Lumen vankina

Tämä ei ole kuitenkaan jatkonovelli. Olen kirjoittanut tämän kun olin seitsemännellä luokalla eli pari vuotta sitten ja tämä on kouluaine:)

Lumen Vankina

Adeline istui autossa vaipuneena haaveisiinsa ja tuijottaen ikkunasta ulos. Vanhemmat keskustelivat tulevasta lomasta ja Juho, hänen 16-vuotias veljensä, kuunteli musiikkia korvalappustereoilla.
Jostain kuului sireenien lähestyvä ääni. Adeline säpsähti haavemaailmastaan todellisuuteen ambulanssin ohittaessa heidän autonsa. Hän katseli sen menoa, kunnes se katosi näkyvistä, ja käänsi sitten katseen rannekelloonsa. Se näytti viittä yli kahta. He olivat istuneet autossa yhdeksän tuntia. Hän nojautui eteenpäin työntäen päänsä etupenkkien väliin ja katsoi äitiään: ”Hei, koska me oikeen ollaan perillä?”
”Ihan kohta, kultaseni. Istuhan vielä aloillasi”, tämä vastasi ja kääntyi taas katsomaan tietä. Adeline lysähti tylsistyneenä takasin paikalleen. ”Ihan tyhmää”, hän mutisi itsekseen ja sulki silmänsä.
Perhe oli matkalla Norjan vuoristoon ja perillä he lomailisivat viikon vuokraamassaan mökissä.
Oli talvi ja lumihiutaleet leijailivat hiljalleen lumipeitteiseen maahan, eli aivan ihanteellinen ilma viettää hiihtoloma lasketellen lumisessa vuoristossa.

Yhtäkkiä auto pysähtyi. ”No niin, perillä ollaan!” isä huikkasi, ja hän ja äiti nousivat autosta ja alkoivat nostella takakontista laukkuja maahan. Adeline avasi silmänsä, hieroi niitä unisena ja katsoi ulos autonikkunasta. Auto oli pysäköity kaksikerroksisen, punaisen hirsimökin eteen. Lähellä ei näkynyt muuta asutusta eikä puitakaan ollut kuin muutama. He olivat niin korkealla, että joka puolella oli vain lunta. Adeline huokaisi, sitoi tummanruskeat hiuksensa ponihännälle, laittoi pipon päähänsä ja astu ulos autosta. Juho havahtui auton oven paukahdukseen, sammutti korvalappustereonsa ja meni siskonsa tavoin auttamaan tavaroiden kantamisessa.
Heti sisälle päästyään Adeline ja Juho heittivät laukkunsa käsistään ja ryntäsivät yläkertaan valitsemaan huoneensa. Adeline halusi portaiden oikealla puolella – ja Juho vasemmalla puolella olevan huoneen. Se olikin varmasti ainoa asia, josta he olivat samaa mieltä.

** *

Illalla, kun perhe oli asettunut taloksi, he söivät herkullisen illallisen pirttipöydän ääressä. Kerrankin koko perhe oli yhdessä. Kukaan ei puhunut mitään. Lopulta isä nosti katseensa lautasestaan: ”Eikös olekin kodikas mökki?” hän kysyi. ” Mitäs tehtäisiin huomenna? Jospa vaikka mentäisiin katsomaan sitä uutta laskettelukeskusta?”
”Joo, hyvä idea. Ja sitten voitaisiin käydä myös vaikka hiihtämässä”, äiti sanoi ja työnsi herneen suuhunsa. ”Juho, miksi olet noin hiljainen? Onko sinulla huono olo?” äiti katsoi poikaansa hiukan huolestuneena.
”Ei, kyllä mä voin ihan hyvin”, tämä vastasi tuijottaen lautastaan. Adeline vilkaisi pöydän yli veljeään. Miksi Juho käyttäytyi niin oudosti ? Hän varmasti suunnitteli jotakin. Mutta mitä?

