"Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,
niin lemmi! ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi! ja iloks ne vaihtuu.
Ja jos sua häpäisee vihamies,
niin lemmellä katko sen kaunan ies,
ja katso, hän kasvonsa kääntää pois
kun itse hän hävennyt ois.
...
Oi, onnellinen, joka herättää
noin voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset, toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me yhdessä käydä vois?
Jos murtuis yks, muut tukena ois.
Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa."
Kuka voi myöntää, että teki väärin? Mutta häpeääkö?
niin lemmi! ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi! ja iloks ne vaihtuu.
Ja jos sua häpäisee vihamies,
niin lemmellä katko sen kaunan ies,
ja katso, hän kasvonsa kääntää pois
kun itse hän hävennyt ois.
...
Oi, onnellinen, joka herättää
noin voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset, toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me yhdessä käydä vois?
Jos murtuis yks, muut tukena ois.
Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa."
Kuka voi myöntää, että teki väärin? Mutta häpeääkö?
Vastaukset 235
Vanhimmat
En tunne, en tiedä, en etsi ma Sua,
et tunne, et tiedä, et etsi Sa mua,
mut sentään mun on kuin ois suvi suuri,
kun tahtomattamme me tapaamme juuri.
Olet virpi Sa outojen viidakkojen.
Sua tuntenut en, sua kaivannut en,
on kuitenkin kuin oisin kotiini tullut,
kun lasken ma helmaasi haaveeni hullut.
Sinulle..
"Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme,
ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
me kuljemme kumpuja mustan maan,
ja täällä meidän on eläminen
miten taidamme parhaiten.
Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnyimme tänne vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se mikä niiden on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä.
Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks,
käy kulkukin helpommaks.
"
Tässä seiso enkä taida muuta
tälläiseksi loi mun,
aika iäisyys ja luonto
suuri joka elää soi mun
Pyydä anteheks en mitään
mitään en ma anteeks anna.
Olen ninkuin luonto itse
joka lausuu, kärsi kanna.
Harmetkohon hapset menköön
selkä pokki taakan alla
sentään elämää ma laulan
kiitän miellä kirkkahalla.
"Tääll' on taikalinna tehty
Sulle surun puista,
ollehesta onnestain
ja uuden haaveiluista.
Tule! Etkö nää jo, kuinka
sydämeni riutuu,
koko maailma ympärillä
himmenee ja hiutuu.
Sammuu sanat, säveleet
ja kaikki kaunis hajoo.
Tule, tumma, armas lapsi!
Ylevinkin vajoo.
Mikä vaipuu, vaipukoon!
Mun rakkauteni kestää.
Suuri suru, suuri tieto
meiltä eron estää.
"
Mua lemmit, jo lapsesta lempinyt liet,
olet herjannut, hävennyt mua,
minä eelläsi tanhusin elosi tiet,
minä kutsuin ja kiehdoin sua;
sinä peitit mun syömesi syvyyteen,
minä kuplana kultaisna nousin,
sinä heitit mun huolehen ijäiseen,
elonriemuna esiin ma sousin.
"Mutta kun nään sinut jälleen,
silloin mun silmäni vettyy,
taas käsi hyljätty kohoo,
taas sydän pettynyt pettyy.
Nään, miten sielusi sunkin
kurkottaa mua kohti,
kuulen kuin sydämesi nyyhkii,
kerran mi toivoa tohti.
Lasket sa leikkiä jälleen;
taas käsi tarjottu vaipuu,
muuta ei meillä kuin muistot,
murhe ja toistemme kaipuu.
Orjat, kytketyt yhteen,
loukatut sydämehen saakka,
ranteissa rakkauden kahleet,
harteilla töittemme taakka!
"
"Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo,
min luulin murtuneen jo hautaan mustaan,
se päältään rautapantsarinsa luo,
se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan.
Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa,
taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa,
nään tuhat silmissäni tulikerää,
maailmat syntyy, sydänhaaveet herää,
ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko,
maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko,
se kuitenkin liikkuu!"
"Sua katson vaan, sua katson vaan,
sua katselen silmät veessä.
Tää onneni on niin outo ja uus,
sen että mä vapisen eessä.
Kun sydän on auki, on kiini suu,
mun syömeni hehkuu ja halaa.
Sua katson ja säästän ja silitän vaan
kuin kerjuri leivänpalaa.
Minä joka en nauttinut onnestain
kuin sieltä ja täältä murun!
Tää pöytä mulleko katettu ois?
Ois tullutko loppu surun?"
"Minä näin, miten silmäsi puhuivat:
"Tuolla miehell' on kova pinta!"
Siin' oikein sa arvasit armahain,
kova onpi se köyhän rinta.
Hän kuulevi vaan ja hän kuuntelee
ja hän silmänsä hiljaa sulkee.
Hän uinuvi vaan ja hän unelmoi
ja mielessä kuvat kulkee."
"Siitä en sinua syytä
enkä syytä itseäni.
Vaan siitä sinua syytän,
siitä syytän itseäni,
sa ettet nauranut enemmän,
minä enemmän naurattanut
pienillä pilapuheilla,
tyttölasten lauleluilla.
Jos oisit nauranut enemmän,
minä enemmän naurattanut,
ei oisi elämä mennyt,
elämän kauneus kadonnut,
tummunut tupani orsi,
koko pirttini pimennyt,
kun sinä menit minulta,
kun putosit, pohjantähti!"
"Hän haaveksii ja katse harhailee
ja sulaa kauvas kaihon autereeksi;
hän varmaan tehdä jotain aikonee,
mut vielä saa ei sitä päättäneeksi.
Kai jotain aikonee hän parempaa
ja miehentöitä häll' on mielessänsä.
Mut miks ei päätä hän? Miks ei hän saa
jo kyllin tästä lapsenleikistänsä?"
"Puron ylitse kaita on porraspuu
ja tyttö on portahalla.
"Pois tieltä tyttönen vienosuu,
kas, kiire on kiiruhtajalla!"
Mut tyttösen silmät ne suurentuu
kuin katsois ne kummastumalla:
"Tule poika, jos ei sua peloita muu,
mut virta on vierivä alla."
Me seisomme portaalla vastakkain.
Mun täytyvi tästä yli!
On saatana itse mun takanain
ja taantumista ma hylin.
Mut tyttö se seisoo ja seisoo vain
ja auki on aallon syli. "
niistä miehen töistä... ;)
"Äl' horju suora Suomen mies
isäisi polulta,
on karvas kantaa orjan ies
ja ruoska katkera.
Et horjununna silloin sä,
kun maassa sota soi,
kun kylät seisoi kylminä
ja hurme huppeloi;
Vaan leivoit leivän pettuisen,
kun loppui rukihit,
ja koska puuttui aapinen,
sen puuhun leikkasit.
Ei kuollut kunto Suomenmaan -
se oisko kuollut nyt,
kun maa on vauras, valveillaan
ja kansa herännyt? "
"En tiedä, miks sua pelkään,
kun näin sua katselen.
Minust' on kuin silmies yöstä
sois kaikuja kellojen.
Ne soittavat riemuhun suureen,
tai suurehen murheesen.
En tiedä, miks sua pelkään,
kun näin sua katselen."
"Minä vain olen tyhjä tyttölaps,
toki tuosta on mulla selko:
jos minua missä kaivataan,
mua estä ei silloin pelko. "
...
"Mut hälle sen tarjota tahtoisin
kuin tuorehen tuomentertun,
tään rintani raisun rakkauden,
tään lempeni leppäkertun. "
Mut viikot ne vierii ja vuodet ne käy,
yhä kaikki on ennallansa.
Mut ei! Meillä on joku rinnassa ain,
siell' on eräs ääni, mi puhuu
se uni ett' ei ole unta vain,
vaan kerran se huutaa ja huhuu;
sen tunnemme suonissa, lihassa ja luissa,
se kuuluvi tuulessa, ilmassa, puissa
ja nuorten se silmissä salamoi:
"Mitä on tää? Mist' tämä sunnuntai
minun mieleni pyhäköissä?
Miks metsä hohtavi hopeissa
ja kuuset on kultavöissä?
Miks aika seisoo ja arvelee?
Miks viikot niin vitkaan mataa
Minä yhdessä yöss' elän enempi
kuin ihmiset vuosisataan.
Mun aatteeni liitää ja laatelee,
multa haihtuvi paikka ja aika!
Oi, ethän sä poikani kultainen
myös lie vain haihtuva taika?"
"Eri lahjoja meille Luojamme soi,
kuka enemmän sai, kuka vähän,
mut kaikki tok' olla hyviä voi
ja yhtyä lempimähän.
Ja muita jos enemp' on yhdelle suotu,
se yksi muiden on iloksi luotu
ja avuksi veljien heikompain.
Ole hyvä, älä vastahan ärjäise,
kun orpo pirttihis astuu!
Ole hyvä! Ja hymyllä lohduta se,
kenen silmät kyynelin kastuu!
Ei leivästä yksin vaimene suru,
vaan antaos rikkaasta riemustas muru,
vie joukkohon lastesi leikkiväin!
Oman riemus sa lisäät näin."
"Minust' on kuin oltais me yksin,
ens ihmiset elämän tään,
ja kesyjä ois pedot korven
ja tulis ja työntäis pään,
ja me karhuja siliteltäisi,
salon hirvejä hyväiltäis,
ja yötämme vartioimaan
jalopeurat ympäri jäis."
Tahdon nousta taakan alta
ennen kuin on kuolon ilta.
Heittää kuormat tietämisen,
kiviriipat taitamisen.
Tahdon alle taivaankannen,
asuntoihin ihmis-onnen.
Alle ihalaisen ilman
luota kylmän, luota kalman.
Tahdon tietää, kuka olen.
Niin erään heistä kutsuin kuiskuttain
ma syrjähän ja lausuin: "Erehdyt,
kun apinaksi minut luulet vain." -
Ja pois ma naamioni heitin nyt.
Hän ensin hämmästyi, se totta on,
mut hetkeks vaan - ja kohta hymyillen
hän kasvoiltaan myös otti naamion:
Kas kummaa, hänkin oli ihminen!
"Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön,
maan haltia, metsien haave,
vai lauluko laulajan rinnasta vain
ja henkeni yöllinen aave?
En tiedä, mut aave jos ollut hän lie,
niin johtanut ei hän harhaan,
ja jos oli laulu hän rinnastain,
niin lauloin ma lauluni parhaan"
Peto on minun armaani, vaan peto soma,
ei tahdo hän olla pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu,
hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.
"Kultaiset langat
johtavat taivaasta maahan,
kultaiset langat
juoksevat rintahan kunkin,
hohtavat, hehkuvat, kultaiset langat;
kulkevat, kunne ihminen kulkee,
seuraavat häntä hautahan saakka, -
ja katkeevat poikki.
Mut astuvi joskus enkeli taivaan,
solmivi yhtehen lankoa kaksi
keskellä ilmojen aavoa merta,
kullassa, kuun päällä, auringon alla;
ja usein on ihminen idän puolla toinen
ja lännessä toinen
ja kumpikin katsovat tähtehen samaan
ja silmät kyynelin kastuu.
Ja usein on mustaakin mustempi toinen
ja valkea toinen,
eikä he eroansa huomaa;
ja usein on syntynyt sydän-yöllä toinen
ja päivällä toinen,
mutta he hämärissä yhtyy"
Oli pimeä mökki se erakon.
Ei vilkkunut ikkunan valo.
Oli kolkko se humina hongikon
ja synkkänä huokasi salo.
Ei viihtynyt erakko tuvassaan,
hän metsiä hiihti ja harhaili vaan,
ja kylmä, kylm' oli mökin lies -
ja kylm' oli mökin mies.
Mut kerran kun palas hän töllilleen,
kas, vilkkuvi ikkunan valo!
Oli hongikko huolittu hopeiseen
ja kullassa kulisi salo.
Ja kun hän astahti mökkihin,
oli permanto peitetty kukkihin
ja lämmin, lämmin ol' mökin lies -
ja lämpeni mökin mies.
Ei yksin hän töllissä ollutkaan.
Siks vilkkui ikkunan valo,
siks hongat kaikk' oli hopeissaan
ja kullassa kulisi salo.
Ei olleet ne kultia kunnian,
ei helyjä mammonan, maailman,
oli linnunlaulua sydämen,
oli riemuja rakkauden.
"Ma katsoin häntä, hän katsoi mua,
kuin ahjossa aivoni paloi,
läpi henkeni, sieluni, ruumiini
kuin kuumaa kultaa hän valoi.
Oli paljon hän varttunut varreltaan,
mut vyöltä hän oli kuin olki,
helohelmet häll' oli kaulallaan
ja rinnalla hopeasolki.
Hän tarjosi kahvia kauniisti,
oli hänen jo huolena talous.
Mikä soreus häll' oli sormissaan
ja ryhdissään mikä jalous!"
"Tiedän, tunnenhan tarkalleen,
ett' tää on vaan välirauhaa,
hetkisen virtaa vierivää.
