Asiani perusteellinen selvittäminen tässä on tyystin mahdotonta. Yritän edes jotenkin...
Monien pitkien masennuskausien, työssä loppuunpalamisen, kovan lapsuuden kokeneena jne... jne... jälkeen minun sitten lopulta todettiin olevan maanis-depressiivinen. Niin, niin, sitä ykkösluokkaa; laimeaa. Lääkkeitä syön ja itsestäni huolehdin, talous on kunnossa enkä ole muutenkaan tehnyt mitään maatamullistavaa typeryyttä. Lääkärin mukaan tuskin koskaan joudun sairaalahoitoon tästä syystä. Olen nätti, fiksu, siisti yms. Koulutodistukset ja siisti matalaprofiilinen elämäni kertoo minusta vain hyvää.
Nyt kuitenkin olen ollut eläkkeellä jo pari vuotta. Kaikki työkokeilut olivat hirmuisia ponnistuksia ja veivät ojasta allikkoon. Lääkäri kuitenkin sanoi minulle, että voin palata työelämään jos minusta joskus rupeaa tuntumaan siltä. Tämän sanon vain selvittääkseni "terveyttäni" teille.
Varsinainen asiani koskee kuitenkin ihmissuhteita. Siis; miten on?
-Huoliiko minua yksikään tervepäisenä kulkeva mies kun kuulee "asiastani". Olenko riskisijoitus?
-Miten yleensä esim. sisarukset suhtautuvat asiaan. Nimittäin, pikkusiskoni (tantta 46v) pyrkii komentelemaan ja hallitsemaan minua. On aivan kuin olisin hänellä holhouksessa tai ajoittain piikana/käskettävänä.
Kerran olin suihkussa kun hän oli käynyt oveni takana. Sain puhelimeeni viestin: "Pitääkö soittaa talonmies avaamaan ovi. Oletko kunnossa?? Haluaisin ihan omin silmin nähdä."
Emme olleet naamatusten nähneet viiteen päivään. Puhelimessa oltiin puhuttu vuorokausi tai puolitoista vuorokautta aijemmin ja kaikki oli OK.
Eräässä vaiheessa hänellä oli asuntoni avain, koska hänen marjojaan oli arkkupakastimessani ja hän kävi välillä toimittamassa pankkiasioitaan koneeltani. Sain keploteltua avaimen takaisin. Hänellä oli tapana tulla kotiini niin, että hän vain kerran rimpautti pikaisesti ovikelloa ja sitten tuli rynnäköllä sisälle. Ajatelkaapas:/
Kaikkiin ihmisiin joita moikkaan vaikka kauppareissulla hän suhtautuu hyvin nirppanokkaisesti tai töykeästi. Eihän minulla ketään saisi olla. Oikein jo pelottaa vanhuus hänen kynsissään.
Oho! Tulipas sepustus!
Kysymys käsittelee nyt siis ihmissuhteita ja niiden olemattomuuttakin. Pitääkö mun ottaa kumppanikseni joku sairas! Onko pakko sillä tavalla tehdä oma elämä hankalammaksi??? Apua! Tällä palstallahan ei saa puhua siitä yhdestä touhusta, mutta terve nainenhan minä olen. Onko mun nyt pakko jäädä osattomaksi kaikesta terveestä...?
Monien pitkien masennuskausien, työssä loppuunpalamisen, kovan lapsuuden kokeneena jne... jne... jälkeen minun sitten lopulta todettiin olevan maanis-depressiivinen. Niin, niin, sitä ykkösluokkaa; laimeaa. Lääkkeitä syön ja itsestäni huolehdin, talous on kunnossa enkä ole muutenkaan tehnyt mitään maatamullistavaa typeryyttä. Lääkärin mukaan tuskin koskaan joudun sairaalahoitoon tästä syystä. Olen nätti, fiksu, siisti yms. Koulutodistukset ja siisti matalaprofiilinen elämäni kertoo minusta vain hyvää.
