Olen maalla synytynyt ja ensimäiset vuodet elänyt. Sen jälkeen muutot kaupunkiin peinenmästä suurempaan. Useaan eri paikkaan, ulkomaillekin.
Aina armeijaikään oli hiljainen, urheileva, kiltti ja tunnollinen poika. Oli pikkusisko ja vanhemmat. Isä joi, mutten muista pienenä, kuinka paljon. Kaikkea tarpeellista kyllä oli, eikä väkivaltaa fyysisesti kuin joskus vitsaa. Maalla minulla oli hyvä kaveri, oman poikani olen nimennyt hänen mukaansa. Olimme aina yhdessä. Ulkona aina reippaita nuoria miehiä. Kaikki loistavasti. Koulu hyvin jne.
Sitten muutimme kaupunkiin. Alussa oli kavereita, taas ulkona urheillen päivät, illat pitkät, terveellistä elämää. Ei tupakkaa ei mitään muutakaan. Isäni alkoi juoda enemmän. Häpesin häntä. Teini-ikäisenä kaikki alkoi pyöriä koulun ympärillä. Tein tunnollisesti läksyt, harrastin paljon liikuntaa. Mutta yhteys kavereihin alkoi hiipua. Jäin ikään kuin kehityksestä jälkeen. Voin sanoa näin jälkeen päin, etten elänyt nomrmaalia murrosikää sen tuomine ongelmineen/hyvine puolineen. Ei ollut tyttöystävää, vaikka heitä ajattelinkin, kaipasin hellyyttä kovastikin! Kotona en sitä saanut ollenkaan!!! Ensinmäinen tyttöystäväni minulla taisi itse asiassa olla 30-vuotiaana. Ulkomaalainen, josta tuli myös vaimoni. Jälkeen päin erosimme.
Kirjoitin vielä ylioppilaaksi. Oikeastaan olin henkisesti aika heikko, ilman hyviä kavereita. Kukaan ei hyväksynyt minua. Paitsi armeijassa, jossa jostain syystä sain sen piirin kavereita. Minua ei myöskään hyljeksitty! Se oli outo tunnne rohkaiseva tunne. Alkoholi tuli armeijassa ekä kertaa kuvioihin. Siitä alkaen olen kai ollut alkoholin riivaamana tähän asti. Nyt keski-ikäisenä. Olen henkisesti hyvin hyvin riippuvainen viinasta. Se tuo rohkeutta, jota minulla ei ole. Ei omaa mielipidettä mistään, kun en arviosta itseäni. Taistelen alkoholin kanssa ymmärtäen, että minussa on joitan syvällisemmin vikaa kuin pelkkä humaltumisen halua. jokin sisälläni sanoo, etten voi hyvin. Haluasin mielenrauhanm niin ettei ensinmäinen pullo herätä haluja. Joskus taas saatan pitää alkoholia kotonani viikoja etten juo pois. Hyvin ristiriitaista käytöstäni. Urheilua en ole jättänyt. Se tuo hyvän olon. Nautin liikunnasta. Se myö skohottaa itsetuntuoa.
Eli - miksiköhän pienestä kiltistä pojasta tuli tälläinen viinan riivaama keski-ikäinen mies? Olen pohtinut, mutten ymmärrä. Mikä meni pieleen?
Aina armeijaikään oli hiljainen, urheileva, kiltti ja tunnollinen poika. Oli pikkusisko ja vanhemmat. Isä joi, mutten muista pienenä, kuinka paljon. Kaikkea tarpeellista kyllä oli, eikä väkivaltaa fyysisesti kuin joskus vitsaa. Maalla minulla oli hyvä kaveri, oman poikani olen nimennyt hänen mukaansa. Olimme aina yhdessä. Ulkona aina reippaita nuoria miehiä. Kaikki loistavasti. Koulu hyvin jne.
Sitten muutimme kaupunkiin. Alussa oli kavereita, taas ulkona urheillen päivät, illat pitkät, terveellistä elämää. Ei tupakkaa ei mitään muutakaan. Isäni alkoi juoda enemmän. Häpesin häntä. Teini-ikäisenä kaikki alkoi pyöriä koulun ympärillä. Tein tunnollisesti läksyt, harrastin paljon liikuntaa. Mutta yhteys kavereihin alkoi hiipua. Jäin ikään kuin kehityksestä jälkeen. Voin sanoa näin jälkeen päin, etten elänyt nomrmaalia murrosikää sen tuomine ongelmineen/hyvine puolineen. Ei ollut tyttöystävää, vaikka heitä ajattelinkin, kaipasin hellyyttä kovastikin! Kotona en sitä saanut ollenkaan!!! Ensinmäinen tyttöystäväni minulla taisi itse asiassa olla 30-vuotiaana. Ulkomaalainen, josta tuli myös vaimoni. Jälkeen päin erosimme.