Taas kohta jo kosket pauhaa.
Vain hetkeksi rauhan ma tehnyt oon
sun kanssasi, sydän kulta.
Ole valmis, kun leijona valveutuu!
Taas silloin me iskemme tulta.
Ja tietköhön myös koko maailma sen,
ett' tää on vaan väli-aikaa.
Sun tänään mä rauhassa levätä suon.
Taas huomenna torvet raikaa."
"Voi, voi sinun sydäntäsi, tyttöparka,
ja voi mua onnetonta,
kun sydämesi ikkunat aina on auki
ja niitä on liian monta.
Minä myös olen ollunna kerran siellä
ja istunut illan ja toista.
Mut huu! sitä vetoa ja prrr! sitä tuulta -
en, en ole nähnyt mä moista.
Ken ei usko, se käyköhön koittelemassa,
ja minä en käske, en kiellä, -
mut sitä minä ain olen ihmetellyt,
miten itse sa tarkenet siellä."
Minä uskoni, toivoni hukkasin,
minä laskin laivani kariin,
sun suukkoihis poika mä uskon vaan
ja mustahan silmäpariin.
Ja jos mua poika sä rakastat
ja suot mulle suukkos-tuulta,
taas purjehin täysin mä purjehdin
ja hoilotan hankapuulta:
Hei, monta on laivaa laineilla
ja tähteä taivahalla,
hei, minun laivani ajelee
sen poikain tähden alla!
Minä hiihtelen hankia hiljakseen.
Tuul' hiljaa heittävi lunta.
Koti mullako ollut ja ystävä ois
vai oisko se ollut unta?
Miten korvessa näin
nyt yksinäin
minä hiihtäisin? Missä on ystäväin?
Elä murehdi turhia, ystävä mun,
me tullaan, tullaanhan kyllä,
me tulemme poskin niin lämpimin,
meill' onhan villaista yllä,
ja jos kylmäksi jää
sormi yks tai tää,
sun suukkosi kyllä sen lämmittää.
Sinä tanssit kuin rautalangalla,
sua näytellä rahasta voisi,
sulta puuttuvi "impressaario" vaan,
niin onnesi varma oisi!
Sinä tanssit kuin rautalangalla,
sinä vuoroin otat ja annat,
sinä milloin heität mun helvettiin
tai milloin taivahan kannat.
Sinä tanssailet tapojen langalla
ja houkuttain sinä horjut,
mut juuri kun toivon sun putoovas,
sinä punastut vaan sekä torjut.
"Niin, niin, niin, untahan kaikki on tää,
mut kaunista, kaunista unta.
Sua lemmin ja kaipaan ja kaihoan kuin
syys-tantere talven lunta.
Minä tahdon sulkea silmäni
ja uskoa unta syvää.
Olen uskonut paljonhan elämässäin,
joka ollut ei näinkään hyvää."
Olen kyllin jo etsinyt totuutta,
ole sinä minun totuuteni,
ole sinä minun päiväni ohjaaja,
unen antaja yölliseni.
Vai tahdotko olla mun valheeni?
Sekö enemp' on mielehes sinun?
Ole vaan, ole vaan, tosi, valhe tai
mikä muu, kun vaan olet minun!
"Mitä olet sinä tyttöni minulle?
Olet helkkyvä helmivyöni,
pyhä rukousnauha mun muistoillein,
kun synkkänä saapuvi yöni.
Minä hyrisen lauluja hiljakseen
ja ma helmiä hymisten siirrän,
sana sanalta laulan ma lauseesi,
piirre piirteeltä muotosi piirrän.
Minust' on kuin sun piirteesi pieninkin ois
isämeitä ja avemaria,
ja vaikka ma maass' olen polvillain,
kuin onneni suur' olis liian!"
Ei hän ilkkunut ilosta,
naljamieltä naurahellut,
hyvyyttänsä hän hymyili,
puunsi rinnan puhtautta,
läikkyi lämpöä sydämen,
paistetta siveän sielun
niinkuin kukka syyskesällä,
elokuisen illan kuudan.
Häntä ma rakastin, raukka.
Hälle, hullu, huokaelin
murhetta elon menevän,
pelkoa polun pimeän.
Häntä ma rakastin, raukka,
hälle virteni viritän,
sielun särkyvän sävelet,
haaveheni haikeimman.
"Tarjosin sinulle kerran
käteni kesäisnä yönä,
kun oli linnut laulupuulla,
kukat täydellä terällä;
tarjoan sinulle käden
nyt ma talven tanterilla
soidessa vihurin vinhan,
kukkain kuolleiden ylitse.
Et sa silloin uskaltanut
unteni utuihin, tyttö,
uskallatko nyt paremmin
urho-unten täytäntähän?"
Kun omena on kypsä, se putoaa,
mut ensin se punan saapi.
Tuo puna, tuo puna sinun poskillas,
mitä mulle se ennustaapi?
Kun hongat huokaa, se sateen tuo,
mut ensin ne huokaa syvään.
Tuo huokaus, huokaus sun rinnastas,
mitä mulle se tietää hyvää?
"Opeta minulle, aurinko,
mik' on laulajan oikea onni.
"Tee kuin minä, paista vaan,
laulajan onni on antaa."
Pilvet päiväni peittivät.
Kuinka siis kummalla annan?
"Tee kuin minä, paista vaan,
väistyvi mustinkin häivä."
Hanki kattavi kaiken maan.
Turhaan uurran ja puurran.
"Tee kuin minä, paista vaan,
sulaa hankikin suurin."
Entä jos kansa mun kiroaa?
Enkö ma kiroa vastaan?
"Tee kuin minä, paista vaan,
syttyvi sydänkin kylmin."
Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan
sydän täynnä ja rinnassa rauha.
Taas mennyt on talvi ja tullut on
suvi uusi ja lämmin ja lauha.
Taas tahdon ma alkaa uudestaan,
taas tahdon ma kerran koittaa,
en tahdo ma taistossa kaatua vaan,
vaan tahdon ma seista ja voittaa!
Minä käyn kuni kylväjä pellollaan
kodin kankailla, karjateillä,
ja toukoja uusien toiveiden
minä kastelen kyyneleillä.
"Niin kuumasti paistaa päivä,
vaikk' onpi jo laskullaan,
hiki peittävi Annin otsan
ja rinta se aaltoo vaan.
Ja työnsä jo heitti ja juomaan
meni tuonne hän metsän taa,
kuss' sorjien kuusten alla
hete puhtahin pulppuaa.
Jo varjossa posket jäähtyy
janon viileä lähde vie -
mut ties, kuin sattunut sinne
myös naapurin Antti lie! - -"
Tuli hän kuin taivaan aurinko,
kuin kuutamo, kuin kohtalo,
ja silmää kaksi kysyivät,
mut kylminä, pyhinä pysyivät.
Ne silmät katsoi sieluhun
kuin kuiluhun, kuin nieluhun,
lie nähneet ne pahaa paljonkin,
kun nähnyt niitä en sittemmin.
Tai ollut hän taivaan harha lie?
Mun hukkui tie. Hänen minne vie,
kun on kuin ohjais hän polulta pois
ja ois mun luonani eikä ois?
"Ei Hyvyys saavu huutaen;
se kulkee hiljaa kuiskaten.
Sen ääni on ääni kärsivän,
mi itkenyt meitä on enemmän.
Sen silmässä on kuin onnettuus,
mut kuitenkin usko ja toivo uus.
Hän tahtoo tarjota vähästään:
ne hänen on helmiä, päärlyjään.
Ne ottanet kuin avun taivahan:
ei lie hän laaksoista maailman.
Hän tulee raskaalla hetkelläs;
hän katsoa tahtoo silmähäs
ja kättäs painaa ja mennä pois
kuin kuiskaten: paremmin olla vois."
Sua odotin lasna ma laineilla,
kun kuuhut lahtea kultas,
sua odotin silloin, kun ensi murhe
mun eloni kukkia multas.
Sua odotin silloin ja sittemmin
sua odotin kertaa monta,
ja istun ja odotan vieläkin -
voi tyttöä vallatonta!
"Unta, unta, unta
syvää uinumaan.
Lunta, lunta, lunta
päälle mustan maan.
Yössä, yössä, yössä
öiset linnut lentää.
Työssä, työssä, työssä
lepää tuskat sentään.
Lennä, lennä, lennä
aatos inehmon!
Mennä, mennä, mennä
aika maata on."
Sulle tahtoisin keväästä laulella
ja kertoa taivahasta,
yön tähdistä, päivän paisteesta
ja kaaresta korkeasta.
"Ja niin minä valvoin ja niin minä vuotin
ja aamuni nousevan koittohon luotin
ja taistelin lauluin ja kantelein
yön taistoja yksiksein.
Lien kauvan jo kaihoten vartonut näin,
on ammoin jo riittänyt mökkini lies
ja aamunkin aik' olis mielestäin -
vaikk' kenpä sen tarkkahan ties!"
Ja nukuttu ois kai vieläkin,
jos ei olis erhe tullut:
Tein kerran ma majani kiireessä,
joka ei niin tiivis ollut.
Kun heräsin,
ma säikähdin, -
yö yll' oli tähdin tuhansin.
Ulos juoksin. Yö oli haihtunut
puut punasi aamurusko.
Pois sammui soihdut tähtien,
mut mull' oli uusi usko.
Ja kun katsahdin,
niin huomasin,
että kodin jo nurkilla olinkin.
"Ääressä takkavalkean
me kaksi turvatonta,
sill' aikaa kuin on ihmisillä
niin monta turvaa, monta.
Ääressä takkavalkean
me kaksi koditonta,
sill' aikaa kuin on maailmalla
niin monta kotia, monta.
Ääressä takkavalkean
me mieronköyhää kaksi;
joka päivältä, joka vaivalta
sa käyt mulle kalliimmaksi.
Ääressä takkavalkean
me ruhtinaallista kaksi;
jos maailma ei sitä huomaakaan,
me teemme sen rikkaammaksi."
Niin jos oisit lauluni
kuin on suuri metsä,
äänet kaikki kaiuttaisit,
kaikki sävelet sä.
Metsässä on suuret puut
ja metsässä on marjat,
metsässä käy kontiot
ja köyhän kotikarjat.
Kukat pienet kukoistavat
suurten puiden alla,
valkopilvet vaeltavat
suven taivahalla.
Hongat hiljaa humisee
ja käkö kukahtelee.
Köyhän sydän keveämmin
silloin sykähtelee.
"Ja nainen virkkavi naurusuin:
"Minun nimeni soipa on Phryne.
Kuten huomaat silmin sa huikaistuin,
olen sorjempi Sophrosyne;
olen aistien hurma ja armaus
elon pimeän valtoja vastaan,
kun painavi päivien harmaus,
yö, kuolema liioin lastaan.
Olen vaistojen virta ja välke veen,
olen viettien vienous hellä;
mit haavoitti taisto, sen terveeks teen
ma hetkien hempeydellä.
Olen tuokio kiitävän tunnelman,
kisan kultaisen kirjava perho,
kuin morsiushuntu ma huiskahdan,
olen ijäisen ilmiöverho."
Kuka lukee lehtiä?
Harva taitaa ehtiä.
Poistuneet on polemiikit,
aatepistot, sanapiikit.
Eihän toki loukata
saane kukaan toistansa,
siksi leikkii kiltit kilit,
missä muinen hulivilit.
Yhdyn yhteissointuhun,
kutsun siihen sun ja mun.
Riidelköhön roskaväki!
Meill kukkuu rauhan käki.
"Oi, jospa sovintoon taas ryhdyttäis
ja kaksin taasen ilta istuttaisi,
jos unten maailmoissa yhdyttäis
ja sointuun oikeaan jos sielut saisi!
Niin paljon, paljon meillä kummallai
ois toisilleen nyt kertomista uutta,
ois sulla tuoreet kotiviestit kai,
ja mulla elon huolta.
Siis joudu luoksein Fantasia vaan,
siis istu vierelleni virren henki! -
Mut eipä ystävääni kuulukkaan,
lie elon myrskyt murtaneet jo senki."
Kai useinkin tyhjältä, tyhmältä
niin tunnuin ma mielestäsi,
kun vaieten, ilman aatteita,
minä istuin sun vierelläsi.
Elä tuota, oi kultani, ihmettele!
Oli mullakin aatteita ennen,
oli aatteita antaa sullekin,
oli antaa tullen ja mennen.
Nyt on mulla aatos yksi vaan.
Ja mitäpä puhuisin minä,
kun sitä et aatosta kuitenkaan
minun lausua sallis sinä.
Tiedän, etten maailmassa
enää muuksi muutu,
miesnä oon, mik' olin lassa,
elämään en suutu,
tahtoisin vain nähdä kerran
rakkauden ja rauhan.
Koska teitä kuulen,
heräjän kuin horroksista,
päättyneen jo luulen
tämän pitkän tähtiretken,
tulleen elon juhlahetken.