Nyt kuitenkin olen ollut eläkkeellä jo pari vuotta. Kaikki työkokeilut olivat hirmuisia ponnistuksia ja veivät ojasta allikkoon. Lääkäri kuitenkin sanoi minulle, että voin palata työelämään jos minusta joskus rupeaa tuntumaan siltä. Tämän sanon vain selvittääkseni "terveyttäni" teille.
Varsinainen asiani koskee kuitenkin ihmissuhteita. Siis; miten on?
-Huoliiko minua yksikään tervepäisenä kulkeva mies kun kuulee "asiastani". Olenko riskisijoitus?
-Miten yleensä esim. sisarukset suhtautuvat asiaan. Nimittäin, pikkusiskoni (tantta 46v) pyrkii komentelemaan ja hallitsemaan minua. On aivan kuin olisin hänellä holhouksessa tai ajoittain piikana/käskettävänä.
Kerran olin suihkussa kun hän oli käynyt oveni takana. Sain puhelimeeni viestin: "Pitääkö soittaa talonmies avaamaan ovi. Oletko kunnossa?? Haluaisin ihan omin silmin nähdä."
Emme olleet naamatusten nähneet viiteen päivään. Puhelimessa oltiin puhuttu vuorokausi tai puolitoista vuorokautta aijemmin ja kaikki oli OK.
Eräässä vaiheessa hänellä oli asuntoni avain, koska hänen marjojaan oli arkkupakastimessani ja hän kävi välillä toimittamassa pankkiasioitaan koneeltani. Sain keploteltua avaimen takaisin. Hänellä oli tapana tulla kotiini niin, että hän vain kerran rimpautti pikaisesti ovikelloa ja sitten tuli rynnäköllä sisälle. Ajatelkaapas:/
Kaikkiin ihmisiin joita moikkaan vaikka kauppareissulla hän suhtautuu hyvin nirppanokkaisesti tai töykeästi. Eihän minulla ketään saisi olla. Oikein jo pelottaa vanhuus hänen kynsissään.
Oho! Tulipas sepustus!
Kysymys käsittelee nyt siis ihmissuhteita ja niiden olemattomuuttakin. Pitääkö mun ottaa kumppanikseni joku sairas! Onko pakko sillä tavalla tehdä oma elämä hankalammaksi??? Apua! Tällä palstallahan ei saa puhua siitä yhdestä touhusta, mutta terve nainenhan minä olen. Onko mun nyt pakko jäädä osattomaksi kaikesta terveestä...?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Minulla on senverran kokemusta kaksisuuntaisesta, että puolisollani on se, ja siis kakkostyyppi eli se miedompi versio. Ennen diagnoosia hän kulki masennusjaksosta toiseen ja on saanut vain kaksi hypomaniaa, siis sellaista lievää, eli ei lähtenyt tekemään miljoonaa velkaa ja hurvittelemaan huoriin, olipahan vain vähän normaalia vauhdikkaampi.
Diagnoosi oli meille helpotus. Selvisi syy siihen, miksi hän toisinaan vaipui itsetuhon asteelle masennuksessaan. Hän sai lääkityksen ja kirjoitettiin työkyvyttömyyseläkkeelle (hän oli tuolloin 41-vuotias).
Lääkitys (Deprakine, Tolvon, Efexor ja Zyprexa) lähti toimimaan niin hyvin, että puoliso pääsi palaamaan työelämään vuosi sitten oltuaan kaksi vuotta eläkkeellä.
Kysyt, että pitääkö sinun ottaa kumppaniksesi joku sairas. Kysymys vähän loukkaa minua. Minun kumppanini on sairas, mutta ei yhtään huonompi kuin joku "terve". Ei kai sillä ole väliä onko ihminen terve vai sairas, jos rakastaa.
Päätät tietysti itse, kerrotko tulevalle kumppanillesi sairaudestasi. Jos oireet pysyvät kurissa lääkityksellä, voit tietysti jättää kertomattakin. Itse kyllä kertoisin. Sittenhän näet rakastetaanko sinua todella vai ei.
Minä kyllä voisin rakastaa esim. vaikka pyörätuolissa olevaa ihmistä. Ei mielen sairaus ole sen kummempaa.
Kysyt oletko riskisijoitus. No pidätkö itse itseäsi sellaisena? Miten oireesi ilmenevät? Mitä lääkkeitä syöt? Toimivatko ne?
