kotona, lueskelen jotain historiajuttuja tai muuta, pidän televisiota auki mutta katson todella vain uutisia ja jotain luontojuttuja. Kaikki peli- ja kilpailujutut ällöttää ja musiikkiohjelmat häiritsee.
Sukulaiset on jo uskoneet että vanhapiika se on enkä sukulaisiinkaan juuri pidä yhteyttä. Eivät vanhempani minusta tällaista tehneet, minusta vain tuli tällainen. Joten aika outo lintu olen.
Missä iässä nykyään saa leiman "vanhapiika / -poika"? Iten nyt 29-vuotiaana alan kokea olevani leikkimielisesti vanhapoika (yksin jäin, kuinka kävikään näin?).
Ei muutamat jutut pitkään kestäneet ja uusia en kykene saavuttamaan. Luulen että ei minun kanssa halua kukaan nuori nainen olla. Tai eihän sitä tiedä, kun ei kysy keltään... :/. Potuttaa kun varatut tuppaa lähestymään baarissa tms, joten ehkä hekin saattavat edelleen hakea jotain.. Kiusaavat perketi!
Eikös se olisi sinunkin mukava löytää kiva kumppani? Jos haluat, sinun olisi kai muututtava avoimemmaksi ja lakata vihaamasta meitä.
Minun on estyneenä ja itseäni epäilevänä/häpeilevänä miehenä vaikea katella itselle mukavaa naista. Tosin tänäänkin iltalenkillä eräs terrierin kanssa kävellyt nuori nainen hymyili minulle kivasti. Tai saattoihan se olla sääliä tai jouluun liittyvää lämminhenkisyyttä.
Hyvää Joulua Sinulle 'vanhapiika!
-Yleinen vuodattaja
Jaa-a, oliskohan nykysin se vanhapiika/vanhapoika tuossa 35 iästä eteenpäin, ellei ole tai onnistu esittämään menevää ja kiireistä sinkkua.
En minä miehiä vihaa, ei vaan sytytä. Lapsista en pidä, vauvat ällötää ja kitisevät, kiljuvat ja kiukuttelevat lapset ärsyttää. Tämäkin taitaa olla se syy miksi yhteydet opiskelukavereihin ja serkkuihin katkesi kun he perheellistyivät. Edes lemmikkieläimiä en halua.
Baarit ei kiinnosta yhtään, ei alkoholi eikä musiikki joten mitä mä siellä tekisin?
Ei taida olla toista joka ajattelisi samoin kaikista asioista kuin minä.
... kuin miespuolinen versio sinusta.
Töissä vaivaannun kun jätkät heittää tuhmaa juttua naisista jne. eikä baareissa ravaaminen myöskään innosta. Joskus sitä tuli siellä rampattua aktiivisemminkin, mutta kun totesin ettei sillä mitään positiivista saavuta niin loppui sekin.
Kavereihin ja sukulaisiin on yhteydenpidot loppuneet jossain vaiheessa jostain syystä. Liekö se häpeä tai joku muu syy. Kavereiden kanssa ei innosta ainakaan olla tekemisissä just sen takia kun seurustelevat ja mukulaakin on parhaassa tapauksessa tulossa. Miten klisheistä, onko kaikkien pakko aina noudattaa sitä samaa kaavaa? Ei todellakaan kiinnosta katsoa sitä kuhertelua/tappelua tai limaisia rääkyviä kakaroita.
En kiellä, etteikö ajatus parisuhteesta kiehtoisi aina välillä, mutta olen jo myöntänyt itselleni sen faktan etten mitään sellaista tule koskaan saamaan. Minulla on vaan kehitys jäänyt jonnekin ala-astetasolle noissa jutuissa.
Jahas, oletko jo ohittanut tuon 35 vuoden rajapyykin?
Enkä ole ollenkaan vakuuttunut että kyseessä olis kehityksen jääminen ala-astetasolle. Kehitys vaan on erilainen kuin suurella osalla muita.
Jännä juttu muuten, töissä minä en kyllä itseäni häpeä, tiedän olevani hyvä siinä mitä teen. Mutta en vaan ole sosiaalinen ihminen.
Vastaus 1: Olen tuntenut itseni jotenkin yksinäiseksi kaiketi lapsuudesta saakka. Pieni ja ujo poika ollut aina. Pelkäsin tulla huomatuksi ja että joutuisin kiusatuksi.
Vastaus 2: Sitä on vain tultava toimeen yksin. Välillä on ollut aikoja, joilloin on ahdistanut ja tehnyt mieli mennä kiskoille. On tärkeää että kokee menevänsä elämässä eteenpäin. Minä opiskelen vieläkin tässä iässä, mutta toivottavasti pääsen vuoden tai parin sisällä myös töihin.
Vastaus 3: Yksinäisyys, herkkyys ja häpeä on sairastuttanut minut. Ehkä tästä vielä eheydyn.