En, enhän niitä ma ymmärrä
sun konstejas, poikani sorja,
sen ymmärrän vaan, että ijäti mä
olen lempesi, leikkisi orja.
Sinä taiteesi turhaan tuhlailet.
Mitä tarpeen on keikailu, keima?
Ei pakohon sentään se päästä voi,
kenen otsall' on onnen leima.
Joka ovella kiini se otettais,
joka kylässä kysyttäis tälleen:
"Mist' onnen orja sa karkasit?" -
Ja ma luoksesi tuotais jälleen.
Voi, tyttöparka, sun ritarias
ja voi sua itseäsi!
Miks kaipaamme, mitä ei silmä nää
ja mitä ei koske käsi?
Miks etsimme lemmeltä enempää,
joka nostais ja kohottaisi? -
ja luulenpa, ihmiset muinoisin
sitä onneksi sanoa taisi.
On niitä, jotk' etsivät, kaipaavat
sitä puhdasta vuoren kultaa,
jotka kaivavat harkkoja haaveiden -
ja saavat mustaa multaa.
En tiedä, oletko sinä
pyrstötähti taivahalla,
valo maillensa menevä
vaiko unten uusi päivä.
Ja en tiedä, oletko sinä
viime tuomion tulemus
syömelleni syntiselle,
vai tuoja elämän uuden.
Valaisit pimeän yöni,
näin ma pitkät pilven rannat -
miksi kysyisin enempi?
Hiljaa sa kätesi ojensit,
otit pois sen vieläkin hiljempaa,
ylt'ympäri puut ne helisi
ja kuurassa kimmelsi luminen maa;
ma kuulin askelet eroovat,
näin varren vienon, mi vieri pois,
ja yksin yössä ma seisoin, - oli
kuin jotakin kaunista kadonnut ois.
Ma seisoin ja mietin ja muistelin:
Mikä olitkaan, runo kaunis sa,
jok' äsken soit minun mielessäin
ja jok' olit vallan jo valmiina.
"Oi, kantelo pitkien kaihojen,
sinä aarteeni omani, ainoo!
Me kaksi, me kuulumme yhtehen,
jos kuin mua kohtalot vainoo.
Me kuljemme kylästä kylähän näin,
ohi kylien koirien räkyttäväin,
ja keskellä raition raakuuden
sävel soipa on keväimen.
Miks ihmiset tahtoa, taistella
ja koittaa korkealle?
Me olemme kaikki vain lapsia
ja murrumme murheen alle.
Miks emme me kaikki vois uinahtaa
ja hyviä olla ja hymytä vaan
ja katsoa katsehin kirkkahin
vain sielumme syvyyksiin?
Oi, unessa murheet ne unhottuu
ja rauhaton rauhan saapi,
oi, unessa vankikin vapautuu,
sen kahlehet katkeaapi,
ja köyhä on rikas kuin kuningas maan
ja kevyt on valtikka kuninkaan
ja kaikki, kaikki on veljiä vain -
oi, onnea unelmain! "
Ne saapuvat, saapuvat uudestaan
mun onneni orhit valkeet,
ne painavat vanhalla voimallaan
mun rintani jättipalkeet.
Ja kirkas on taivas ja kukkii maa
ja säkenet suustani suitsuaa
ja ääneni on kuni ukkosen -
oi, onnea unelmien!
"Kaiu, kaiu lauluni,
kaiu korkealle!
Aamu koittaa, aalto käy
rannan raidan alle.
Nuku, nuku, sydämein,
nuku nuorta unta!
Katso, kuinka havajaa
koko luomakunta!
Lennä, lennä lempeni,
lennä yli vuorten!
Ei ne estä vuoretkaan
lempimistä nuorten."
"Olin niinkuin linnassa
valkeassa,
min joskus nähnyt
jo olin ma lassa.
Nyt siellä olin,
en tiedä, miten,
en miettinyt: usein
käy unessa siten.
Joku vaatinut lie,
joku vartoi varmaan ...
olin siellä kuin kutsusta
kullan armaan.
Pysähdyin, seisoin:
sen kynnyksellä
soi ääni, kuin kannel
se helisi hellä:
"En outo ma lie,
olen ihanimpasi,
kuva kuoloton omasta
sielustasi!
Ma kuuntelin, katsoin,
ma käänsin pääni,
nyt huomasin, mistä
se humisi ääni.
Ma horjuin, ma hoipuin.
ma vuosin verta -
mua sydämen kohtaan
hän satutti kerta."
"Kuin rautakahle meidät yhteen liittää,
ei syy, vaan yksinäisyys sydämen,
mi koskaan, koskaan
ei katkee, joskaan
Sua, onnen haave, omaks saisi en,
sais koskaan kanssas kauneutt' en niittää
tääll' elon kumpuin tuhatkukkaisten.
Sua unten tähdistä siis suo mun kiittää;
on meillä kahle toinen, kultainen,
mi koskaan, koskaan
ei katkee, joskaan
en Sua löytäis joukost' ihmisten:
on meillä mielikuvat, jotka riittää,
kun tulee tunto kaiken-tyhjyyden."
Sinä olet niin viisas, niin viisas, huu,
mua ett' ihan peloittaapi,
ja mitä taas tullevi tapoihin,
sun vertaas etsiä saapi,
Saa etsiä kuudesta kylästä,
yli kymmenen kihlakunnan,
ja jos sua löytävät viisaampaa,
niin löytävät lesken ja nunnan.
Mitä maailmasta me huolimme!
Emme siihen kuulu me enää!
Siis heitä se viisautes helkkariin
ja näytä pitkää nenää!
"Soisin että oisit toisin.
Soisin, enkä soisi, sillä
tuollaisna sinut ma tunnen,
tuollaisna sua rakastan:
orjana oman elosi,
vankina vapahan vaalin,
velvoituksesi velassa,
tehtäväsi täytännössä,
suistaen sydän surusi
heleällä hengelläsi.
Jos toisin tekisit, armas,
armastaisin sua vähemmän,
vaikka näin tekevän tiedän
mulle sun murhetta enemmän."
"Minä olen kuin metsien indiaani,
sinä valkoinen,
jonk' olin ma ryöstänyt majahani,
joka jätti sen.
Minä juoksen ja uin ja tahdon kiini
taas valkoisein.
Tuost' astunut pieni on mokkasiini
yli sammalein.
Hän täst' on tullut ja tuosta mennyt,
sen tiedän vain.
Mut mist' on tullut ja minne mennyt
mun armahain?"
"Liemme luodut toisillemme,
emme toistamme tavanne.
Näin sinut vapisevaksi,
silloin ma vapisin itse,
tyynnyit taasen tyynemmäksi,
jäähdyin jällehen sinulle;
liemme luodut toisillemme,
meitä ei ikä erota,
erottavat entismuistot,
tuskat tunnetun elämän."
"Istuin ja itkin
vuoteeni laidalla,
muistelin jällehen Sua.
Miksi mun hylkäsit?
Miksi et sietänyt
sietämätöntä mua?
Istuin ja itkin
elämäni itkua
rinnassa rikos ja rauta.
Emmekö yhdy?
Emmekö tapaa? "
"Oi, Tellervo huima ja huoleton,
en ole ma leikkihin luotu,
ei minulle kaunojen karkeloon
Lipon liukkahan suksia suotu,
minut luotihin vaan
pojaks erämaan
ja Hiisien hirviä ajelemaan.
Sa näethän, ett' olen orjasi -
mitä vaadit sa enempi multa?
Ei mull' ole kultia, hopeita.
Oli ylpeys köyhän kulta.
Sen saithan sa jo.
Oi, Tellervo,
et kovempi liene kuin kohtalo!"
"Sinä olet unteni uhrikuusi,
sulle ma kaikkeni annan,
aatteeni, tunteeni, tarmoni, työni,
matkani maailmanrannan.
Tunne et rintani rauhattomuutta,
mi paikasta paikkaan mun siirtää;
samalla sallimus synkät kirjat
kiertäjän poveen piirtää.
Kuitenkin tahtoisin tänne ma jäädä,
kussa on kotini orsi,
lempiä, leimuta, kylvää, niittää -
kaatua niinkuin korsi.
Taikka ma tahtoisin metsään mennä,
kauas sinisaloon,
katsoa kanssasi illat pitkät
painuvan päivän paloon.
Istuisi iltana lauantain
hän pirttinsä portahilla,
käärisi kätensä kullan kaulaan,
leikkis sen suortuvilla.
Järven rannalta sininen sauhu
nousisi niinkuin köysi,
pellon miestä miellyttäin,
mi onnelansa löysi.
Liverteleisi ympärillä
niinkuin linnunpesät,
muistuisi mennehet riemut ja murheet,
toiset touot ja kesät."
"Mutta kun nään sinut jälleen,
silloin mun silmäni vettyy,
taas käsi hyljätty kohoo,
taas sydän pettynyt pettyy.
Nään, miten sielusi sunkin
kurkottaa mua kohti,
kuulen kuin sydämesi nyyhkii,
kerran mi toivoa tohti.
Lasket sa leikkiä jälleen;
taas käsi tarjottu vaipuu,
muuta ei meillä kuin muistot,
murhe ja toistemme kaipuu.
Orjat, kytketyt yhteen,
loukatut sydämehen saakka,
ranteissa rakkauden kahleet,
harteilla töittemme taakka! "
Nään sinut selvään kaikin virheinesi,
mut lempimästä laata
en sua voi, en tahdo, tohdi lainkaan.
Rakastan, raukka, kaikin erheinesi
sua enkä muuta saata -
ma onneton, mink' osan kurjan sainkaan!
Ma tuota vaikerranko? Oh, en vainkaan,
ihanin ihmisistä oot sa, armain,
tien viitta mulle, vahti suuntain varmain,
vereni vaikka velloo tuulispääsi.
Ja puiston vanhan puut ne varoitteli:
"Äl' ole, neiti nuori,
niin valmis lempeen, rakkauteen niin raju!
Se rakkaus vain elon halki eli,
min kauan kattoi kuori,
min kukkimista vaali valpas taju.
Jos taivut helposti, jos niinkuin paju
kädessä kierryt miehen miekallisen,
hän unhottaa sun arvos antamisen,
siks liekkis peitä alle järjen jääsi!"
Ma vastaan huokasin: "Ah, tiedän hyvin,
ujompi olla pitäis,
uneksivampi suurten sulhoin eessä,
mut rakkaus on olemuksein syvin;
sen ihanuus ett' itäis,
ma sitä hellin, hoidan silmät veessä.
Mut tunnen naurussa kuin kyyneleessä:
salata liekkiäin en voi, se hiiluu
mun lävitsein, se poskipäiltä kiiluu,
silmistä sinkoo, etsii kipinääsi."
"Uskoin kerran ihmisihin,
en nyt uskone enempi,
ihmiset on ilvesheimo,
paha, karsas, kahlehdittu;
jos joku kohoopi heistä,
sen he iskevät ijäksi,
riemuitsevat rinnassansa:
ollut meitä ei parempi!
"Uskoin ennen ihmisihin,
en nyt itke, en iloitse,
ohi käyvät onnet heidän,
onnettomuudetkin ohitse,
tiedän kyllä kylmyyteni,
en sitä sure, en kadu,
se on voitto taisteloiden,
tulos tappion tuhannen.
"Tein ma kerran ihmisiä
kaavahan oman kuvani,
ottivat minun vikani,
herjasivat herkintäni,
tahdon tehdä toisen heimon,
hiljaisen, varaväkevän,
käyvän maata, merta pitkin
kuin on kärsiväin hymyily."
Sun mieles jos kääntyvi murheisaks
elon pitkillä pientaroilla,
niin aitaa sarka ja aitaa kaks
ja onnes sa löydät noilla.
Ja maailma kuinka se muuttuukin,
käy elosi päivään tai pilvihin,
niin yksi, yksi on varma ain:
työn onni on oikea vain.
On monta uskoa päällä maan
ja toinen toista kiittää,
mut laulajalla yks usko on vaan
ja hälle se saapi riittää:
Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää.
Tai ootteko koskaan te painaneet
pään kesäistä nurmea vastaan,
kun heinäsirkat on helisseet
ja raikunut laulu rastaan?
Sinikellot tokko ne keinuivat,
lepinkäiset tokko ne leijuivat,
ja tuoksuiko kukkaset tuhannet? -
Sitä tuoksua unhota et.
Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.
"Sano mulle, miks sua vihaa en,
ahonkukkani armahainen?
Mut' siksikö minä sua vihaisin,
kun kaunis sa olit ja - nainen!
Miten voisin ma herjata hellintäin,
suven pääskylle pahaa suoda?
Miten saattaisin mustakulmallein
minä murheen pilviä tuoda?
Ja siitäkö nyt häntä soimaisin,
kun hetken hän kuormaani kantoi? -
Ei, kaikki jos multa hän ottikin,
niin kaikki hän myös mulle antoi.