Johtuuko siskosi suhtautuminen sinuun nimenomaan tästä sairaudesta vai onko hän muuten vain huolehtiva isosisko?
Kirjoituksestasi sain valitettavasti sen kuvan, että olet tehnyt kärpäsestä härkäsen. Nykylääkkeet ovat hyviä ja jos ei yksi troppi tepsi, kokeillaan toista. Sopiva lääkitys on kaksisuuntaisen hoidossa a ja o.
Voit ihan varmasti elää täysin normaalia elämää.
Lippu korkealle!
En tarkoittanut loukata ketään. Anteeksi tuhannesti!
Itselläni vain on pelko siitä, että mahdollisessa suhteessani ongelmat voisivat moninkertaistua jos ei edes toinen osapuoli ole täysin vakaalla pohjalla. Tahtoisin mahdollisimman turvallisen ja vakaan elämän. Onko se väärin ajateltu sekin. Minä kyllä olen lääkkeiden ansiosta vakaa, mutta kun pelottaa!!! Toisaalta taas en ole itse tehnyt kärpäsestä härkästä, vaan monet ns. terveet tuttavani suhtautuvat minuuun kuin ???? (ystäviähän minulla ei varsinaisesti ole). Exäni on pitänyt huolen henkilökohtaisten asioitteni levittelystä, tietysti liioitellen ja suoranaisesti valehdellenkin. Tilanne on nyt kuitenkin semmoinen, että jos nauran olen maaninen, jos istun hiljaa olen depressiivinen. Fiksua vai mitä? Hyvä kun edes sinä tajuat ettei se noin kulje.
Siksihän minä tänne kirjoitan, jotta saisin jotain todellista apua ja tukea. Tyhmä minä en ole! Kyllä minä olen näitä asioita miettinyt, puntaroinut ja jotain jo käytännössä kokenutkin.
Mitä pikkusisareeni tulee, tyrannialla ja huolehtimisella on kait jotain eroa.
Uskotteko kuinka raskasta tämän kirjoittaminenkin on?
Mut annetaan olla! En kuitenkaan saa tähän muutamalle riville itseäni mahtumaan.
Anteeksi!
Itse olen käynyt yhden psykoosin ja masennusjakson läpi ja voin omasta kokemuksesta kertoa, että ilman henkisesti tasapainoista kumppania en olisi tässä. Just tuo miten jotkut suhtautuu henkisesti "sairaisiin" on sairasta. Jopa hoitajat osastolla pitivät potilaita jotenkin tyhminä ja yksinkertaisina. Aivan kuin olisimme olleet jotain pikkulapsia, joita pitää komentaa jatkuvasti. Toivottavasti hekin vielä saavat kaiken moninkertaisena takaisin karman lain mukaan.
Ymmärrän kyllä pelkosi. Myös puolisoni pelkäsi diagnoosin varmistumisen aikoihin, että jättäisin hänet nyt kun hän on ns. "hullu" eikä kykene edes töihin (hän oli hyväpalkkaisessa, vaativassa toimessa ja koki itsensä täysin tarpeettomaksi eläköityessään). Kaksisuuntaisille elämän pitääkin olla vakaata ja turvallista, kaikkinainen repivyys ja ailahtelu ei sovi heille. Ja varo alkoholia, mutta nämäpä varmaan tiesitkin.
Ihmisten suhtautuminen voi olla nuivaa, tiedän sen. Kuvailit sitä osuvasti. Ajan kanssa hekin varmaan sopeutuvat, toivotaan niin. Pikkusiskosikin voi olla oikeasti huolissaan sinusta ja sitten yrittämisessään menee överiksi. Allekirjoitan kyllä sen mitä sanoit: tyrannialla ja huolehtimisella on iso ero.
Puolisoni isä esimerkiksi oli puhunut kaikille, että hänen pojallaan on nyt sitten skitsofrenia. Kun korjasimme asian, hän oli sitä mieltä, että "eikös se nyt ole melkein sama asia". Että silleesti.
