Toivottavasti tämä nyt ei ole täysin väärä palsta kirjoitukselleni. Voisin aloittaa kertomalla vähän taustoistani, olen siis reilu parikymppinen opiskelijapoika. Masentunut jo muutaman vuoden takaa, tällä hetkellä lääkityksen avulla elämässä heikosti kiinni. Ongelmia on paljon, en tiedä mikä niistä olisi kaikkein pahin: homous, masennus, yksinäisyys vai toivottomalta tuntuva tulevaisuus. Ulkoisesti elämäni on kunnossa, siis vain ja ainoastaan ulkoisesti. On opiskelupaikka, ei ole kamalasti rahahuolia, rakastava perhe ja tulen ihmisten kanssa toimeen jotenkuten.
Tällä hetkellä elämästäni puuttuu kuitenkin päämäärä. Homoseksuaalisuus ei ole minulle helppo asia, olen kaapissa eikä minusta päällisin puolin arvaisi mitään. Homous on asia jota jopa häpeän jossain määrin. Tässä iässä ihmiset suunnittelevat tulevaisuuttaan, parisuhdetta, perhettä... Tuntuu että minulla ei ole mitään suunniteltavaa. Voisin kyllä omistautua vapaa-ajalla ystävilleni jos minulla niitä olisi. Muutama kaveri minulla on, ja ehkä yksi ystäväkin mutta hän on kaukana ja tietenkin kaikilla on omakin elämä elettävänään. Minulle on elämässäni suotu yksinäisen ihmisen osa.
Ongelmia tietää myös se, että olen ihmisten seurassa positiivinen, huumorintajuinen ja muutenkin "fiksu". Kukaan ei siis näe mitä sisällä tunnen ja koen. Masennuslääkkeet antaa voimia pitää sitä roolia yllä, mutta kärsimys sisälläni on edelleen sama kuin silloin joskus. Tällä hetkellä olen todella väsynyt elämään, sama tunne kuin lapsella joka on avannut joulukalenteristaan jokaisen luukun. Ei mitään nähtävää. Olen kerran elämässäni ollut ihastunut, se kariutui kuitenkin siihen että toinen ei ollut valmis suhteeseen. Nyt olen menettänyt toivoni siinäkin. Ala jota opiskelen, alkaa tympiä. En voi kuvitella itseäni kyseisiin hommiin kymmenen vuoden päästä...
Tiedän että murheeni ovat jossain määrin tulevaisuuden murheita, mutta mitä muutakaan voisin miettiä tässä iässä kuin tulevaisuuttani? Tällä hetkellä minulla ei ole mitään, ei ihmisiä joiden elämään kuuluisin, ei intohimoa mihinkään, ei ymmärtäjää tai kohtalotovereita, kaikki suunnitelmat menneet pieleen. On ikävä käydä nukkumaan tietäen heräävänsä aina seuraavana aamuna keskelle tätä ankeaa elämää.
Tällä hetkellä elämästäni puuttuu kuitenkin päämäärä. Homoseksuaalisuus ei ole minulle helppo asia, olen kaapissa eikä minusta päällisin puolin arvaisi mitään. Homous on asia jota jopa häpeän jossain määrin. Tässä iässä ihmiset suunnittelevat tulevaisuuttaan, parisuhdetta, perhettä... Tuntuu että minulla ei ole mitään suunniteltavaa. Voisin kyllä omistautua vapaa-ajalla ystävilleni jos minulla niitä olisi. Muutama kaveri minulla on, ja ehkä yksi ystäväkin mutta hän on kaukana ja tietenkin kaikilla on omakin elämä elettävänään. Minulle on elämässäni suotu yksinäisen ihmisen osa.
Ongelmia tietää myös se, että olen ihmisten seurassa positiivinen, huumorintajuinen ja muutenkin "fiksu". Kukaan ei siis näe mitä sisällä tunnen ja koen. Masennuslääkkeet antaa voimia pitää sitä roolia yllä, mutta kärsimys sisälläni on edelleen sama kuin silloin joskus. Tällä hetkellä olen todella väsynyt elämään, sama tunne kuin lapsella joka on avannut joulukalenteristaan jokaisen luukun. Ei mitään nähtävää. Olen kerran elämässäni ollut ihastunut, se kariutui kuitenkin siihen että toinen ei ollut valmis suhteeseen. Nyt olen menettänyt toivoni siinäkin. Ala jota opiskelen, alkaa tympiä. En voi kuvitella itseäni kyseisiin hommiin kymmenen vuoden päästä...