Kun Adeline oli syönyt, hän haki ennen automatkaa ostamansa karkit ja istui keinutuoliin lukemaan kirjaa. Äiti korjasi pöydän, laittoi astianpesukoneen päälle ja asettui nojatuoliin lukemaan päivän lehteä. Isä sytytti takkaan tulen ja lysähti sohvalle katsomaan TV:stä jääkiekkoa. Kaikki olivat tyytyväisiä.

Luettuaan viidennen luvun loppuun Adeline sulki kirjan ja katsoi seinäkelloa. Jo puoli kuusi.
Yhtäkkiä hänestä tuntui kuin jotain puuttuisi. Hän katsoi lehteä lukevaa äitiään ja sitten TV:tä
kiihkeästi tuijottavaa isäänsä. Adeline rikkoi hiljaisuuden. ”Missä Juho on?”
Äiti nosti katseensa lehdestä ja katsoi Adelinea kysyvästi. ”Kas, ei sinua ennen olekaan pahemmin veljesi tekemiset kiinnostaneet. Yleensä olet vain tyytyväinen kun hän pysyy poissa silmistäsi. Mikäs nyt on?”
Adeline avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta kohauttikin vain olkapäitään ja lähti kiipeämään portaita yläkertaan mennäkseen huoneeseensa. Ovella hän pysähtyi äkisti ja hänen silmänsä levisivät kauhusta ja yllättyneisyydestä. Keskellä huonetta hänen punaisen matkalaukkunsa päällä istui Juho. Adeline tuijotti veljeään ja siirsi katseensa siihen, mitä tämä piti käsissään. Adeline ei ollut uskoa silmiään: Juho luki hänen päiväkirjaansa!
Veli kääntyi ja kun tämä kohtasi siskonsa katseen, näytti tämä hetken pelästyneeltä ja yllättyneeltä, mutta nousi nopeasti ylös ja hänen suupielensä venyivät johonkin hymyn ja ilkeän virnistyksen välillä. ”Heh heh, en mä tiennykkää et sä oot rakastunu Ossiin” tämä virnuili. ”Tiiät sä, se on koulun suosituin kundi, eli ei ihan sun tyyppiäs. Hah hah!”
”Tänne se! Se on mun!” Adeline huusi ja yritti ottaa päiväkirjaansa Juholta, mutta tämä nosti sen ylemmäs niin, ettei hän ylettynyt siihen. ”Ja mitäs muuta täällä lukee…” Juho jatkoi ilkeästi virnuillen ”No joo, en mä viitti lukee ääneen, mut kivoja sydämiä sä oot tänne piirtäny. Heh heh!”
”Anna se! kuulitko? Anna se tänne ja heti!” Adeline huusi ja tunsi kuinka kyyneleet alkoivat kohota hänen silmiinsä. Miten Juho oli voinut tehdä näin? Hän ei olisi ikinä uskonut veljestään läheskään mitään tällaista, sillä tämmöinen ei ollut tämän tapaista. Juho pläräsi päiväkirjaa ja nyökytteli pirullisesti. ”Idiootti, se on mun! Ei sulla oo oikeutta lukea sitä,tyhmä!” Adeline huusi itku kurkussa.
”No voi ressukkaa…tuliko pikkuselle paha mieli?” Juho kysyi mairealla äänellä ja säälivä ilme kasvoillaan. Silloin Adelinelle riitti. Hän ryntäsi veljensä kimppuun yrittäen ottaa päiväkirjaa tältä pois. Juho meinasi kaatua joten hän otti lipastosta tukea ja huitaisi samalla vahingossa maljakon lattialle.
Alakerrassa vanhemmat kuulivat kauhean kolinan ja ryntäsivät yläkertaan. He ehtivät Adelinen huoneen ovelle juuri parahiksi näkemään, miten Adeline kamppasi veljensä ja otti päiväkirjan tältä. Vanhemmat katsoivat ihmeissään Adelinea, sitten lattialta ylös kömpivää, päätään pitelevää Juhoa, ja vielä maljakkoa joka lojui lattialla tuhansina sirpaleina. Äidin ilme muuttui vihaiseksi. ”Voisitteko te ystävällisesti selittää, mitä ihmettä täällä tapahtuu?” hän katsoi Juhoa ja kyyneleitään pyyhkivää Adelinea tiukasti. ”Ööö … tota noin…” Juho aloitti. Adeline ei kestänyt enää, vaan ryntäsi vanhempiensa ohi, juoksi portaat alas, nappasi takkinsa ja piponsa naulakosta ja syöksyi ulos pimeään talvi-iltaan. Äiti juoksi ulko-ovelle. ”Adeline tule takaisin! Et voi lähteä noin vain!” hän huusi, mutta tytär meni menojaan. Isä tuli portaat alas vaimonsa taakse ja laski kätensä tämän olkapäille. ”Annetaan hänen olla rauhassa. Kyllä hän pian takaisin tulee” tämä sanoi rauhoittavasti. Äiti huokaisi ja sulki ulko-oven.