Itse olen huomannut, että nuiva suhtautuminen johtuu usein tietämättömyydestä, ja se tuo mukanaan pelon. Kannattaisi varmaan ihan avoimesti kertoa, mitä kaksisuuntainen on ja mitä se ei ole. Monet muistavat vielä vanha termin; maanis-depressiivinen psykoosi, ja sehän kuulostaa hurjalta.
Koita jaksaa pitää huolta itsestäsi ja pidä lippu korkealla, kaikesta huolimatta!
Siskosi kuulostaa sairaammalta kuin sinä. Sinulla on lääkitys, mutta tuohon asennevammaan ei ole vielä keksitty lääkettä. Se tuossa iässä jo vaikea muuttaa asenteitaan, eli toivoton tapaus.
Tiedätkö sinä, tai tietääkö joku muu sellaista pariskuntaa joka on mennyt yhteen kun toinen on sinun tilanteessasi ja vastakappale OK?
Kysyttiin lääkityksestäni. Pieniä ovat annokset ja lääkäri on jättänyt minulle jonkin verran varaa muutella annoksia kulloisenkin tilanteen mukaan. Oma harkinta ja oman tilan tuntemus ovat siis A ja O.
Resepti menee näin:
- Zoloft 50mg, 1 - 1,5 tabl aamuisin. Mielialalääke
(Apteekki antaa tilalle semmoisen kuin Sertralin Hexal 50mg.)
- Seroquel 25mg, 1 tabl tarvittaessa aamulla ja 1-2 tabl iltaisin. Psyykenlääke
Siinä on lääkitykseni koko komeudessaan. Hyvin olen pärjännyt. Tokihan välillä menee hetki ennen kuin huomaan että pitäisikin ottaa mielialalääkettä esimerkiksi tuo korotettu annos eli puolitoista tablettia. Harvoin, tuskin koskaan, otan aamulla Seroquelia. Toistaiseksi:)
Koputin puuta!
Sitten minulta kysyttiin, että tiedänkö ketään pariskuntaa... En tiedä ainuttakaan paria jotka olisivat aloittaneet vakisuhteen, niin että toinen on jo silloin ollut "hullun kirjoissa" kuten minä nyt.
Vastaavasti tiedän kaksi henkilöä, jotka ovat ihan kunnossa, kiitos lääketieteen, mutta eivät vaan ole kelvanneet kenellekään kun on tämä diagnoosi tiedossa. Toinen noista henkilöistä on mies, jep. Komea on ja asiallinen, tylsä toisin;) Hän on ollut hyvässä ammatissa jne. Kerran noin puolitoista vuotta sitten juttelin hänen kanssaan ensimmäisiä kertoja kaupunkimme eräällä terassilla. Myöhemmin minulle tultiin tarkkaan selvittämään kuinka sen miehen kanssa ei minun kannata olla MISSÄÄN TEKEMISISSÄ kun se mies on hullu. Jokohan joku on käynyt minusta tekemässä selvityksen kuinkakin monelle juttukaverille:/
Luulepa että se mies on selväjärkisempi kuin yksikään noista käytöshäiriöisistä.
Eipä muuta nyt tällä kertaa. Lähden piakkoin saunaan ja otan rennosti. Vähän tämä kirjoittelu nosti sisälläni aiheen turhankin pintaan.
Yksin oleminen on hyvä lääke moneen asiaan, mutta yksinäisyys yliannostuksena tekee todella pahaa.
Hei!
Mielestäni olet ihminen siinä, kuin muutkin.
Mutta jos itse ei ole täydellinen ei voi vaatia täydellistä kaveria, on ihan tasapuolista että molemmilla on jokin vika tai sairaus, niin toinen ei voi toista alentaa toisen viasta. Esim. tiedän hienon pariskunnan joista toisella on pieni kyttyrä selässä ja toinen ontuu. Mutta ovat todella hieno pari ja tekevät hyvää työtä ihmisten hyväksi. Mielestäni voit deittipalvelusta kirjoitella jollekin jolla on vaikka lapsuuden diabetes tai muuta. Niin se menee ja on tasapuolista. Kumpikaan ei pääse kiusaamaan ja alentamaan toista.
Varmasti löydät kivan rakkaan itsellesi.