Hän lauloi mun mökkini laajemmaks,
toi onnen mun ortteni alle,
hän antoi aartehet köyhälle
ja toivehet toivottomalle."
Ja päivä se lupasi paistettaan
ja kuu lupas kuutamoansa
halki elämän pitkän ja onnekkaan,
joka lauha ois laskussansa.
Ne kirjat ne kätkin ma rintaani mun,
mut ei vielä, ei vielä ne riitä,
niin kauvan kuin, poikani puhtahin, sun
puumerkkisi puuttuu siitä.
Sano, tahdotko nimes sä kirjoittaa
sen kultaisen kirjan alle?
Sano, tahdotko valani vahvistaa,
valan päivälle, taivahalle?
"Minä uskoni, toivoni hukkasin,
minä laskin laivani kariin,
sun suukkoihis tyttö mä uskon vaan
ja mustahan silmäpariin.
Ja jos mua tyttö sä rakastat
ja suot mulle suukkos-tuulta,
taas purjehin täysin mä purjehdin
ja hoilotan hankapuulta:
Hei, monta on laivaa laineilla
ja tähteä taivahalla,
hei, minun laivani ajelee
sen tyttöjen tähden alla!"
"Viikon seisoin suon selällä
tunnotonna niinkuin tukki,
korpit hyppi korvillani,
silmillä varikset vaakkui,
pedot juurella pesivät,
hukat luona huutelivat.
Lapset parkaisi pahasti
marjamailla käydessänsä,
nähdessä näköni mustan,
surun synkän syövyttämän,
pökkelön suon selällä,
karahkaisen kankahalla.
Ja katso: Ihana ihme!
Sylkähti sydän petäjän,
kuohahti kuollehet vetoset,
puu vihersi, päivä nousi,
kevät kaikille hymysi.
Kirkas on sinulla silmä,
katse kaunis ja viaton,
et sinä suruja tuone,
tuonet marjatuokkosia
mailta päivän paistamilta,
kuu-luojan kumottamilta."
"Istuin ja itkin
vuoteeni laidalla,
muistelin jällehen Sua.
Miksi mun hylkäsit?
Miksi et sietänyt
sietämätöntä mua?
Istuin ja itkin
elämäni itkua
rinnassa rikos ja rauta.
Emmekö yhdy?
Emmekö tapaa?
Herra armias auta!"
Syleile, suutele mua, armas miesi,
min otsall' onnen kruunu kimmeltää!
Mihinkä mennet, kunne käynee tiesi,
sua seuraa, sulle sykkää sydän tää.
Sua uskon, unten mies,
sua rakastan kenties,
mut niinkuin lämpöänsä liekkaa liesi
tai perho kiitää kohti kynttilää.
Mun surmaa suutelos, ma tahdon palaa,
sun silmistäsi liekki outo lyö,
mun sieluin, ruumiini sua yksin halaa,
sydäntäin kaipuu, sulo tuska syö.
Sua uskon, unten mies,
sua rakastan kenties,
mut niinkuin kuudan lempii kultakalaa
tai kaiken kattaa tähtiteltta-yö.
"Sinä ehkä tahtoisit ennemmin",
ma hiljaa haastoin hälle,
"kisakentälle nuorison karkelevan
kuin jäädä törmälle tälle?"
"Ei, tänne jään minä mieluummin",
hän helisi niinkuin heinä;
pian kuplat yölliset, kultaiset
nous sielustaan säveleinä.
Hän äänin haikein haaveili:
"Noin tahtoisin elää ja kuolla,
noin liukua, singota siivillein
kuin liekkilintumme tuolla.
Hän tahtoisi painaa parmailleen
koko ijäisyyden ja ajan,
mut ihmispienuuden tuntee hän,
tuon rakkauden rajoittajan."
Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä
ja kuulemme ääniä kuutamo-yön,
me astumme hyllyvän sammalen päällä
ja illan on varjoa ihmisen syön.
Mut ääntä jos kaksi yhtehen laulaa
yön helmassa toistansa huhuilevaa
ja varjoa kaksi jos lempien kaulaa, -
se sentään, se sentään on ihanaa
"Ylpeä on Sormun Irja,
tulikukka, suolla soihtu,
kiehtova kuin noidan kirja,
väkevä kuin velhon loihtu;
silmät tutkivat ja syvät,
varsi suora niinkuin salko,
huulet niinkuin marjat hyvät,
suu kuin hiirenherneen palko.
Ilahtui, kun nuoret näki,
karkeloitsi kartanolla.
Metsän puussa mykkä käki
malttanut ei vaiti olla,
kukahti jo kerran, kaksi,
niinkuin ollut oisi kevät,
kohta varttui varmemmaksi,
kullat, helmet helisevät.
Mutta Juho vaiti pysyi
kädessänsä neien käsi.
Vihdoin hiljaa aivan kysyi:
"Olenhan sun ystäväsi?"
Kuiski impi: "Sun ma olen."
Antoi suuta sulhaselle.
Tarjos sulho rintasolen:"
"Kuin leyhkä läntisen lempeän,
niin sylke on sydämen lämpimän.
Kuin ujous on puron ulpukan,
niin punerrus posken on puhtahan.
Niin lemmen tuntehin, tuskineen
kävi neitonen viertä nyt virran veen.
Hän tavata tahtovi armastaan,
joka joella juottavi orhiaan.
Hänen mielensä laaja ja lämmin ois,
jos onnensa uneen hän uskoa vois.
Tään ainoan, jota hän armastaa!
Ei, raukka, hän rinnan rauhaa saa.
Hätä hällä on hengestä sankarin,
siit' uhrais hän lemmen ja onnenkin.
"Mitä mietit? Miks olet murheinen?
Sua varmaan miellytä enää en.
Mua silitä et, mua puhuta et,
en tiedä, surret vai iloinnet.
Sun arvaa en sydän-aikeitas.
Toki muistahan kunnon kumppanias!
Ja kaislojen vieno kahahdus,
kuin kuiskaus, kuin rakkaus"
"Kai useinkin tyhjältä, tyhmältä
niin tunnuin ma mielestäsi,
kun vaieten, ilman aatteita,
minä istuin sun vierelläsi.
Elä tuota, oi impeni, ihmettele!
Oli mullakin aatteita ennen,
oli aatteita antaa sullekin,
oli antaa tullen ja mennen.
Nyt on mulla aatos yksi vaan.
Kuka yhden on seurassa aina,
se tyhmistyy, vaikk' aatos se ois
itse taivahan Luojalta laina.
Nyt on mulla aatos yksi vaan.
Ja mitäpä puhuisin minä,
kun sitä et aatosta kuitenkaan
minun lausua sallis sinä."
Juhana! Juhana! Miks kiusaat mua
ja itseäsi sanoin kirpein noin?
Noin ruoskii raivottaret rangaistua,
noin iskee nuolet ihmiskohtaloin.
Sa tiedät, että rakastan ma sua,
sun tähtes kaikki kestää, kantaa voin,
mut jos sa horjut, epätoivoon lankeet,
on mullai eessä päivät pitkät, ankeet.
Lien ollut liian kylmä rakkaudessa,
ma vaikka rakkauteeni raukean,
mull' oli tunto lemmen leimutessa,
ett' ovat lainaa lahjat Salliman;
siks yhtä tyynnä onnen kukkiessa
kuin kuihtuessa näit mun kulkevan,
mun uskoit patsahaks, mi tuskin
eli, sen sydän vaikka tulta sykähteli.
"Kun muistelen, kuin monta iltoa
olen istunut yksin, yksin,
ja katsellut taivahan tähtiä,
jotka vilkkuvat vieretyksin,
niin tyttöni,
oi, tyttöni,
sua lähelle tulla mun täytyvi
ja katsoa kauvan, kauvan.
Kun muistelen, kuin monta taivalta
olen kulkenut korpimailla,
olen istunut alla kuusien
ja istunut iloja vailla,
niin tyttöni,
oi, tyttöni,
sua suudella kauvan mun täytyvi
ja itkeä, itkeä hiljaa.
Kun muistelen, kuin monta aatosta
olen aatellut pahaa siellä,
jotk' oisi yhdessä vältetty
ja voitettu yksimiellä,
niin tyttöni,
oi, tyttöni,
mua lempiä paljon sun täytyvi
ja lempiä kauvan, kauvan."
"Mua suutele kerran ja suutele kaks
ja suutele kertaa monta!
Me tahdomme uskoa eilistä unta
ja huomenta huoletonta.
Kun pääsi sä painat mun rinnalleni,
niin koskien kohinan kuulet.
Ja aaltojen kansa kun suutelee,
niin hurmehissa on huulet!"
"Kun saavuin ma sydämin sykkivin,
hän vitkaan päänsä käänsi,
mua viittasi visusti vaikenemaan
ja hiljaa haastaen äänsi:
Ma katsoin, hän päätään nyökkäsi;
hän kävi kuin ystävän käteen.
Ah, muistanen matkallai
tuon silmiensä säteen.
Me kuljimme vitkaan, vierekkäin
nyt kuusipuista kujaa;
joka sormen päin, joka hermon päin
sain luottamusta ma lujaa.
Käsivartensa kiinteät, kimmoisat
mua kietoi kuin käädyt sorjat,
minä tunsin muotonsa tuoreuden
ja jäsenensä norjat."
Noin nään sinut vieläkin edessäin:
Sinä katselit kalliolla
yli ulapan aaltojen siintäväin -
ja mun oli hyvä olla.
Sua syrjästä katselin kauvan näin:
Tuul' leikki sun palmikolla.
Mut vihdoin käännyit sä minuun päin
niin vienolla katsannolla.
Hänet löysin ma Kuikkalammelta,
sen rannalta rahkaiselta,
Mun kun käden laskin ma kaulalleen,
hän siitä sen hiljaa siirsi;
lies varjonsa liikkumattoman,
mykän, selkeän seinään piirsi.
En sanaa virkkanut. Varroin vain.
Kevät-yön oli hetki herkin.
Kuin luonnostaan, kuin lemmestään
meilt' yhtyi suu ja syli.
Niin on ihmis-ajatus
kuin savupatsas ikään:
kun se lähtee nousemaan
niin ei sitä estä mikään.
Tuulet sitä kuljettaa
ja pyörreviimat kantaa.
Ijäisyyden ulapoill'
ei ole saarta, rantaa.
Vaan kun ilma raskas on,
niin savu maahan vaipuu.
Arkitöiss' on tukehtunut
monen mielen kaipuu.
Mutta mailla korkeuden
henki kiivas kiitää,
tähtitarhat taivahan
ja linnunradat liitää.
Ymmärrän ma yhtä toista:
että siemen itää,
siemenestä maalle kasvun
kaiken nousta pitää.
Sumu nousee järvestä
ja sataa alas jälleen.
Kiertää niinkuin rukinpyörä
koko luonto tälleen.
Päivä painui metsän taa.
Oli juhannuksen ilta.
Tuli tuores lehdentuoksu
lammen rantamilta.
Pääsky visersi viirin päässä,
kaukana käki kukkui.
Hiljaa niinkuin suvi-ilta
Aatu-ukko nukkui.
"Kiini mies!" hän huutavi.
Mies köysiin köytetähän.
Tutkitaan ja tuomitaan,
mut hulluksi löydetähän.
Jälleen irti päästetään.
Mut moni tuumii tuota:
Tää on Puman pulmia.
Hän Akkahan ei luota"
"Sinä olet kuin kuplanen alla jään,
joka kierii ja kulkee ja läikkyy.
Sinä olet kuin kummulla kaste yön,
joka kulkijan askelta säikkyy.
Elä pelkää kukkanen kummullas,
en tule ma ryskävin tuulin,
ja jääsi jos särkeä tahdonkin,
sen särjen mä lämpimin huulin.
Minä otan sun kuplasi kultaisen
kuin äitini suukko se oisi,
minä juon ne kastehet kauniin yön
kuin ehtoollisviiniä joisin."
"Leikkiä lyöden
sun luoksesi tulin,
mutta ma murheesi
hehkuhun sulin.
Jälleen nään
sinut entisin silmin,
Menneet on iltani
itkut ja huolet.
Antanut oon
ilon päärlyn ma sulle.
Miksi et murheesi
huntua mulle?"
Ne ihmiset vanhojen aikojen
ne oli niin vanhoilliset,
ne söivät ja joivat ja nukkuivat
ja - olivat onnelliset.
Nyt maailma paljon on edistynyt!
Tosin vieläkin juodaan ja syödään,
mut onnen kulta se myntätään
ja ostetaan ja myödään.
Ja ihmiset ovat niin iloiset
ja lyövät lompakoitaan:
"Kas, täällä se onni on oikea,
kun vaan sen oikein hoitaa!"
Mut täällä on joukossa toisia,
joille myntätty onni ei riitä,
jotka tahtovat itse leimata sen,
kuvan omansa katsoa siitä.