***

Adeline tarpoi lumihangessa. Hän oli vihainen ja surullinen. Kuva Juhon vinoilevasta ilmeestä ja naurusta palasi hänen mieleensä, eikä hän voinut pyyhkiä sitä pois. ”Miten Juho oli voinut olla niin inhottava? Miten se oli voinut lukea mun päiväkirjaa piittaamatta yhtään miltä musta tuntuu?” Adeline mutisi ääneen ja potkaisi lumikökkärettä, joka hajosi moneksi pieneksi kökkäreeksi. Silloin Adeline muisti rikkoutuneen maljakon ja vanhemmat. He olisivat varmasti huolissaan, erityisesti äiti joka huolehti mitä pienimmistäkin asioista. Tämä varmasti ihmetteli, miksi Adeline ja Juho riitelivät ja miksi Adeline oli rynnännyt niin nopeasti ulos sanomatta sanaakaan.

Adeline pysähtyi. Hän oli huomaamattaan kävellyt pidemmälle kuin alun perin aikoi. Hänen nenälleen leijaili lumihiutale. Sitten toinen, ja kolmas. Adeline katsoi taivaalle ja huomasi, että tuhansia lumihiutaleita leijaili maahan. Pian niitä satoi jo sakenaan. Adeline katsoi ympärilleen, mutta ei nähnyt muuta kuin valkoista. Hän astui pari askelta siihen suuntaan, mistä oli tullut, mutta pysähtyi. ”Äh, turha mun on yrittää löytää takas tässä säässä. Eksyisin kuitenkin”, hän sanoi itselleen ja tähysteli ympärilleen etsien jotain suojaa. Niin sankassa lumipyryssä oli vaikea nähdä mitään, mutta Adeline erotti kauempana harmahkon läntin. Hän lähti juoksemaan ja mitä lähemmäs hän tuli, sitä selvemmäksi kohde kävi. Kun Adeline pysähtyi, hän huomasi kaukaa näkemänsä läntin olevan iso kivenlohkare, joka oli puoliksi irronnut maasta. Se oli puoliksi kiinni mäessä niin, että sen alle pystyi menemään suojaan. Adeline liukui toista kättään käyttäen alas ja asettui istumaan lohkareen alle. Tila, jossa hän oli, oli noin kaksi metriä korkea, metrin leveä ja noin puoli metriä pitkä. Adeline koukisti polvensa pysyäkseen lämpimänä ja katsoi lumipyryä. Onneksi tuuli itään, joten hän pysyi kuivana. Adeline oli vieläkin hyvin vihainen Juholle eikä olisi halunnut kohdata tätä, mutta hän tiesi, että vanhemmat huolestuisivat, joten hän toivoi mielessään, ettei myrsky kestäisi kauan.

***

Juho makasi sängyllään korvalappustereoita kuunnellen. Hän tiesi loukanneensa siskoaan ja hänellä oli hiukan huono omatunto, nutta vain ja ainoastaan hiukan.

Vanhemmat joivat teetä alakerrassa. Äiti tuijotti ikkunasta ulos. ”Adeline on ollut ulkona jo kohta tunnin. Mitä jos hänelle on sattunut jotain?” tämä kysyi ja katsoi miestään äitimäisen huolestunut ilme kasvoillaan. ”Älä ole huolissasi. Kyllä hän pian takaisin tulee” hänen miehensä vastasi ja hörppäsi teetään. Äiti poimi lautaselleen vastapaahdetun paahtoleivän ja rauhoittui, mutta hänen sydämessään oli silti outo tunne.

