Elämäni on pilalla. Se on. Kaikki alkoi kun vanhmepani halusivat, että vaihdan lähikoulustani pois. Olin noin 10-vuotias. Minulla oli massoittain kavereita tässä lähipiirissä. Kaikki kaverit kuitenkin jäi kokonaan 1 vuoden sisään. Siitä asti olen kouluja käynyt vähän siellä täällä, eikä ole mitään juuria minnekkään, vaan olin aina ulkopuolinen joka paikassa. Nyt suruissani katson kun irc galleriasta katson lapsuuden ystäviäni, kun he hengaavat porukoissa ja heillä on kivaa ja aktiviteetteja...Mietin olisikohan minullakin jos en olisi vaihtanut koulua jne... Haluaisin NIIIIIIIN kovasti tutustua lähiseudun nuoriin, kentien vanhoihin ystäviini... Tänäänkin meinasi itku päästä kun yksin kävin kävelyllä ja ympärillä kaikilla 3-6 hengen omat kaveriporukat...
Ajattelinkin, että ainoa vaihtoehtoni olisi vaihtaa lukiota tuohon paikalliseen lukioon, jossa kerkeisin olla alle vuoden ennen kuin olen ylioppilas, kun nykyisessä lukiossa ei ole ketään kaveria. En tiedä kannattaako. En uskalla puhua asiasta vanhemmilleni. Toisaalta miten muuten voi tutustua???? Jos ei asia parane, en pysty vain elämään...ei ole mikään minkään arvoista jos ei tunne ketään.
Ajattelinkin, että ainoa vaihtoehtoni olisi vaihtaa lukiota tuohon paikalliseen lukioon, jossa kerkeisin olla alle vuoden ennen kuin olen ylioppilas, kun nykyisessä lukiossa ei ole ketään kaveria. En tiedä kannattaako. En uskalla puhua asiasta vanhemmilleni. Toisaalta miten muuten voi tutustua???? Jos ei asia parane, en pysty vain elämään...ei ole mikään minkään arvoista jos ei tunne ketään.
Vastaukset 6
Vanhimmat
vain, jos laitat sen pilalle...Sinä voit vaikuttaa siihen parantavasti: keskustele ongelmastasi vanhempiesi kanssa. Sinulla on oikeus kertoa heille, miltä sinusta tuntuu. He ovat tehneet ratkaisuja, jotka ovat osasyy asiaan.
Minun isäni oli vanha viisas mies, joka kasvatti meitä lapsia paljon sananparsien avulla. Esim. "niin metsä vastaa kuin sinne huutaa" voisi sopia tähän yhteyteen. Oletko aloitteellinen? Helposti lähestyttävä. Menetkö mukaan tilanteisiin? Näiden sananparsien avulla opimme ikäänkuin itse etsimään ratkaisuja ongelmiimme. Hän vai"tuuppasi" meidät matkaan. Älä heti luovuta, vaan pohdi keinoja yksinäisyyden poistamiseksi: harrastukset, soitto vanhoille kavereille, lemmikkieläimen hankinta (juttukavereita lenkkipolulla saa varmasti) ja monta muuta keinoa löytyy varmasti.
Positiivista uutta vuotta sinulle toivotan.
Harvoin nuo lapsuuden ystävyydet edes kestää läpi elämän. Olisit menettänyt heidät kumminkin viimeistään siinä vaiheessa kun on vuorossa yliopisto ja ammattikorkea. Usko pois. Edes noissa kouluissa saadut kaveri suhteet ei kestä sen pitempään kun jokaisella on oma rytmi opiskella ja he muuttavat muualle suomeen opiskelun jälkeen. Monesti olen kyllä miettinyt, että missä vaiheessa itse menin pilaamaan oman elämäni niin, että ei ole yhtään kaveria. Enkä ole koskaan syyttänyt opiskeluaikaa sillä sen aikasista kavereita ei olisi mitenkään voinut tulla päivittäin tavattavia ystäviä kun jokainen muutti ties minne.
Kyllä varmaan moni yksinäinen on etsinyt vanhoja koulukavereita netin kautta katsoakseen miltä he näyttävät nyt. Ainakin itse olen monesti... onhan se tietysti aika säälittävääkin. Parempi kumminkin muistella niitä hyviä aikoja elämässä kuin huonoja.
Hankin 3 vanhan ytäväni numerot. Ajattelin, että voisin soittaa ja kysyä kuulumisia pitkän ajan takaa... Soitin, mutten pystynyt puhumaan. Tunsin äänen jne...menin vain paniikkiin:( Ajattelin, että vaikka asuu tuossa ihan vieressä niin onhan se nyt kamalan kauan, että näin hänet viimeksi 3-luokan kesällä. Olin silloin 9. Nyt 17. Mitä tekisitte??? Ennen päivien päättämistä aijon kyll soittaa heille ja kysyä kaveriksi...
etkös voi moikata siellä ircissä ketä haluat? esi. hei lasse, vieläkö muistat jne. siitä sitte kuulumisia vaihtamaan ja treffit kioskille vaikka
Moi aloittaja!
Mulla on samantapainen kohtalo kuin sinulla. Olen hemmetin pettynyt siihen, kun on pitänyt jatkuvasti muuttaa vanhempien töiden perässä. Eipä ole muutto rajoittunut naapurikuntiin vaan etelästä lappiin on tullut asuttua. Eka muutettiin, kun olin 5 v, sitten 7 v-, 10- ja 14-vuotiaana. Kerkesin pari vuotta käymään yläastetta tässä nykyisessä paikkakunnassa, mutta luokallani ei ollut kuin 5 tyttöä, jotka olivat aina keskenään. Mä olin aina se yksinäinen ja hyljätty. Ammattikouluun, kun menin en tutustunut kunnolla kehenkään. Se oli sellaista luokatonta ja opiskelijat vaihtuivat tiheään tahtiin ja ikähaarukka oli valtava. Aika paskaa tämä elämä on yksin, kun olin kuitenkin sosiaalinen.. Mulla oli paljon kavereita tuolloin 10-14 vuotiaana, mutta mitäs teet, kun ne asuvat 600 kilsan päässä! Omille lapsilleni en tällaista muuttorumbaa ikinä tekisi! Jotenkin nyt olen väsynyt ystävien hankkimiseen ja jatkuvaan uuteen tutustumiseen. On mua töissä kutsuttu bileisiin, mutta mä en jaksa enää.. en tiiä kai tää on masennusta:(
Itse olen myös joutunut muuttamaan jatkuvasti paikasta toiseen. Tällä hetkellä asun ulkomailla. En lähtisi syyttämään vanhempiasi. Monet joutuvat muutamaan lapsena paikasta toiseen. Jotkut saa helposti taas uusia kavereita toisille tuottaa enemmän vaikeuksia.
Jos olisit ollut samassa koulussa koko ikäsi ei ole mitään takeita että olisit vielä kavereita niiden kanssa joiden kanssa aluksi olit. Ihmiset muuttuvat. Ja sitten jos pitäisi yhtäkkiä muuttaakkin tai kaverisi muuttaisivat niin sitten voisi tuntua vielä kauheammalta jos olisit ollut vain heidän kanssaan koko ikäsi.
Olet juuri siinä iässä kun monet valmistautuvat jatko-opintoihin, armeijaan, ulkomailla opiskeluun tai töihin menoon. Siinä jää monilta vanhat kaverit ja uusi elämä aikuisena alkaa. Joten eipä ole elämäsi kyllä ollenkaan vielä piloilla.