Niin tule ja kultaiset haavehet
me taomme kultatöiksi,
me taomme ne miesten miekoiksi
ja sorjiksi sotavöiksi.
"Seisoit selvänä sivulla,
vierelläni välkkyvänä,
säihkyit, kun minäkin säihkyin,
nousit, kun minäkin nousin,
vuosit verta, kun minäkin.
huohdit, rauta, hurmehisna,
raaka kuin minäkin, rakas,
olit oikea toveri!
Astun nyt asehetonna
eteesi, elämän Talvi,
muuta ei suojusta minulla,
sydämeni sylke yksin:
muill' on kansa, ei minulla,
muilla maa, minulla korpi,
muilla ystävät ylimmät,
mulla pitkä umpipolku;
asehitta, aattehitta,
ihanteitta, ihmisittä,
uskotta, unelmittakin,
toivehitta tohdin seista,
talven tannerta kävellä,
käydä hallan haastelohon."
"On talvitie.
Se minne vie?
Kai jossain joululiesi lie.
Siks saavu, talven tuulonen,
niin vastahasi vaieten
käy immet illan hiljaisen.
Tule, tuulispää!
Hius häilähtää,
sätehet silmäin säilähtää.
Ja nilkka nousee nips ja naps,
kun karkeloipi kaunohaps,
tuo tuulen, tyynen laps.
On talvitie.
Se minne vie?
Kai jossain joululiesi lie. "
"Syytön olin minä,
sen kuudan-yö seuloi,
syyttömämpi sinä,
sen tähti-neiet neuloi.
Katuisinko sitä? -
Sydämeni härmää.
Mitä itket, mitä? -
Jääkukan särmää."
"Koko metsä on laulua täynnä,
joka lehvällä lemmitään
ja riemuten sirkut ja peipot
ne kertovat keväästään.
Mut yhtäpä puuta ne linnut
vaan karttavat kammoten -
sen alla ma onneton istun
ja huoltani huokailen."
"Kuu kalpea kulkevi kulkuaan,
kevät-yö on kaunis ja pyhä.
Kai aika jo ammoin erota ois,
mut yhdessä ollaan me yhä.
Yön tuulonen hiljaa tuudittaa
lepän lehviä uinuvia.
Sydän ääneti sykkien aavistaa
suven suuria unelmia."
"Me seisomme yksin päällä maan.
Meill' on tämä ranta
täällä vaan.
Jos me emme tääll' ylös katsone vain,
jos me emme toistamme tukene ain,
me sorrumme niinkuin santa
alle aaltojen pauhoavain.
Meill' onhan niin paljon yhteistä.
Miks riidellä oraan
lyhteistä?
Vain toukojen, toivojen aika on tää.
Kuka tietää, ken laihomme leikkaa nää?
Mut sortua saa ne ei soraan,
joka riitojen riehusta jää.
Siis kylki kylkehen kiini vaan! "
"Oi, sa pieni neito siellä,
kuinka sua lemminkään!
Siksi laulan riemumiellä
yöt ja päivät yhtenään.
Mutta vaikka ainiaaksi
jäänkin maahan pieneksi,
sinä vartut voimakkaaksi -
siinä onkin onneni."
Hiljaa tuuli illan henki,
hiljaa lauloi loiske veen,
ja he kuiskas kumpainenki
hyvää yötä toisilleen."
"Illoin tuulten uinuessa
nukun vienoon loiskinaas,
hiljaa aamun auetessa
laulus herättää mun taas.
Ja kun kanssa syksytuulten
taasen käyn mä painimaan,
silloin kuiskees vienon kuulten
tuosta voimaa uutta saan.
Mistä tuulissäässä mulla
turvaa muuten olla vois,
ellei suojakseni sulla
varjo-oksat vankat ois?"
"Haavat lyödyt, haavat saadut
aika kaikki kutoo arpeen.
Mitkä liekin miekan laadut
muistelos on hymy tarpeen."
"Poloinen, järkevä pääni,
jäykkä, ylpeä jääni,
etkö nyt hallita voi
harmaata ees ikävääni?
Muistelen päivin ja öin,
karkoitan toimin ja töin
ääntä, mi mielessä soi,
armasta, ah, ikävöin.
Suur' oli silmäsi sulo,
kauniimpi kyynelten tulo,
kaunein lahjoista taivaan
huultesi kulkeva kulo.
Silloin mun ratkesi rinta,
särkyi mun sieluni pinta,
turhaan ma tultani salaan,
itken, ah, ihaninta!
Muut eivät ymmärrä sua,
muut eivät liikuta mua,
murheessa hiiltyen halaan
kaunista kadotettua."
"Raikkahasti laulaa aamunaalto,
kun se läikkyellen rantaan lyö,
hilpeä on haapalehdon helke,
sit' ei paina elon päivätyö.
Yksin kerttu laulaa murheissansa
ikävöiden omaa armastansa.
Minä myöskin aamunaallon lailla
ennen lapsenmiellä laulelin,
sitten lietona kuin rannan haavat
leikin, lemmin, lauloin, tanhusin.
Nytp' on riemu poissa, kerttu kulta,
saanut olen huolenvirret sulta."
"Se vasta, vast' on vapaa mies,
ken oman luoda tiensä ties
keskeltä elon kuohujen
ja ajan aatteiden;
ei häntä vallat horjuta,
ei joukon oikut orjuuta,
hän yksin yönkin halki käy,
kun tähteä ei näy.
Ja vasta vapaa mies on se,
ken tyynnä lausuu Tuonelle:
>Ma kuolla voin, mut kuole ei,
min eestä työtä tein.>
Ei kuolema lie ankarin;
on kuolo seppel sankarin,
kun vaatii häntä vakaumus
ja ihmis-oikeus."
"Hyvä on metsä niille, jotka
maailma karsas hylyksi heittää,
erämaassa on elämä armas,
monet se kohtalon kohlut peittää,
ei se syytä, ei vainoo ketään,
ohjaa onnehen, uskoon uuteen,
ijäisyydestä tekee hetken,
siirtää kuolevan kuolottuuteen."
Siellä mun auvoni asuu, minne
mielivi Ilja isäntämiesi,
sinne mun palaa sielun kaiho,
kussa on korvessa kotinsa liesi,
siellä mun lempeni leimahtelee
kuusen kuuraisen oksain alla,
kussa mun armaani astahtelee,
istuvi mielellä iloisalla."
"Mitä huolin, jos huomenna jällehen on
maa musta ja murheessa kuusi -
tai ellen ma syksyhyn heräiskään,
vaan eessäni ois kevät uusi?"
et ole sama kirjottaja enää, sehän olisi vain kohtelista ;)
"Minä katselen illan taivasta
ja muistelen tyttölasta.
Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata
pois turhasta maailmasta.
Sulle tahtoisin keväästä laulella
ja kertoa taivahasta,
yön tähdistä, päivän paisteesta
ja kaaresta korkeasta.
Minä tahtoisin, että sa kaipaisit
mun kanssani korkealle!
Ja että sä uhrata tahtoisit
mun kanssani taivahalle
elos nuoren kukkaset kaunihit,
et turhalle maailmalle."
"Lausui Sonja, sorea lapsi:
"Niinpä lähdenkin kanssas sinne,
missä mielu on metsä, missä
mätäs on autuas, armas rinne,
missä on taivas kuin sininen silkki
kuin punaverka maa ja mäki,
kussa vaskisen vaaran alta
kukahtelevi kullan käki.
Siellä mun auvoni asuu, minne
mielivi Ilja isäntämiesi,
sinne mun palaa sielun kaiho,
kussa on korvessa kotinsa liesi,
siellä mun lempeni leimahtelee
kuusen kuuraisen oksain alla,
kussa mun armaani astahtelee,
istuvi mielellä iloisalla." "
"Miksi et virkkanut minulle mitään,
tuijotit tuleen,
vaikenit vaivasi kauan?"
Pelkäsin että et leikkisi enää,
et nauraisi enää,
naurusi mulle on kallis.
"Näethän, että ma nauran nytkin,
katso, ma nauran
silmäripsien alta."
Nauranet, itket sydämessäsi,
kyynele kiiluu
silmäripsien alta.
"Lempivän hymy on kyynelten halki."
Miksi siis raskaasti sydämesi huokaa?
"Rakkaus rintani ahtaaksi teki."
Oi, Pohjan tähti,
mi meille vilkut,
ja piennä pilkut,
mi ilkut tähdille
kiertäville
ja ihmismielille
myrskyisille,
jotk' ei saa rauhaa,
vaan aina pauhaa!
Oi, kuin sua säälin,
sa tähti kumma,
mi luulet, että on
elon summa
ain aaltoin keskellä
tyyni olla,
tyyni olla
ja seista kaukana
kalliolla,
kun meri pauhaa
ja ei saa rauhaa.
Sua kaikki kiertävät
taivaan kaaret
ja tähtisarjat
ja valosaaret,
sua kumartaa
kuun, päivän kulta
ja otava oppinsa
ottaa sulta,
niin myöskin henki
inehmosenki.
Sua sentään säälin
ma, tähti parka,
mi tiedä et,
miten veri karkaa,
miten tulet riemun
ja tuskan palaa,
kun synti hehkuu
ja sydän halaa
ja aatos pauhaa
ja ei saa rauhaa.
Aina langeta,
aina nousta,
käyttää kuokkaa
ja sotajousta,
tehdä oikein
ja tehdä väärin,
rikkoa, kärsiä
mielinmäärin -
oi, ihanainen
on elo mainen!
"Kaks lauloi lintua kehdollain
ja toinen niist' oli musta.
Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa,
ja toinen niist' oli musta.
Siitä toisesta muuta ma muista en,
mut se lauleli lohdutusta.
Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa,
että lauleli lohdutusta.
Mut jos mua tyttö sä rakastat,
vielä rintani riemahtaisi.
Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa
ja lauluni kaiun saisi."
Ah, Callidus, jos mua huokailet,
niin liian usein luoksein hiivi et,
on lemmen hurma lyhyt, haihtuva,
mut ijäinen on lemmen unelma.
Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan.
Unelmat usein pettää päällä maan.
On onnen hetki kupla kultainen,
mut ijäinen on itku sydämen.
Ah, Callidus, jos mua rakastat,
mun onneni on onnen unelmat
ja itkut sydämen nuo ikuiset,
kun kyllin usein luoksein hiivi et.
"Hän heräsi ruskohon huomenen,
mi huljui metsän takaa,
hän hymyi: "Ah, voi sitä neitoa,
joka poian povella makaa!"
Ma naljailin: "Nousee aurinko
aina samalta sijaltansa,
vaan se on harvoin, kuin poiat nousee
omalta vuoteeltansa."
Hän vastasi: "En minä vielä itke,
mut itken ma sitten vasta,
kun toisella jalalla rukkia poljen
ja toisella liekutan lasta."
Minä tuohon: "Paistoipa Annin aittaan
aurinko ynnä kuukin,
Anni se huokaili, istui ja itki
ja itkeä tais joku muukin."
"Miksi nyt on Antti niin
käynyt ahkeraksi,
vaikka ennen mainittiin
muita laiskemmaksi?
Hovistakin läksi pois -
onkos kuultu moista! -
vaikka saanut viikolt' ois
markkaa kaksitoista.
Nyt hän päivät kaiket vaan
männikköä kaataa,
uutismaaksi uutteraan
lahden rannan raataa.
Miksi nyt on Anttikin
käynyt ahkeraksi? -
syynä suu on suloisin,
immen silmää kaksi.
Sorja Selma aidan taa
saapuu aina illoin,
päiväpalkan Antti saa
suudelmissa silloin. "
"Hän teki kaikki,
minä en mahtanut mitään,
hän näki kaikki,
häntä mun siunata pitää,
kaikki hän kesti,
kaikki hän kärsi ja kantoi
esiin, rakasti,
rohkaisi, anteeksi antoi.
Kunnia hälle,
henkeni morsiamelle!
Kukkia hälle,
kukkien kuningattarelle!
Helmiä hälle,
helmelle ihmisyys-uskon!
Huntuja hälle,
hunnulle huomisen ruskon!"
"Laitapa minulle laulunen!"
Vai laulunen!
Vai laulunen!
"Laitapa minulle laulunen!" -
"Juu, kyllä, mut laulut ne maksaa.
Annatko minulle suukkosen?"
Vai suukkosen!
Vai suukkosen!
"Annatko minulle suukkosen?" -
"Ei, liian on kallis se taksa.
Runoahan joka mies rustailee!"
Vai rustailee!
Vai rustailee!
"Runoahan joka mies rustailee." -
"Juu, juu, mutta minkälaista?
Mut suukkoja joka tyttö suihkailee."
Vai suihkailee!
Vai suihkailee!
"Suukkoja joka tyttö suihkailee." -
"Juu, juu, mut miltä ne maistaa?
Runojahan kaikille annetaan."
Vai kaikillen!
Vai kaikillen!
"Runojahan kaikille annetaan." -
"Ja entäpä suuteloita!