***

Adeline istui suojassa lohkareen alla. Lumipyry ei ollut hellittänyt, itse asiassa se näytti vain yltyvän. Adeline tunsi, kuinka kylmyys alkoi ottaa vallan. Hän veti polvensa tiukemmin itseään vasten ja veti kätensä takkinsa sisään pitääkseen itsensä lämpimänä. Hän katui syvästi, että oli lähtenyt ulos. Mitä jos hän ei enää ikinä näkisi vanhempiaan? Mitä jos hän ei saisi juhlia 15-vuotissynttäreitään? Mitä jos hän ei enää näkisi veljeään? Mitä jos hän kuolisi tänne? Kysymykset pyörivät Adelinen päässä ja hän katui, että oli ollut niin vihainen Juholle. Se, että tämä oli lukenut hänen päiväkirjaansa, ei ollut mitään verrattuna tähän. Kyynel vierähti Adelinen poskelle.
”Tulkaa nopeasti”, hän kuiskasi ja painoi päänsä polviin.

***

Mökissä vanhemmat olivat jo huolissaan. Isä mietti, mitä pitäisi tehdä, ja äiti käveli olohuoneessa hermostuneesti edestakaisin. Yhtäkkiä hän ryntäsi eteiseen ottamaan takkiaan. ”Adeline täytyy löytää! En voi vain odottaa!” hän huusi miehelleen olohuoneeseen. Tämä nousi ylös sohvalta ja juoksi estämään vaimoaan. ”Johanna, et voi lähteä tuohon säähän. Siellä ei näe edes eteensä ja sinun suuntavaistollasi...”
”Kyllä minä pärjään. Aaro- kulta, luota minuun...”
”Et sinä pärjää! Miten voisitkaan tuollaisessa ilmassa ja täysin vieraassa paikassa!” Aaro huusi. ”Eksyisit itsekin!”

Juho kuunteli yläkerrassa isänsä huutoa ja tajusi vasta nyt, mitä olikaan saanut aikaan. Hän tiesi, että jos hänen siskolleen oli tapahtunut jotain eikä hän auttaisi etsinnöissä, hän syyttäisi siitä itseään koko loppuelämänsä. Juho hyppäsi ylös sängyltään ja juoksi portaisiin. Aaro oli juuri lähdössä ja juuri ennen kuin tämä avasi ulko-oven, Juho huusi: ”Oota faija, mä tuun sun mukaan!”
Aaro pysähtyi ja kääntyi. Hetken Juho oli varma, ettei tämä suostuisi, mutta Aaro näyttikin iloisesti yllättyneeltä ja nyökkäsi oven suuntaan. ”Nopeasti sitten.”
Juho nappasi takkinsa ja he lähtivät juoksujalkaa ulos. Äiti jäi mökkiin ja sanoi soittavansa pelastuspartion heidän avukseen, sillä Adeline oli pakko löytää ennen kuin olisi liian myöhäistä.

***

Juho ja Aaro tarpoivat lumessa tuulen piiskatessa heidän kasvojaan. He olivat sitoneet itsensä köydellä toisiinsa, jotta eivät olisi eksyneet, sillä siinä lumimyrskyssä ei nähnyt melkein mitään. Aaro kulki edellä ja Juho hiukan taempana. Yhtäkkiä Juho pysähtyi. Aaro tunsi köyden kiristyvän vyötäröllään. ”Mitä nyt!” tämä huusi Juholle, vaikkei nähnytkään tätä sankan lumipyryn läpi.
”Miksi pysähdyit?!”
”Emme voi mitenkään löytää Adelinea tässä säässä!” tämä huusi takaisin. ”On liian myöhäistä!”
Yhtäkkiä Juho ja Aaro kuulivat yläpuoleltaan moottorin ääntä. Molemmat katsoivat ylös ja hämärästi he erottivat yläpuolellaan pyörivän propellin. Se oli helikopteri! He alkoivat hyppiä ja huitoa ja kuin ihmeen kaupalla kopteri laskeutui. Kaksi miestä tulivat auttamaan Juhon ja Aaron kyytiin.