Kirjoitin vielä ylioppilaaksi. Oikeastaan olin henkisesti aika heikko, ilman hyviä kavereita. Kukaan ei hyväksynyt minua. Paitsi armeijassa, jossa jostain syystä sain sen piirin kavereita. Minua ei myöskään hyljeksitty! Se oli outo tunnne rohkaiseva tunne. Alkoholi tuli armeijassa ekä kertaa kuvioihin. Siitä alkaen olen kai ollut alkoholin riivaamana tähän asti. Nyt keski-ikäisenä. Olen henkisesti hyvin hyvin riippuvainen viinasta. Se tuo rohkeutta, jota minulla ei ole. Ei omaa mielipidettä mistään, kun en arviosta itseäni. Taistelen alkoholin kanssa ymmärtäen, että minussa on joitan syvällisemmin vikaa kuin pelkkä humaltumisen halua. jokin sisälläni sanoo, etten voi hyvin. Haluasin mielenrauhanm niin ettei ensinmäinen pullo herätä haluja. Joskus taas saatan pitää alkoholia kotonani viikoja etten juo pois. Hyvin ristiriitaista käytöstäni. Urheilua en ole jättänyt. Se tuo hyvän olon. Nautin liikunnasta. Se myö skohottaa itsetuntuoa.
Eli - miksiköhän pienestä kiltistä pojasta tuli tälläinen viinan riivaama keski-ikäinen mies? Olen pohtinut, mutten ymmärrä. Mikä meni pieleen?
Vastaukset 7
Vanhimmat
alkoholi johtuu säälittömään tapojen turmeltumiseen ,oon sen ite huomannut. Tosi alhaisia temppuja tullut humalassa/viinan takia tehtyä, vaikka olenkin pohjimmiltani ''kiltti poika''.
Tarinasi oli kuin minun tarinani, alkoholi antoi sitä puuttuvaa rohkeutta ja syrjäänvetäytymisen tarpeeni hävisi hetkittäin. Toimi niin kauan kuin toimi, sitten lääkitys alkoi toimia itseään vastaan. Vasta raittiina olen tajunnut kuinka aloitekyvytön, avuton olin juomisen loppuaikoina. Esim töissä oli aina hermot riekaleina, en pystynyt enää hoitamaan töitä, jotka vaativat päättelyä, useamman asian hoitamista yhtä aikaa. Helpot mekaaniset hommat hoidin joten kuten. Meidänlaisille alkoholisteille raitistuminen ei ole helppoa, olemme aina tottuneet turvautumaan ainoaan auttavaan lääkkeeseen, alkoholin. Minun oli kuitenkin viimein pakko lopettaa, kysymyksessä oli haluanko elää, vai kuolla. Hermot oli siinä kunnossa, että itsetuho oli lähellä. En sano, että heti lopettamisen jälkeen kaikki muuttuisi huyväksi. Fyysinen kuntokylläpalaa nopeasti, mutta henkinen puoli vaatii aikaa. En tiedä palaako se koskaan normaaliksi, koska en tiedä mitä normaali minun kohdallani tarkoittaa, koko aikuisen ikäni olin juonut. Tunnen vieläkin itseni erilaiseksi, en löydä itsestäni yhteisöllisyyttä, tunteita en osaa näyttää, taipumusta erakoitumiseen. Kuitenkin elän nyt vallan toista elämää, kuin juodessa.Nyt nautin työn tuomista haasteista, en juurikaan hermostu pienistä, osaan pitää turpani yleensä kiinni, kun mieli jo haluaisi tölväistä, en enää pura omaa pahaa oloani perheeseeni. Tämän kaiken saadakseni minun täytyi juoda itseni henkisesti täysin romuksi, ennen en ollut valmis tekemään mitä tahansa, ettei tarvisi enää juoda. Ilman apua en pystynyt lopettamaan, sitä kokeilin satoja kertoja, otin antabus kuureja. Minä sain avun AA-sta, sinä voit sen saada jostakin muusta. Tärkeintä on että sinulla on halu lopettaa juominen, ilman tätä halua se ei onnistu.
Työ jota teen ei vastaa koulustani. Teen tätä työtä, koska en kestä paineita, vastoinkäymisiä, VASTUUTA! Koulussa olen aina pärjännyt joko hyvin tai erinomaisesti, mutta työ on aivan jotain muuta. Käsittämätön ero näillä kahdella kohdallani. Se minua riivaa pirusti. Kallis, korkea koulutus, muttei pysty hyödyntämään! Olen kokeillut ja AINA pettynyt.