Mut suo mulle suukkojen oikeus, oi!"
Vai suukkojen!
Vai suukkojen!
"Niin sinulle yksin mun lauluni soi!" -
"Mut saattaako sinuhun luottaa?
Ja saat sinä vallita suukkoja mun!
Niin suukkoja mun!
Niin suukkoja mun!
Kun saan minä hallita lauluja sun!"
"Mut saattaako sinuhun luottaa?"
"Norjana aaltojen harjanteita
halkovi purteni mun -
Norjana noin myös notkuvi varsi
impeni ihaillun.
Täysiksi purjehen poimut tuuli
painavi paisumaan -
Täysi on impeni uhkuva rinta,
täysi on tunteitaan.
Vinkuos viima ja ärjyös aalto,
tuosta ma huoli en -
Kohta ma joudun, kohta ma lasken
kultani rannallen!"
"Se hetkeksi kohota pinnalta maan
voi kylmiä ilmoja pakoon,
mut siellä se voimia kokoo vaan
ja siellä se kasvaa ja sakoo,
ja kun sen on aika, se Ukkona soipi
ja sateena, tuulena tulla se voipi
ja lakaista laaksot ja virrat ja maan.
Koska, koska sen nähdä mä saan?
Kun tyhmyys ja raakuus raukaisi maan,
niin häntä, häntä mä uotin,
ja unelmat muut jos ne murtui vaan,
niin häneen, häneen mä luotin,
olen uottanut häntä mä päivää ja yötä
ja paljon niin ollut jo hällä ois työtä,
mut häntä mä uskon ja uinailen
ja lakkaa laulamast' en. "
"Sinä olet unteni uhrikuusi,
sulle ma kaikkeni annan,
aatteeni, tunteeni, tarmoni, työni,
matkani maailmanrannan.
Mullakin on veri vetävä näät,
on muuttuvat mielet ja mietteet:
kuin kalliot harmaa-harteiset,
taas toiste kuin liejut ja lietteet.
Mut jos sinä antaut armaaksein,
niin onnen myyrä ma olen;
muuten ma poikana, miehenä murheen
mieron polkuja polen.
Tunne et rintani rauhattomuutta,
mi paikasta paikkaan mun siirtää;
samalla sallimus synkät kirjat
kiertäjän poveen piirtää.
Kuitenkin tahtoisin tänne ma jäädä,
kussa on kotini orsi,
lempiä, leimuta, kylvää, niittää -
kaatua niinkuin korsi.
Taikka ma tahtoisin metsään mennä,
kauas sinisaloon,
katsoa kanssasi illat pitkät
painuvan päivän paloon."
Oi, jos oma poikani armahin
mä tänne sun vieraaks' saisin,
karit kaikki ma tieltäsi perkkaisin
ja väylät mä viitottaisin.
Ja kieloja aalloille kylväisin
mä talvisen tuiskun lailla
ja saisivat sadetta saaretkin
ja kunnahat rantamailla.
Näin lempeni tuoksuja henkisit vaan
ja kulkisit kukkamerta.
Ja nyt jos, poika, et tullekkaan -
niin tottahan toinen kerta!
"Ei häntä ymmärrä yksikään,
minä vain hänet ymmärtäisin,
ja jos minusta huolis hän hiukankaan,
hänen luokseen ma ijäksi jäisin.
Hän sais minut täysin, tällaisna
kuin Jumala on minut luonut;
lie monta hän saanut saalista,
ei mointa kukaan tuonut.
Hänen kanssaan kuulla tahtoisin
ma Turjan tuulet hyiset
hänen kanssaan tuntea sydämen syyt
ja synnin käärmehyiset.
Hänen kanssaan vaihtaa tahtoisin
ma valtimot kahden luonteen:
joka liikkeen, piirteen, pienimmän
verenpisaran, eleen ja juonteen."
"Minä luulin sun eloni onneksi,
sinä olitkin elämä itse,
joka kuljetit kautta riemujen,
mut kuljetit myös murehitse.
Minä luulin sun henkeni herättäjäks,
sinä olitkin unhotar unen,
joka lahjoitit ruusut laaksojen,
mut myöskin vuorien lumen. "
"Jos mulla ois ystävä, yksikään,
hänet täältä kauas kantaisin,
mua katsoisi kauan silmihin
ja sitten suuta antais.
Käsivarsin vahvoin hänet kietäisin,
kuin kahlehin taikka köysin,
ja virkkais hiljaa: 'Vihdoin sun,
sun, aarteeni ainoa, löysin!"
"Oi, sa suuri sulho siellä,
kuinka sua lemminkään!
Siksi laulan riemumiellä
yöt ja päivät yhtenään.
Hiljaa tuuli illan henki,
hiljaa lauloi loiske veen,
ja he kuiskas kumpainenki
hyvää yötä toisilleen."
"Sana olen. Opetan ma,
mitä luovat Luojat,
Armottaret antanevat
tuulen, tyynen tuojat.
Tuli olen. Tuijotan.
Ma palan, hehkun, palvon
Siksi monta vaivan yötä
istun, itken, valvon.
Henki olen. Heräjän
kuin sydän taikka syvyys,
jolle ole outoja
ei hymy eikä hyvyys.
Peto olen. Peljätän,
kun näytän näköpääni.
Monen tuskan poltinpora
järkähytti jääni.
Pisar olen. Pienenen
tai suurenen kuin tahdon.
Kide olen. Kimmeltelen
vaikka halki vahdon.
Säde olen. Elämäni
entää niinkuin lyhyys,
vaan on pitkä päivieni
pyrkimys ja pyhyys."
"Tuop' on muuksi muuntelevi
jumal-sulho sulkapäinen,
on kuin myrsky metsikössä,
laine lammella syvällä:
"Sallinet, opetan sulle
itsesi iki-ihanan?"
Tuop' on muuksi muuntelevi
myrsky pitkän pilven päältä,
syttyvi säkene sähkön
taikka taivahan salama:
"Liekki, tullos liekkihini,
tuli, tultasi halajan!"
Kiertyivät he toisihinsa
niinkuin käärmehet siniset,
toistuivat he toisissansa
kuin kahdet elämänlangat,
hehkuivat he toisistansa
niinkuin hiili hiiltä vasten"
"Jes siunatkoon, miten sievä hän on,
kun näin häntä katselen!
Miten silmänsä säihky on sammumaton,
miten kaulansa valkea, kaareva on,
ja alla sen kaarevan kaulan
povi aaltoo armahinen.
Ja hänt' olen onneton vältellyt,
mua hullua, hupsua voi!
Ma hänt' olen vältellyt, väistellyt,
hänet unhottaneenikin luulin jo nyt -
jes siunatkoon, miten sieväks
hänet sentään Luojansa loi!
Ei, turhiksi kääntyi tuumani mun,
kun jällehen nähdä sun sain.
Sun oon minä onnessa, murheessa sun
ja saat sinä leikkiä lemmellä mun,
kun saan minä leikkien kiertää
yht' tummaa kutrias vain!"
Minä uneksin kahdesta koivusta,
yli virran jotk' kasvoi yhteen,
ja unta ma näin, että keväuä kaks
saman antoi sadon ja lyhteen.
Sinä taidatko unia arvata?
Jos et, niin anna olla!
Mut jos sen tahdot sa selvittää,
se selvitä suutelolla!
Mua suutele kerran ja suutele kaks
ja suutele kertaa monta!
Me tahdomme uskoa eilistä unta
ja huomenta huoletonta.
Kun pääsi sä painat mun rinnalleni,
niin koskien kohinan kuulet.
Ja aaltojen kansa kun suutelee,
niin hurmehissa on huulet!
Päämme päällä
taivahan uhka;
laulun lippaassa
tunteen tuhka.
Yössä, hangella
yhtyi tiemme.
Hangen lapsia
Lapista liemme.
"Yksi ja moni
on naisen veri,
sama on aina
kuin valtameri.
Kaunis myrskyssä,
kauniimpi tyynnä,
päivänpaisteessa
kylmänä kyynä.
Aalto on ahnas,
syvyys on hellä,
surmaa sankarin
lempeydellä.
Päällä päilyvät
tähdet ja kuudan,
alla yö
pyhä, yksi ja muudan.
Pinta on pettävä,
tosi on syvyys,
turmaa tuova
kuin naisen hyvyys."
"Tahtoisin kiittää Sua kerran niin,
tuo kiitos että tunkis sydämiin,
sieluihin ihmisien ijäisiin,
ne tehden toisillensa hellemmiksi;
Sua siitä kiittää tahtois sydän tää,
kun sitä suuri päivä lämmittää,
kun murtunut sen murehelt' on jää,
sen liikkeet käyneet inhimillisiksi."
"He syöksyivät syliin toistensa,
kuin syöksyy syys ja kevät,
kuin yhtyy ne yössä pohjolan,
kun illat pimenevät.
He toistansa suulle suutelivat
kuin halla ja hallan kukka,
jotk' aamulla kuolee kumpikin,
kun kuurassa nurmen on nukka
Mut haltia, ennen hallainen,
oli toivossa, uskossa uusi,
kohos lemmen lentimin korkeuteen
kuin pilvihin kukkakuusi."
"Hän kuumasti kuiskisi korvaani:
'Sua rakastan ijästä ikään,
sua rakastin ennen kuin sun näin,
ei erota meitä nyt mikään.'
Hän kitaran kieliä koskettais,
hän laulais laulun liedon,
min hurma sois, kuin huminois
puu hyvän ja pahan tiedon.
Käsivarsin vahvoin hän kiertäis mun
kuin kahlehin taikka köysin,
ja virkkais hiljaa: 'Vihdoin sun,
sun, aarteeni ainoa, löysin!' "
"Oi, jos oma impeni armahin
mä tänne sun vieraaks' saisin,
karit kaikki ma tieltäsi perkkaisin
ja väylät mä viitottaisin.
Ja kieloja aalloille kylväisin
mä talvisen tuiskun lailla
ja saisivat sadetta saaretkin
ja kunnahat rantamailla.
Näin lempeni tuoksuja henkisit vaan
ja kulkisit kukkamerta.
Ja nyt jos, impi, et tullekkaan -
niin tottahan toinen kerta!"
"Kevät jälkeen talven raskahimman,
minkä on ihminen elänyt,
kevät jälkeen myrskyn murhaisimman,
mit' on nähty maailmassa?
Oisko mahdollista? Oisko unta?
Ei petä elämän vaisto,
kutoo ihanteitaan ihmiskunta,
päättyvi pisinkin taisto. "
"Ja jos mua lemmit armahain,
niin tule minun tupaseeni!
Tupa on tehty ja kaunistettu
mun nuorehen sydämeeni.
Tupa on hongista huolitettu
ja karsina kalevanpuista!
Ja jos mua lemmit armahain,
niin ethän sä huoli muista?"
Oli mullakin pienet murheeni,
mut minulle niiss' oli kyllä,
vaikk' ohitse kulkenut toinen ois
ja ne kuitannut hymyilyllä.
Oli mullakin pieni onneni,
mut minusta oli se suuri,
ja luulenpa, siks oli suuri se,
kun se mun oli onneni juuri.
Oli mullakin pieni lintunen
ja minusta oli se soma.
Mut sepä siinä juuri oli murheellista,
kun ollut se ei mulle oma.
"Lauloin rakkautta onnetonta,
kyllin lauloin lemmen kyyneleitä.
Miks en laulais kerran onnellista
osaa rakastavan onnen myyrän?
Lauloin yölle, lauloin tähtösille,
kyllin lauloin kuulle kalpealle.
Miks en laulais kerran auringolle,
sulle, sydämeni päivänkulta?"
Kun muistelen, kuin monta iltoa
olen istunut yksin, yksin,
ja katsellut taivahan tähtiä,
jotka vilkkuvat vieretyksin,
niin kultani,
oi, kultani,
sua lähelle tulla mun täytyvi
ja katsoa kauvan, kauvan.
Kun muistelen, kuin monta taivalta
olen kulkenut korpimailla,
olen istunut alla kuusien
ja istunut iloja vailla,
niin kultani,
oi, kultani,
sua suudella kauvan mun täytyvi
ja itkeä, itkeä hiljaa.
Kun muistelen, kuin monta aatosta
olen aatellut pahaa siellä,
jotk' oisi yhdessä vältetty
ja voitettu yksimiellä,
niin kultani,
oi, kultani,
mua lempiä paljon sun täytyvi
ja lempiä kauvan, kauvan.
"Istuin ja itkin
vuoteeni laidalla,
muistelin jällehen Sua.
Miksi mun hylkäsit?
Miksi et sietänyt
sietämätöntä mua?
Istuin ja itkin
elämäni itkua
rinnassa rikos ja rauta.
Emmekö yhdy?
Emmekö tapaa?
Herra armias auta!"
Saat sa olla armoton
ja saat sa olla paha!
Jälleen kun ma muistan Sun,
ma sulan niinkuin vaha.
Täällä, tähtitarhassani,
hiljaisuus on pyhä.