***

He lensivät korkealla vuortenhuippujen yläpuolella etsien Adelinea. Aaro ja Juho istuivat takana ja kaksi pelastusmiestä edessä. Nämä puhuivat keskenään ja toinen seurasi tarkasti lämpökameraa.
”Katso, tuossa näkyy jotain”, tämä sanoi kollegalleen. Toinen katsoi lämpökameraa ja kääntyi Aaron puoleen.”Taisimme löytää tyttäresi. Hän näyttää olevan suojassa tuon lohkareen alla.”
Helikopteri teki tiukan kaarroksen ja laskeutui maahan. Juho ja Aaro juoksivat pelastusmiesten perässä lohkareelle. Kun he pääsivät Adelinen luo, tämä makasi kyljellään liikkumattomana.
Toinen pelastusmiehistä lähti takaisin kopterille laittamaan ensiaputarvikkeita ja lämpöpeiton valmiiksi. Toinen kyykistyi Adelinen viereen ja puhdisti tämän kasvot lumesta. Aaro oli murheen murtama. ”Voi Adeline... Isä tässä...” hän kosketti tyttärensä kättä. ”Onko hän...”
Pelastusmies kokeili Adelinen pulssia ja kääntyi Aaron puoleen. ”Ei ole, hän on elossa.”
Aaro ja Juho itkivät helpotuksesta. He olivat nimittäin pelänneet pahinta.
Pelastusmies ja Juho nostivat Adelinen ylös mäelle, missä Aaro otti tämän vastaan. Hän rutisti tyttärensä syliinsä ja itki ilosta. Kun pelastusmies ja Juho pääsivät ylös, Adeline avasi silmänsä.
”Isä... Ootsä oikeesti siinä? Vai näenks mä unta...?” hän kysyi unisena.
”Kyllä, kulta. Minä tässä. Tulimme pelastamaan sinut.”
Adeline katseli ympärilleen ja kun hän näki Juhon, he halasivat toisiaan.
”Anteeks, et mä luin sun päiväkirjaa. Mua kaduttaa ihan sikana. Oikeesti.” Juho huokaisi nolona ja tarkoitti sitä koko sydämestään. Adeline katsoi veljeään ja purskahti naurun sekaiseen itkuun.
”Voi Juho! Sä oot mun veli! Tottakai mä annan sulle anteeks! Se ei haittaa enää yhtään! Mä luulin etten näe sua enää koskaan!” Adeline halasi veljeään tiukasti. Sitten he nousivat ylös ja kävelivät kaikki helikopterille, missä toinen pelastusmies antoi Adelinelle lämpöpeiton ja hengitysmaskin ja auttoi heidät kyytiin.

***

Johanna istui sohvalla purren hermostuneesti kynsiään. Hän katsoi jo toistamiseen kelloa. Se oli jo puoli yksi yöllä. Hän pelkäsi jo pahinta. Mitä jos Juholle ja Aarollekin oli sattunut jotain? Kun hän edes ajatteli sitä, hän alkoi voida pahoin.

Yhtäkkiä hän katsoi ikkunaan. Hän oli nimittäin kuulevinaan ulkoa jotain ääntä. Johanna ryntäsi ikkunaan ja näki helikopterin laskeutuvan mökin eteen. Oli pimeää, mutta täysikuu ja lumi valaisivat hyvin. Hän juoksi ilosta itkien perhettään vastaan. Adeline ja äiti halasivat toisiaan itkien helpotuksesta ja jälleennäkemisestä. Juho ja Aaro tulivat heidän luokseen. Koko perhe oli taas koossa. Johanna ja Aaro kiittivät pelastusmiehiä, ja pelastushelikopteri kohosi ilmaan ja lensi pois.


Isä laittoi kätensä Juhon ja äidin ympärille ja äiti otti Adelinen kainaloonsa. Sitten he kävelivät yhdessä sisälle mökkiin ja sulkivat oven perässään.



LOPPU


Saa kommentoida :)