Sitä lämpimästi toivoen eräs.
Ei kai kukaan ihminen ole täydellinen?!! Vaikka olisi terveen paperit, voi olla ihan sairas tyyppi! Etkö ymmärrä? Ne jotka ovat saaneet apua ongelmiin, ovat usein paljon fiksumpia kuin tuollaiset "täydelliset". He ovat kohdanneet heikkoutensa ja tutustuneet itseensä sen takia paremmin kuin monet muut koskaan. Miksi he eivät saisi haluta tervettä kaveria? Mitä se lopulta merkitsee, onko terve vai sairas? Ihmiset vain sattuu rakastumaan toisiinsa ottamatta ensin selvää onko toisella diabetes, tai jotain muuta vikaa.
Ihminen on sairas silloin kun kiusaa tai alentaa toista jonkin heikkouden takia. Luuletko todella, että jos toista rakastaa, alentaa häntä jonkin pienen seikan takia, joka parhaimmillaan tuo vain vaihtelua elämään? Pitäisikö kaikilla täydellisillä elämän mennä juuri suunnitelmien mukaan? Luojan kiitos, en kuulu joukkoonne!!!
Oletko tyhmä vai ajattelematon? Mitä ajattelet siitä, että vanhuus tulee meille kaikille? Tulee sokeritautia, dementiaa, ja ties mitä sairauksia. Pitäisikö sitten se rakas jättää, kun hän sairastuu? Myös mielensairauksia voi tulla milloin tahansa. Voi tulla äkillisiä pettymyksiä, kuten työttömyys, vanhempien kuolema tai jotain muuta, joka laukaisee masennuksen. Pitäisikö rakas siinä vaiheessa jättää? Vaikka menisit mielestäsi miten terveen kanssa tahansa yhteen, elämä yllättää. Etkö tajua? Eräänä päivänä miehesi jää rekan alle ja on loppuelämän pyörätuolissa. Silloinko jätät hänet, kun itse olet niin terve? Mieti vähän, miten loukkaat ihmisiä noilla sanoillasi!
Ilmanmuuta! ajatteleppa nyt, että mihin sinä rikkinäistä pölynimuria tarvit? et yhtikäs mihinkään. nakkaat menemään ja hommaat uuden tuliterän, ja ehkä saat uudemman, sekä helpommin käytettävän.
sama ihmissuhteissa, ne kenestä ei ole enään mitään hyötyä ne hyljätään kylmästi !, onko asia ymmärretty?
Minustapa olisi vielä paljonkin "hyötyä":)
Rikkinäiset ovat usein ehjempiä ja lujemmin liimattuja kuin itseään ehjinä pitävät. Hyväksikäyttäjiä on jo ilmaantunut! Pölynimuriksi en kuitenkaan ryhdy! Olet harvinaisen oikeassa!
kai tekee :) Mutta on niitäkin, jotka korjaavat imurin ja se pelaa vielä pitkään.
Mielestäni ihmistä ei voi verrata koneeseen. Ihminen on ainutlaatuinen, koneet ovat tusinatavaraa. Ihmiset saavat hoitoa erilaisiin sairauksiinsa, on selkäsairauksia, sokeritautia, kolesterolia, syöpää, mielensairauksia jne. Kuitenkin rakastavat lähimmäiset pitävät heistä huolta, tulee eteen mitä tahansa. Esimerkiksi äitini hoitaa isää kun hän on pahasti dementoitunut. Ei hän halua laittaa isää laitokseen, koska ilmeisesti rakastaa tätä sairaudesta huolimatta. Hän on myös nähnyt nämä laitokset työssä ollessaan ja haluaa antaa miehelleen enemmän, mitä laitoshoito voi tarjota. Rakas ihminen vierellä on se tärkein asia, mitä kaipaamme kun sairastumme. Se luo turvallisuuden tunteen, jonka avulla jaksaa sairauden koettelemuksen. Vaikka yhteiskunta on tukee kertakäyttömallia - ja ehkä myös sen takia - normaalit empaattiset ihmiset ymmärtävät auttaa lähimmäistä, kun hänellä on vaikeaa.