Tiedän että murheeni ovat jossain määrin tulevaisuuden murheita, mutta mitä muutakaan voisin miettiä tässä iässä kuin tulevaisuuttani? Tällä hetkellä minulla ei ole mitään, ei ihmisiä joiden elämään kuuluisin, ei intohimoa mihinkään, ei ymmärtäjää tai kohtalotovereita, kaikki suunnitelmat menneet pieleen. On ikävä käydä nukkumaan tietäen heräävänsä aina seuraavana aamuna keskelle tätä ankeaa elämää.
Vastaukset 10
Vanhimmat
"yksinäisen ihmisen osa."
.............................................
Näin minäkin LUULIN 50 vuotta ?
Annoin jo periksi asialle, että minuavarten ei ole toista ihmistä luotu.
Painoin töitä hullun lailla kun yritin sitäkautta hakea hyväksymistä ja tietenkin materiaa ympärilleni mahdollisimman paljon, että näyttäisin todella hyvinvoivalta, arvostettavalta ihmiseltä.
Jatkuvien työssäpärjäämisen painajaisessa alkoi kuitenkin fyysinenkunto pettää. Yö unet kävivät heikommaksi ja heikommaksi. Maha oireili. Mikään ruoka ei enää pysynyt sisällä. Kaikista tuli oireita. Maha / ihminen kävi ylikierroksilla ?
Seksuaalisuuden epävarmuus / homouden tunteet >tunteet nousivat pintaan, joita kuitenkin peittelin, enkä hyväksynyt niitä.
Lopulta jouduin pois töistä. Lopputili.
Silloin sain tehtyä päätöksen, että ensin terveys, sitten vasta muut jos jaksaa ja osaa?
Kävelin mielenterveystoimistoon. Pääsin kuntoutustutkimukseen ja sain sieltä sairaslomaa. Kun päivät tulivat täyteen sain määräaikaisen eläkkeen (3v jonka pyysin).
Minulle tietenkin määrättiin psyykelääkkeitä, jotka mielestäni veivät minulta lopunkin itsetunnon ja fyysiset voimat. Mieli ja tahto tyhjenivät täysin. Takki tyhjä: elämällä ei mitään tarkoitusta.?
Eläkkeellä olo on jatkunut viisitoista vuotta. Olen ollut jatkuvasti, kuntoutuksissa, sopivin välein kun on saanut. Noin kerran vuodessa Mielenterveyden keskusliiton / RAY:n rahoittamissa kuntoutuksissa pääasiassa, mutta myös muutakin kautta saatavilla olevissa tuetuissa lomajaksoissa.
Lääkitystä, lääkitystä, lääkitystä 17 vuotta.
Ja nyt on pakko kertoa se lopullinen totuus mikä antoi uuden uskon tulevaisuuteen. Jolla perusteella, sai myös uskoa ja voimaa lopettaa lääkitys?
Lähdin tutustumaan hengellisiin asioihin? ! !
Senvoimalla ja varmuudella pystyin lopettamaan lääkityksen.
Kuntoutusjaksoilta tutuksi tulleet vertaiset ovat parhaita ystäviä nykyään. Heidän kanssaan voi puhua vaikka mistä
Pystyn nykyään olemaan täysin avoin asioideni suhteen. Elän täyttä elämää ?
Toimin vertaistukihenkilönä / ryhmäohjaajana.
Ps. Kyllä olen onnellinen / tyytyväinen itseeni, että sairausolo aikana ei tullut tehtyä mitään peruuttamatonta virhettä, parisuhteiden ja muiden ihmissuhteiden suhteen. Vaan mietti monta kertaa asiansa ja haki apua psykolokilta, vertaisryhmästä (5vuotta) ja kaikesta mahdollisesta, että pää slviäisi.
Hengelliset asiat oikeassa suhteessa ova parasta hoitoa itsetunnolle ja tulevaisuuden toivolle.
Voi olla täysin oma itsensä.