Tänne kuulut Sinä vain,
Sa ainut, armas yhä.
Tääll' on taikalinna tehty
Sulle surun puista,
ollehesta onnestain
ja uuden haaveiluista.
Tule! Etkö nää jo, kuinka
sydämeni riutuu,
koko maailma ympärillä
himmenee ja hiutuu.
Sammuu sanat, säveleet
ja kaikki kaunis hajoo.
Tule, tumma, armas lapsi!
Ylevinkin vajoo.
Mikä vaipuu, vaipukoon!
Mun rakkauteni kestää.
Suuri suru, suuri tieto
meiltä eron estää.
"En tiedä, saatatko uskoa,
mut kaukana olen ma käynyt,
minä palajan pitkältä matkalta,
vaikk' en ole väsähtäynyt.
Ja tiedä en, uskotko impyein,
unet mull' oli suuret ja summat:
itse auringon kanssa ma liiton tein
ja kuun kera kirjat kummat.
Minä lupasin syömeni nuoren tään
aina auki, auki sen pitää,
aina pitää sen sepposen selällään
enkä peittää päivältä mitään.
Ja päivä se lupasi paistettaan
ja kuu lupas kuutamoansa
halki elämän pitkän ja onnekkaan,
joka lauha ois laskussansa.
Ne kirjat ne kätkin ma rintaani mun,
mut ei vielä, ei vielä ne riitä,
niin kauvan kuin, impeni puhtahin, sun
puumerkkisi puuttuu siitä.
Sano, tahdotko nimes sä kirjoittaa
sen kultaisen kirjan alle?
Sano, tahdotko valani vahvistaa,
valan päivälle, taivahalle?"
"Sa kuuletko laulua kummaa,
joka lemmikin lehdiltä soi? -
Oli kerran neitonen nuori,
joka kulki ja karkeloi.
Oli kerran neiti, mi nuorna
kevätpolkuja karkeloi,
niin tulikin vastahan syksy
ja sylinsä auki loi.
Voi, kuinka ne säikähti silloin
tien laidalla laulupuut,
voi, kuinka ne kuiskivat silloin
sinivuokot ja siskot muut:
"Varo syksyä, valkea neiti,
ja kummejas kuulekkin!"
Ei tyttö se kummeja kuullut,
meni syksylle sylihin.
Mut saipa ne siskot ja kummit
nenän kyynärän pitkän kai,
kun helmasta synkeän syksyn
kesän nousevan nähdä he sai -
Kesäpäivät kaunihit, vienot,
kuin kukkaset lemmikkein.
Sa kuuletko laulua kummaa,
jota sykkivi sydämein? "
"Sinä kasvoit kummulla yhteiskunnan
ja ruusuja vain oli elosi tie,
minä laaksossa synnyin ja laaksossa kasvoin
ja kulkenut en yli kukkien lie.
Ei marmori-otsasi puhdasta lunta
ole huolet ne konsahan uurrelleet,
ei tummunut itkusta silmäsi taivas,
ei poskea kyntänyt kyynelveet.
Olet untuvakehdossa uinunut aina
ja keijuset kehräsi untesi vyön -
ja sentään koito ma toivoa koitin
ja luottaa liittohon päivän ja yön.
Oli houreita haaveet ja turhia toiveet,
ma hullu kun kummulta kukkaa hain,
ei kukkine mulle ne kunnahan ruusut
saan laaksosta onneni etsiä vain."
"Ei se kurja, joka kurjaks syntyi,
ei se orja, jonka äiti orja,
ei se maaton, joll' ei maata ollut;
vaan on vasta orja ynnä kurja,
joka syöstiin onnen kukkulalta,
joka syvyydestä huutaa, vaikka
vapaaks syntyi vapahassa maassa.
Pimeäänkin tottuu; tottuu silmä
erottamaan esineitä, ennen
tuntemattomia; tottuu keuhkot
ilmaan ennen tukahduttavahan;
käsi tottuu kättelemään kättä,
jonka inholl' äsken syrjään työnsi;
kieli tottuu toista haastamahan
kuin on mieli; koko ruumis tottuu, -
veri, veri vaan, sa miks et tyki
tyytyväisnä tahtiin muiden kanssa?
Totta niinkuin korven kosket kuohuu,
totta niinkuin meren aallot pauhaa,
totta niinkuin taivaan tuulet puhuu,
totta niinkuin ihmissydän sykkää, -
tähän en ma koskaan, koskaan totu! "
"Tulipa tyttö tähtisilmä,
enkeli elämän joulun,
ei se parkaissut pahasti
eikä luota loitonnunna,
tuli luoksi leikkimähän,
vienoinen visertämähän,
tuli silmin niin sinisin,
kävi niin valkoisin kätösin
runkohon ruman petäjän,
juurihin jumalten hylyn -
soi salossa enkel'laulu,
lapsen nauru laaksoloissa.
Ja katso: Ihana ihme!
Sylkähti sydän petäjän,
kuohahti kuollehet vetoset,
puu vihersi, päivä nousi,
kevät kaikille hymysi.
Katson, katson, kaunis tyttö,
katson silmies sinehen,
pohjahan povesi katson,
sydämesi syövereihin,
etsin aatosta eloni,
tulevia tutkiskelen:
Herätitkö kuollehista,
toitko Tuonelta urohon,
uusille sydänsuruille
vaiko leivon lauleluille."
Meren maininki liikahtaa,
kuuhut kultaansa rakastaa.
Paisuu valkeat vetten pinnat
niinkuin nukkuvan neidon rinnat.
Meri kultaansa odottaa.
Mustasukkainen suree maa.
Meri hyrskyy ja aallot aukee,
kuuhut kultansa syliin raukee.
"Kevät kirkkahin,
mitä virkkaisin,
jos armahain
tulis vastahain?
"Älä muuta kuin
sula silmin, suin,
kuole riutuen
kera hankien!"
Kevät kirkkahin,
mitä virkkaisin,
jos antais hän
mulle elämän?
"Älä muuta kuin
tee tenhoutuin
vala valkoinen
kera kukkien!"
Et tiedä, laiva, mitä kallehinta
nyt kannat, eikä tiedä tähtiyö,
yön tuuli ei, ei meren aavan pinta,
ei aallot, jotka laivan laitaan lyö,
sen tietää yksin tämä ihmisrinta,
ijäinen jota itku lemmen syö,
ja jok' on kärsinyt niin paljon, että
ei armastaan voi nähdä kyynelettä.
Tai niinkuin valkeassa yössä Suomen
yörastas yksin laulaa kullalleen,
niin laulan Sulle, kunnes koittaa huomen,
ma haaveen haikeutta sydämeen,
Sun vaikk' ei kyynel vieri alta luomen,
ei mulla taikaa Ahdin kanteleen;
heit' olen kurjempi: heit' armas kuulee,
mun ympäri yön tuulet yksin tuulee.
Ylemmä siis jos pääse en, Sa astu
alemma, että Sinuun yltäisin,
Sa linnun-laulupuu, ma virran lastu,
Sa Pohjantähti, maan ma matalin!
Sun eikö koskaan sitten silmäs kastu,
et tunne koskaan ihmistuntehin,
ma vaikka eessäs menehtyisin huoleen -
et, katsot kaltaistes vain tähtein puoleen.
"Kun omena on kypsä, se putoaa,
mut ensin se punan saapi.
Tuo puna, tuo puna sinun poskillas,
mitä mulle se ennustaapi?
Kun hongat huokaa, se sateen tuo,
mut ensin ne huokaa syvään.
Tuo huokaus, huokaus sun rinnastas,
mitä mulle se tietää hyvää?"
Taas tulin surulliseksi
muistellen sinua, armas,
muiden kanssa ailakoiden.
Virkoit pois sa vieriessä:
"Nyt älä tuhmin tuhlaele!
Aarre on sinulla, siirsin
sen sinulle sydämestäni,
sinulta tahdon sen takaisin,
kun konsa takaisin tullen."
Lupasin lujasti: "Saat sen
kera korkojen takaisin."
Lienen tuhmin tuhlaellut,
kun sulin surulliseksi,
liioin itkenyt, iloinnut,
koska tuska tunnon täytti,
hätä häistä sielun kahden,
tiukasta tilinteosta
silmän kahden katsehessa,
sykkeessä sydämen kahden,
toinen toistansa vetävän
veren kahden vellamoihin.
Toki tunnen toisen tunnon:
tuhlaten rikastun, tuhma,
muille sähköä säteillen
sähkötän elämätäni.
"Katsokaamme kauvan näin
silmän pohjaan, sielun pohjaan,
salaisille salmiloille
venhoni veikaten ohjaan.
Soudelkaamme kauvan näin
silmissämme, sieluissamme,
utuisilla ulapoilla
sotkina soudelkamme!"
Ei sallittu täällä mun käydä
sun kanssasi polkuja maan,
mut jos sinä väsyt joskus,
niin tule mun luokseni vaan.
Oi, kun sinä kyllästyt kerran
ilon, kauneuden karkeloon,
ja kun sinä halajat tulla,
niin tule - ja valmis ma oon.
En osannut täällä mä käydä
sun kanssasi karkeloin,
mut tule - ja elämän mailla
opas ehkä mä olla voin:
Näät siellä tunnen ma kaikki,
puut, pensaat ja polut jo nyt.
Siell' olenhan niin monta kertaa
sun tähtesi kävellyt.
"Oi, suljehan silmäsi sirkkusein
ja luo'os kiini luomet,
niin näätkö sä vieläkin virran veen
ja tunnetko rannan tuomet?
Ma tahtoisin tuomien tuoksut nää
sun rintahas ijäiseksi
ja tehdä sun päiväs ja tehdä sun yös
sinivirtojen välkkeheksi."
Jos leivon ääni ois kaunis mulla,
niin sulle, kultain, mä laulaisin
ja syämes hellän niin laulelulla
mä lemmen hehkuhun lumoisin.
Ei ääntä leivon oo suotu mulle,
rumemmin äännä ei korppikaan;
tok' laulan, kultain, mä yhä sulle,
kosk' ei oo korvaa sull' ollenkaan.
"Oi, suljehan silmäsi sirkkusein
ja luo'os kiini luomet,
niin näätkö sä vieläkin virran veen
ja tunnetko rannan tuomet?
Ma tahtoisin tuomien tuoksut nää
sun rintahas ijäiseksi
ja tehdä sun päiväs ja tehdä sun yös
sinivirtojen välkkeheksi."
On uljahin korallilinna meren pohjalla myrskyisen
ja linnassa valta-istuin se päilyvi päärlyinen,
ja istuimella on impi, ei impiä inhan maan,
ja kauvas loistavi kruunu hänen tummilla kutreillaan.
Niin suuret on suojat siellä, salit hohtaen huikaisee,
sadat soihdut seinillä räiskyy, tuhat tuohusta leimuelee.
Ja tuuli kun joskus tyyntyy ja taivas seijastuu,
niin kaunihit kangastukset veen pintahan heijastuu.
Ja myrskyt merta ne velloo ja tuulet ne tuivertaa
ja vetten vyöryvät vuoret ne nousta ja vaipua saa,
mut tyyntä on aaltojen alla, kuhun tuul' ei tunkea voi, -
vain vienona viestinä sinne humu ulapan aaltojen soi.
"Oi, istuos impeni tänne,
niin annamme aattehen,
niin annamme aattehen lentää
yli vuorien, laaksojen.
Me lennämme lemmen siivin
kotiseutuhun kultaiseen,
mi yksin talvi-yössä
nyt nukkuvi mökkineen.
Jos tehtäis tölli me sinne
ahon laitahan, alle puun,
ja illat istuttaisi
siellä valossa valjun kuun.
Siell' istuttaisi me illat,
huu, talviset illat nuo,
kun mökkiä kinokset kiertää
ja haavehet haamuja luo."
- "Jos lemmen tään me eitämme,
niin parhaimpamme peitämme,
elomme helmen heitämme -
päin pystyin käymme teitämme!
Ei, suloineen ja suukkoineen
tää lempi kuuluu korkeuteen,
koinhetkeen toiseen, kolmanteen,
ehk' aamuun iankaikkiseen!"
- "Vaikk' kaatuis valtakunnat, maat,
me oomme yhtä autuaat!
Sen viestin täältä viedä saat:
näin lempii lemmen ruhtinaat.
Ja ratsumiesi, muista sie:
ei aina auvoon lempi vie;
se meille kuolon polku lie,
mut milloinkaan ei harhatie!"
"Mun onneni kukkii kuin omenapuu
kevät-öissä valoisissa,
kun kuusten latvat ne kumartuu
ja immet on unelmissa.
Ne yöt pari ympäri helluntain,
ne yöt on suuret ja syvät
ja silloin jos ei tule tuuli vain,
niin kypsyvät heelmät hyvät.
Oi, antaos taivas tyyntä nyt,
jos sitten sa annatkin muuta!