Mietin usein ikäisiäni, jotka olivat jo lapsesta saakka sosiaalisia ja suosittuja. Kyllä monella on elämä tänääkin ainakin ulkoisesti mallillaan: puoliso, lapsia, velka-Volvo, velka-asunto...
Olin lapsena ujo ja arka, epäsuosittu, ulkonäön takia leimattu... Kyllä minulla oli lapsena muutamia kavereita. Pääasiassa hekin olivat vähän ujoja, ainakin osa myös nöyriä.
Mukavaa että sinulla on sisko ystävänä.
Toivotan Sinulle mukavat pyhät!
-Yleinen vuodattaja
Mukavia pyhiä myös sinne ja muillekin. Ujous on se joka minutkin on tähän yksinäisyyteen syöksenyt. Nykyään en tietenkään ole yhtä ujo kuin lapsena ja nykyään minua ei haittaa, että olen vähän ujompi henkilö. Mutta melkein voi sanoa, että lapsena ujous on kirous.
No joo, onhan se kyllä vieläkin melkoinen kirous. Itse en osaa olla laisinkaan vastaanottavainen jos joku mies yrittää minua lähestyä, ujostuttaa liikaa. Mahtaako minustakin tulla vanhapiika. :)
....
Lapsena kun äitini sanoi aina, että sinä olet vahinko, eikä sinua ole tarkoitettu tähän maailmaan.
Hän painotti aina muut lapset on tekemällä tehty ja haluttu.
Muistikuvani mukaan olin silloin noin 12v.
Siinä elämän eväät. Kun hain oppikouluun niin vanhempani sanoivat, ettei sinulla ole päätä.
Siitä se varmaan lähti ja olen koko elämäni aina ajatellut ettei minua tarvita täällä......
Olen kuitenkin jo yli 50 ja täällä vaan pällistelen....
kokemukset. Koti-, koulu- ja työpaikkakiusattu. Se paha, ilkeä (toiset teki kolttosiaan minä sain selkäsaunan pajukepillä) ja tyhmääkin tyhmempi. Pelkkä häpeätahra perheelle ja suvulle. Sisua ja sitkeyttä on eläminen vaatinut.
ihminen varmaan kaikille jotka sinut tuntevat. Kuolema on sellainen asia mikä sitten vasta pistää ihmiset ajattelemaan. Kyllä sinua on tarvittu elämän eri käänteissä, niin minuakin.
Kiitos, että jaksoit kestää vuodatukseni, ja hyvää joulua sinulle ja alkavaa vuotta. Kaikella on tarkoituksensa.! Niin sinulla kuin minullakin.
Olen usein miettinyt kun puhutaan työpaikka kiusaamisesta tai koulu kiusaamisesta. Kukaan ei puhu kotikiusaamisesta? Äitini hoki samaa asiaa vuodesta toiseen joten turruin koko asiaan.
Nyt kun näitä uusioperheitä on niin paljon niin sydämeni sarkyy kun ajattelen mitä sellainen kasvatus on kun on sinun ja minun lapset ja eriarvoisuutta tulee varmasti esille.
Minusta suomessa saisi olla laki joka takaisi lapselle mahdollisuuden lähteä pois jos on kiusattu ja mollataan aina kaikki mitä teet.Usein lapsi vain yrittää olla mieliksi kaikille, että saisi hyväksynnän edes joltakin taholta.
Ps. Eletään piruuttakin.
ja palataan asiaan vähän henkisemmin, mitä tuo kaikki nuoruudessa kokemat asiat ovat saaneet aikaan.
Lähden nyt pukemaan,pesemään ja keittämään kahvit ns. äidilleni ??? Joka on täysin dementoitunut..nyt hän hyväksyy minut tälläisena kuin olen.Mutta jos olisi järjissään en saisi hänelle vaippaa vaihtaa..Jos olisin ilkeä sanoisin: vaihda itse.!! Näin kauan on mennyt aikaa ja vieläkin haen sitä hyväksyntää..enkä sitä saa...Yksi asia on yli kaiken: minulla on puhdas omatunto, minun ei tarvitse hävetä mitään, vaikka olenkin VAHINKO.
Sinä annat pyyteetöntä rakkautta. Olet rakkaus.
Rauhallista ja rakkaudellista Joulua!
-Yleinen vuodattaja
Minä olen perusluonteeltani erakko. Kyllä mulla lapsuudessa ja teini-iässä kavereita oli mutta sitten muutin tänne pk-seudulle ja vähätkin tuttavat ovat jääneet. En minä ninkään mitään kavereita edes kaipaa, mulle riittää 8h päivässä töissä muiden ihmisten seura.
Suhdetta minä olisin kaivannut mutta nyt on seljennyt että sellaista onnea ei minun elämässäni tule olemaan.