Uudestisyntynyt Mies 55 v.
Haluan elää vähintään sata vutiaaksi, jos sen saisi itse määrätä?
Enole enää yksinäinen. Voinkeskustella kaikkien kanssa, jos toinen osapuoli on siihen valmis: Jollei ole ei se minua haittaa. Ei se ole minunvikani ainaskaan.
mutta toisin päin. En ole homo mutta matkan varrella on homon leima jääny mukaan, se vaan leviää kuin kulovalkea. Sitten tulin uskoon ja siitä "helvetti"
alko, seurakunnat on kyllä hyviä paikkoja siellä tiedetään ihmisen elämä tarkemmin kuin ihminen itse.Pitkään sai käydä ennenkuin joku sano päivää.
Minulla on aivan erilainen kokemus seurkunnista kuin sulla, kavereita ei montaa ole, moni ei halua olla seurassa julkisellapaikoilla pelkäävät leimaantuvansa homoksi.
Masennuksesta kärsin mutta, ei usko siihen helpotusta tuo, tai paremmin uskovaiset ihmiset.
Homo en ole mutta taisi sattua vähän huonot kortit
tälle matkalle.
Terve!
Kirjoituksessasi on niin paljon yhteneväisyyksiä omaan elämääni, että halusin kirjoittaa sulle.
Mä olen tällä hetkellä 29-vuotias opiskelijamies, homo myös. Mullakin on hyvät vanhemmat, mutta olen sosiaalisesti melko ujo ja yksinäinenkin. Jo tämän viestin kirjoittaminen on pienehkö ponnistus minulle. En ole koskaan ollut varsinaisesti masentunut, mutta uupunut kyllä. Lisäksi minulla on ollut paha paniikkihäiriö, joka on kadonnut kymmenen vuotta kestäneen lääkityksen avulla. Olen pystynyt vähentämään lääkitystä nyttemmin melkoisesti, mieli on nyt hyvin tervehtynyt, mutta nyt yksinäisyydestä on alkanut muodostua jonkinmoinen ongelma. Ehkä homoudesta myös. Sinänsä viihdyn hyvin yksinäni, jopa tarvitsen tiettyä yksinäisyyttä, mutta ainakin yksi hyvä ymmärtävä kaveri ja ehkä joskus oma kamukin olisi silti ihan tarpeellisia.
Mullakin elämä on ulkoisesti tosi hyvässä kunnossa, mutta sisäisesti ei välttämättä ihan niin ole. Tulevaisuus on melkoinen kysymysmerkki, vaikkakin pidän alasta, jota opiskelen. Mullakin lienee elämän päämäärä kateissa ja yksinäisyys ehkä hiukan vie terää pois myös opiskelusta. Homouttani en pidä ongelmana, en kylläkään ole siitä suoraan kenellekään kertonut. Aikaa tulee vietettyä yksin. Liikun paljon kävellen ja pyöräillen. Musiikkia kuuntelen ja teatterissa käyn silloin tällöin. Näistä harrastuksista on ollut paljon iloa myös mielenterveyden kannalta.
Toivon sulle kaikkea hyvää ja olisi hienoa, jos tämä kohtalotoverin löytyminen edes vähän helpottaisi sun oloa. Yritä tsempata eteenpäin! Jos sinua kiinnostaa kirjeenvaihto, niin ilmoita siitä.
Mulla melkein sama asia, mutta itse en tiedä olenko homo vai en (ja minäkin häpeän omaa seksuaalisuuttani) ja se onkin yksi syy siihen miksi olen vuosien ajan ollut enemmän tai vähemmän masentunut kausittain enkä pysty tutustumaan muihin ihmisiin kun pelkään ja epätietoisuus kalvaa mieltä. Ehkä se on mulla sitä, etten ole kohdannut sitä oikeaa ihmistä, olipa se sitten mies tai nainen, mutta on äärimmäisen epätodennäköistä, että kohtaisinkaan kun en pysty olemaan muiden ihmisten seurassa kun pelkään. En uskalla mennä mihinkään harrastuksiin ja varmaan jää kohta opiskelutkin kesken kun tulee niin ahdistava olo olla siellä muiden ihmisten kanssa. Pyrin välttämään muita ihmisiä parhaani mukaan.