Minulla juominen liittyi ainakin aluksi selvästi siihen, että juovuksissa
olin rohkeampi ja hauska tyyppi. Olin lapsena mahdottoman ujo, siis
sellainen joka ei uskaltanut vieraiden seurassa sanoa käytännössä mitään jos
ei nimenomaan jotain kysytty. Asiaa ei helpottanut se, että
minua kiusattiin koulussa sen hiljaisuuteni takia.
Kun pari ekaa kertaa sitten join, niin sain kuulla kuinka en
olekaan hiljainen kun olen humalassa, juttelen paljon ja olen
kuulemma hauska tyyppi. Tytötkin pitivät minusta, kun en enää
ollut niin pirun hiljainen ja arka.
Kai tuo mielikuva sitten jäi jotenkin päähän, eli kun juon, olen muka
kiinnostava ja sosiaalinen. Edelleenkin vieraiden seurassa iskee
jännitys, joten on jotenkin se juominen kuuluu aina juhliin ym. tapahtumiin.
Nykyään on kyllä huomannut, että vaikka ei olisi mitään juhlia ym.
tapahtumiakaan tiedossa, niin se viina alkaa houkuttelemaan kun
viikonloppu lähestyy. Se tässä huolestuttaakin, että alkaako jossain vaiheessa
juomaan jo arkenakin.
En siis vielä ole ihan rappioalkoholisti, mutta kyllä minä ainakin
omassa mielessäni pidän itseäni jo jonkinlaisena alkoholistina.
Minulla on selvästi jo jonkinlainen riippuvuus alkoholiin.
Nyt olen juuri asettanut tavoitteekseni olla jonkin aikaa ihan
ilman viinaa. Suurin syy oli ehkä se, että huomasin että juomisella
alkaa olemaan vaikutusta ulkoiseen olemukseeni. Iho selvästi on alkanut
kärsimään ja läheltä katsoessa huomaa jo kuinka tuossa silmien alapuolella
poskissa alkaa jo näkymään katkenneita pintaverisuonia (punoitusta).
Katsotaan miten äijän käy. Jos tämä nyt alkanut tauko ei kestä viikkoa tai
paria pidempään, niin on kai pakko alkaa hakemaan apua muualta.
Siksihän mäkin alkoholia oon käyttänyt, että musta tulis sosiaalinen ja ''hauska'' tyyppi. Ja niinhän musta tuleekin. Mutta sitten kun siihen tulee riippuvuus, niin ei olekaan enää hauskaa kun viinat/rahat on lopussa ja humalassa tulee törttöiltyä kaikkea tyhmää ja itselleenkin voi käydä aika pahoja juttuja.
Olen pikkuhiljaa kans tajunnut, että jotain tunnetyhjiötä minulla on, kun tissuttelen. On karmaisevaa tajuta, että minulla on ongelma, koska juomiseni on melkein 1,5,v. ollut lähes päivittäistä. Ajattelen alkoholia, teeskentelen että otan vain saunakaljan, kaksi. Todellisuudessa kun otan, kaljoja menee useampi.
Pelottaa ottaa selville, mikä minua elämisessä niin pelottaa etten voi olla täysin selvinpäin. Huomenna ehkä ryhdistäydyn...niin kai! Ei kukaan kai tajua mitä oikein puuhailen, paitsi avomieheni, joka jakaa "harrastukseni." olen ajatellut, ettei hänkään uskalla ottaa asiaa kunnolla puheeksi eli että me juomme liikaa, meidän terveytemme on vaarassa.
en haluu kuulostaa mitenkään välinpitämättömältä, mut älä vaan juo ja keksi itelles parempaa tekemistä ja äläkä käy siellä alkossa! Ite oon katellu koko ikäni oman äitini juomista, sillä kun on riippuvuus todella paha ja voin sanoo, että se vaikuttaa meidän koko perheeseen todella paljon! joskus ihmettelen mitenkä se voi olla niin itsekäs ihminen että viina menee kaiken edelle, ihan kaiken ja mitenkä sen maksa ja sydän kestää. en ikinä ole tuntenut sitä oikeeta äitiäni, joka on normaali,eikä vedä viinaa. olen oppinut vahvaksi ja pärjään omillani, siitä olen ylpeä.
Joten hae ihmeessä apua ja lopeta säälissä rypeminen ja ota itseäsi niskasta kiinni. sulla on sentään tahtoa tähän ja pystyt myöntämään ongelmasi! Se on hyvä!! ajattele oikeesti onko se viina sulle niin tärkeää että jättäisit oman elämäsi, tuskin! tsemppiä jatkoon!!