Oikeastaan vain yksin ollessani voin olla melko rauhallisin mielin, mutta sekin on aika harvinaista, sillä yksin ollessa yksinäisyyden ja mihinkään kuulumattomuuden tunne korostuu entisestään ja yleensä yksin ollessani olenkin todella ahdistunut. Ja tämä minun seksuaalisuuden epätietoisuus alkoi siinä 15-17v ikäisenä ja se on varmaankin yksi syy tähän minun masenteluun ja ihmispelkoon. Olisin varmaan säästynyt näiltä ongelmilta (masennus, ihmispelko, hämmennys omasta seksuaalisesta suuntautumisesta), jos olisin kasvanut erilaisessa ympäristössä, mutta minkäs teen sille, että satuin syntymään "vääränlaiseen" ympäristöön ja kärsin nyt sen seurauksista eri muodoissaan. En jaksa kamppailla niiden kanssa enää. Ymmärrän kyllä aika hyvin miksi minusta tuli näin sosiaalisesti kyvytön ja ihmispelkoinen, kun ajattelen vanhemmilta oppimiani käytösmalleja ja muun ympäristön vaikutusta. Koko elämä jo käytännössä pilalla, sillä en jaksa enää enkä jaksa odottaa, että asiat paranisivat joskus sitten 10 vuoden päästä. Muutenkaan mikään asia ei ole enää tuonut edes vähäistä ilonpilkahdusta elämään. Pelkkää synkkyyttä vuodesta toiseen.
Mietin usein, että miksi tämän yhteiskunnan yleensäkin pitää olla tällainen tyhmyyden ylistyslaulu ja muka-vapaa vaikka onkin äärimmäisen pakottava keinotekoisine luokitteluineen, joilla sitten vähemmistöjä, erilaisia, yleisesti hyväksytystä ja "oikeasta" linjasta eroavia ihmisiä lyödään? Tiedän toki, että muiden ihmisten mielipiteet minusta ovat aika merkityksettömiä, sillä nämä erilaiset leimat ja luokittelut ehdollistetaan ihmisten mieliin ja niitä kumerretaan riippumatta siitä kuinka typeriä ne ovat, mutta valitettavasti olen niin heikko, etten uskalla olla oma itseni ja välittämättä muiden mielipiteistä niistä syistä mitä edellä kerroin.
Lainaus
--
"Olisin varmaan säästynyt näiltä ongelmilta (masennus, ihmispelko, hämmennys omasta seksuaalisesta suuntautumisesta), jos olisin kasvanut erilaisessa ympäristössä, mutta minkäs teen sille, että satuin syntymään "vääränlaiseen" ympäristöön ja kärsin nyt sen seurauksista eri muodoissaan. En jaksa kamppailla niiden kanssa enää. Ymmärrän kyllä aika hyvin miksi minusta tuli näin sosiaalisesti kyvytön ja ihmispelkoinen, kun ajattelen vanhemmilta oppimiani käytösmalleja ja muun ympäristön vaikutusta."
--
Sama juttu. Varmasti olisi säästynyt monilta näiltä tyhmiltä ja turhilta ongelmilta jos olisi paremmassa ympäristössä kasvanut ja elänyt. Huonot elämänkokemukset tuntuu vaan kummittelevan päässä eikä niistä pääse eroon. Kokemuksesta hyötyä? Huonoista kokemuksista enemmän kyllä haittaa. Jos elämästä ei tunnu löytyvän mitään hyvää, pelkkää paskaa, ei tietoa miten siitä tilasta pystyy enää ns. nousemaan ylös pohjalta. Lääkitys?
Älä sure tai häpeä homouttasi.Onhan homous laajasti hyväksytty asia, ja ymmärtääkseni sitä ei voi itse valita. Joten mitä vaihtoehtoja jää? Mitä jos tulisit sieltä kaapista ja alkaisit etsiä sitä oikeaa ystävää? Siinä sitä olisi positiivista jännitystä elämääsi niin että masennus voisi hellittää. Ihan samalla tavalla kuin heteroillakin. Itselläni on kolme heteropoikaa jotka ovat suunnilleen ikäisiäsi. Nuoruuden ahdistukset ovat hellittäneet tyttöystävien ja harrastusten myötä. Ja jospa joku heistä olisi ollut homokin, ihan samaa olisin toivonut. Voitko puhua oman äitisi kanssa asiasta? Ei varmasti kukaan äiti toivo lapsilleen yksinäisyyttä! Voisiko olla niin, että jos olisit avoimesti se kuka olet, kumppani voisi löytyä helpommin?
huomaa jo heti ainakin teillä kolmella nuorella, elämä ei ole helppoa meille oikeastaan kenellekään.
Tuli mieleeni, että entä jos te kolme pääsisitte vaikka chatin kautta keskustelemaan keskenänne, vaihtamaan kokemuksia ja ajatuksia auttaisiko se teistä ketään? Eihän ne ongelmat ratkea eivätkä vaivat helpotu, mutta se vertaistuki tulisi varmasti saavutettua ja kun ette tunne toisianne voisitte vapaasti keskustella. Auttaisiko se teistä ketään?
Tämä on vain yhden Lyylin ajatus jolla onneksi nyt kun on vaikeaa on vielä ainakin ollut ystäviä joille olen puhunut ja puhunut ongelmistani ja se jotenkin helpottaa vaikkei ratkaisuja tuokkaan.
Hyvää uutta vuotta teille jokaiselle.
Sun kertomasi on aivan, kuin mun elämästäni sillä erotuksella, että itse olen hetero.
Olen seurustellutkin erään tytön kans, mutta masennukseni takia se meni poikki. Olin masentunut jo ennen, ku rupesimme seurustelemaan.
Nykyisin olen täysin sisäänpäin vetäytyjä, en viihdy ihmisten seurassa enkä jaksa enää edes nauraa. Ehkä mulla on nyt huonommalla mallilla masennus, ku sulla.
En lukenut koko juttua kun törmäsin tähän. Lainaus tekstistäsi: "Homoseksuaalisuus ei ole minulle helppo asia, olen kaapissa eikä minusta päällisin puolin arvaisi mitään. Homous on asia jota jopa häpeän jossain määrin."
Minulla on pitkän elämäni varrella ollut homoja ystävinä, työkavereina ja naapureina. He ovat ihanimpia ihmisiä, mitä koskaan olen tavannut. Homous ei ole vika, sairaus, häpeätahra jne.... Se on ihmisen ominaisuus. Sinut on luotu juuri sellaiseksi kun olet.
Jos homoutta pitää hävetä niin sitten pitää kaikkea muutakin hävetä. Kuten silmien väri, paksut/ohuet/olemattomat hiukset, pituus, paino, kaiken sortin taipumukset jne...
Et ole mikään tyhmä ihminen. Mieti tarkoin itsesi hyväksymistä juuri sellaisena kun olet. Älä kasaa taipumuksestasi kivirekeä perässä vedettäväksi. Kun olet hyväksynyt yhden asian niin löydät avaimia muidenkin asioiden selvittämiseen. Kirjoita tälle palstalle jos se helpottaa oloasi. Jos olo tuntuu liian raskaalta niin hakeudu terapiaan. Sieltä voi löytyä niitä avaimia.
Muista; homous ei tee sinusta heteroa huonompaa ihmistä. Meillä jokaisella on omat ominaisuutemme. Jos ystävistä pitäisi luopua niin homoista luopuisin viimeisenä.
Todella hienoa että näinkin moni on kirjoittanut vastauksensa. Ja hienoa etten kuitenkaan ole ihan yksin tässä maailmassa, vaikka yksinäinen olenkin. Viime päivinä ajatukset ovat kierrelleet tätä samaa kehää, homous kummittelee mielessä. Olen yrittänyt löytää muuta mietittävää, pyrkinyt olemaa ihmisten seurassa, ulkona, lukenut yms... Jollain kummallisella tavalla uudenvuoden aatto toi minuun taas toivon siitä että jotain erityistä tapahtuisi tänä vuonna. Olo on jotenkin kevyempi taas ainakin hetken kun odottaa jotain. Onhan se sanontakin: Toivossa on hyvä elää. En viettänyt eilispäivää missään ihmisjoukossa, ainoastaan paria kaveria näin mutta huomasin miten pienistä asioista ihmiset kykenevät olemaan onnellisia. Pitäisi varmaan itsekin yrittää...