Oi, varjele Luojani vakainen
nyt orvon omenapuuta!"
Kuuhut halki usva-yön,
kutoo kumman helmivyön,
noin läpi mieleni utuisen
kudot, poika, kummat sillat, -
sillat maasta taivahalle.
Kiitos, kiitos kirkkahalle
yön valjun valostajalle!
Virkkaa poika vienoin äänin:
"Utu on enne aamun koiton.
Koska päällä metsän puiden
väikkyvät punaiset hunnut,
silloin mieles kuu katoopi
osahansa onnellisna."
Noin ällös sanele, poika!
Ennen olkoon yö ikuinen
kuin päivä sinua ilman.
"Voin kuiskata sentään: jo orjasi olin,
kun, Kukkia, saartesi kumpuja polin,
elinkautinen valtasi vanki;
mut aamu kun koitti, se armahti lastaan,
sain voiman ma taistella rauhaani vastaan,
näin voittaen vaikeimmanki.
Oli tenhoa ilmassa, tiesin ma sen,
mut ett' ero oisi niin tuskallinen,
ei arvata saattanut kukaan;
ma pelkään, sun öin sekä päivin ma nään,
mut ennen kuin loihtusi lankahan jään,
vien kultaiset muistoni mukaan."
Minä luulin sun siksi aamuksi,
jona helposti herätä voisin,
minä uskoin sun siksi illaksi,
jona iloisna uinuva oisin.
Minä uneksin jouluni joutuneen
kera kuusien, kynttilöiden,
minä luulin haamujen haihtuneen
ja mennehen metsä-öiden.
Ja luulin jo, ett' olin ihminen,
en ainainen uneksija,
ja luulin jo, ett? olin onnellinen -
en onnen vain runoilija.
"Kuin välkähti huomenen kultainen koi
läpi haavanlehtien keväisten,
niin lensit luokseni, immyt oi,
läpi unteni lehtojen leijaillen.
Kuin lehvältä rantaman raidan vain
yön kyynel läikähti kalvohon veen
Kuin välkähti huomenen kultainen koi
läpi haavanlehtien keväisten,
niin lensit luokseni, immyt oi,
läpi unteni lehtojen leijaillen.
Kuin lehvältä rantaman raidan vain
yön kyynel läikähti kalvohon veen
suven suloja hetkisen heijastain -
niin lensi mun lempeni riemuineen."
Hän lauluja laatien istuu yöt
ja päivin hän lausuvi yönsä työt -
mä kääntyen, nääntyen kuulen.
Mihin, polonen poika, ma turvaudun,
kun hukkua oon runotulvaas sun? -
On keksitty keino jo, luulen:
Kun astuvi majaani rauhaiseen
tuo vietävä taasen vihkoineen
ja viereeni istahtaapi,
omat lauluni tempaan ja armotta
hänen kuultensa niit' alan lausua -
hän kauhulla kaikkoaapi.
"Syytön olin minä,
sen kuudan-yö seuloi,
syyttömämpi sinä,
sen tähti-neiet neuloi.
Katuisinko sitä? -
Sydämeni härmää.
Mitä itket, mitä? -
Jääkukan särmää."
Ken rantamalle Salojärven käy,
kun aamu koittaa, ilta hämärtäy,
se veden päällä näkee välkkehen,
mi häipyy salmiloihin saarien.
Ne joutsenia Salojärven on.
Ne päiväks väistyy lehdon varjohon,
mut yö kun joutuu yli metsämaan,
ne ulapoille uivat laulamaan.
Niin kerrotaan, on ijäks onneton,
ken niiden laulun kerran kuullut on,
se päivät uinuu, yönsä unhottaa
ja kaipaa jotain, jot' ei koskaan saa.
Siks harvoin rantamalle järven sen
vain tulla tohtii joku hiipien.
Mut talvi-illoin kautta kaiken maan
näin järven joutsenista lauletaan.
"Me kaksi, me tulemme metsästä
ja me metsien ilmaa tuomme,
me laulamme nuoresta lemmestä
ja lempemme kuvan me luomme,
me luomme sen maailman tomusta niin
kuin Luoja loi ihmisen Eedeniin
ja korvesta kohoitamme me sen
kuin vaskisen käärmehen.
Miks emme me kaikki vois uinahtaa
ja hyviä olla ja hymytä vaan
ja katsoa katsehin kirkkahin
vain sielumme syvyyksiin?"
"Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja minttumaari,
ja jos minä illoin itkenkin
niin siellä on sateenkaari."
"Ei Hyvyys saavu huutaen;
se kulkee hiljaa kuiskaten.
Sen silmässä on kuin onnettuus,
mut kuitenkin usko ja toivo uus.
Hän tahtoo tarjota vähästään:
ne hänen on helmiä, päärlyjään.
Hän tulee raskaalla hetkelläs;
hän katsoa tahtoo silmähäs."
Kuulen huultesi huminan:
"Ellös, Aurinko, eroa,
mene pois minulta Päivä,
ainoa, jota rakastan
koko aavan ilman alla!
Vaikka vanhatkin olemme,
saamme toinen toisihimme,
vaikka kurjatkin olemme,
teemme riemun toisistamme,
ajan tullen armahamman,
aikakauden kaunihimman,
sydänhuolen huokeamman,
helpomman elämän hetken."
Katsot, katsot liikkumatta.
Kuulen huultesi huminan:
"Ellös, Aurinko, eroa,
mene pois minulta Päivä,
ainoa, jota rakastan
koko aavan ilman alla!
Vaikka vanhatkin olemme,
saamme toinen toisihimme,
vaikka kurjatkin olemme,
teemme riemun toisistamme,
ajan tullen armahamman,
aikakauden kaunihimman,
sydänhuolen huokeamman,
helpomman elämän hetken."
"Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt
olen koirana lempeä täällä,
miten rikasten portailla pyydellyt
olen tuiskulla, tuulissäällä,
vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain -
ja kun minä muistelen, mitä mä sain
ja mitä mä nielin ja vaikenin
ja mitä mä ajattelin!
Minä tahdon riemuja keväimen
ja onnesta osani kerta!
Olen imenyt rintoja totuuden,
mut niistä vaan tuli verta.
Siis, tulkaa te utaret unelmien,
minä vaivun riemunne rinnoillen
ja uskon päivähän, aurinkohon.
Oi,kauniisti mulle te kaartukaa,
mun syömeni sateenkaaret!
Mua hiljaa, hiljaa tuudittakaa,
te haaveiden höyhensaaret!
Mua katsokaa: olen lapsi vaan,
olen riisunut päältäni riemut maan
ja pyytehet kullan ja kunnian."
Yli vyöryvän veen, yli myrskyisän maan
uros rientävi raisulla ratsullaan.
- "Mihin kiire sun, mies?" - "Minä viestiä vien."
- "Kuka itse sa oot?" - "Joku joukosta lien."
- "Mihin? Mistä?" - "Ma tiedän vain matkani pään,
kun joutanut muuta ma en kysymään,
ma tehtävän sain, polun äärettömän,
näet kirkkautta kohti mun kiirehtävän."
- "Ja matkasi milloin jo alkanut on?"
- "Ajan aamussa uskoin jo aurinkohon!"
- "Siis päivänkö linnoihin päättyvi ties?"
- "Niin totta kuin oon pyhän auringon mies!
Ma humista tahdon
kuin vuorihonka
yksin alla aution taivaan.
Ma taistella tahdon
kuin metsäkoski
yksin halki tiettömän tienoon.
Ma sammua tahdon
kuin tähdenlento
tien viitaten erämaan lampeen.
Ah, en voi, en saata!
Ma elämään tulin,
nyt täytyy mun elon laine olla.
"Noin nään sinut vieläkin edessäin:
Sinä katselit kalliolla
yli ulapan aaltojen siintäväin -
ja mun oli hyvä olla.
Sua syrjästä katselin kauvan näin:
Tuul' leikki sun palmikolla.
Mut vihdoin käännyit sä minuun päin
niin vienolla katsannolla.
Oi, silmä suuri ja suruinen,
miten saatoit sa olla niin julma!
Mut noin sua aina ma muistelen,
sinä tyttönen mustakulma:"
Hanget soi, hanget soi,
jo kevät yli kenttien tuulee.
Rintani lyö, rintani käy,
taas sieltä jo kuohua kuulee.
Hanget soi, hanget soi,
jo loppuvi talven valta.
Pyytehet pursuvi syömessäin
taas vuosien roudan alta.
Hanget soi, hanget soi,
ne Suomehen kevättä soittaa.
Toivo jo uus, usko jo uus
läpi murheeni muistojen koittaa.
Hanget soi, hanget soi,
ne soittavat Pohjan häitä.
Riemujen leivoset lemmestäin
jo laittavat laulunpäitä.
Hanget soi, hanget soi,
kevät saapuvi tuoksuvin tuulin.
Rintani lyö, rintani käy,
min jäässä jo olevan luulin.
Jos sinä tanssisit mulle,
niin luulenpa, että ma antaisin
oman päänikin palkaksi sulle.
Mut ethän sa päätäni pyytäiskään,
sinä pyytäisit sydäntäni -
oi, ota se tyttöni armainen,
niin riemuten rinnoin ma hurmeisin
olen astuva elämän teitä!
Nyt on tehty murhatyöni,
nyt on yksinäiset yöni,
nyt voin itkeä ma ilmi,
mitä kestin kuivin silmin.
Hulluus varmaan suuni sulki,
nyt voin huutaa tuskan julki:
tahtonut en itse tätä,
tein ma pakkotehtävätä!
Häll' on elo eessä, mulla
takanani tuiretulla.
Sulle ollut este oisin,
jos ma oisin tehnyt toisin.
Myöskin inha itselleni.
Särkyköön mun sydämeni,
menköön onni sun ja minun!
Nyt on voitonseppel sinun.
Vaan jos takaisin hän palaa?
Jos hän mua muistaa salaa?
Silloin helmahansa heityn,
syöksyn syvyyteen ja peityn!
Kas, ilmassa kutria leijailee!
Kas, kaukana huntuja häilyy!
Hän, hän se on itse, mun impyein.
Minä hangelle lankean polvillein,
minä armahan syliini suljen.
Ja katso! Kun nousen, on muuttunut maa
ja kukkien yli ma kuljen.
Kysytään kerran,
kuinka en sortunut silloin,
kun olin kurja,
pelkäsin itseäni illoin,
kun koko maailma
vastassa seisoi kuin muuri
ja minulla oli
vain oma taakkani suuri.
Vastaan ma silloin:
ei ollut ansio oma,
sortunut oisin,
nyt ollut raunio soma,
mutta mua auttoivat
maailman valkeimmat kädet,
kirkkaimmat silmät,
vienoimmat kyynelevedet.
Hän teki kaikki,
minä en mahtanut mitään,
hän näki kaikki,
häntä mun siunata pitää,
kaikki hän kesti,
kaikki hän kärsi ja kantoi
esiin, rakasti,
rohkaisi, anteeksi antoi.
"Minkä taisin, poika parka,
ja tyttö, mitäpä taisit
tulelle tulisen silmän,
Luojan suuren syttämälle?
En minä sinua syytä
enkä syytä itseäni,
syytän syitä suuren Luojan,
pattoja pahan Jumalan,
poven pienen pyöreyttä,
varren hoikan valkeutta,
kulmakarvan kauneutta,
kantokenkien keveyttä.
Siitä en sinua syytä
enkä syytä itseäni.
Vaan siitä sinua syytän,
siitä syytän itseäni,
sa ettet nauranut enemmän,
minä enemmän naurattanut
pienillä pilapuheilla,
tyttölasten lauleluilla."
Oli itkun ilta,
maan tanhuvilta
yön kuudan-silta
pois kutsui vain;
sen muistan iki
kuin tuskaniki,
kun kuiskit liki:
"Sua lemmin ain!"
Oli onnen hyrsky,
oli tuskan tyrsky,
oli tunteen myrsky
ja järjen jää,
mua kutsui hääni,
mun murtui jääni,
mun sortui ääni
ja pyörtyi pää.
Oli kuusten kuiske
kuin huntuin huiske,
kävi tuulten tuiske
kuin viuhka yön,
yli maiden, soiden
me mentiin noiden,
pois karkeloiden
taa tähtivyön.
Oli laulu loitto,
soi sfäärein soitto
kuin aamunkoitto
maill' autuuden
lie kirkkahilla,
yökasteisilla,
tai kuolevilla
hymy viimeinen.
Oli hetket huvat
kuin tuulten tuvat,
kävi mielikuvat
kuin vyöryt veen,
kaikk' kahleet laukes,
maan kammot raukes,
rajat yöhön aukes
ja rakkauteen.
Oli huokaus huolen,
ma luulin, kuolen,
jään tuollepuolen
ma Tuonen vuon,
mut sentään palaan:
niin luokses halaan,
jos sen ma salaan
tai julki tuon!
"Kuuhut halki usva-yön,
kutoo kumman helmivyön,
noin läpi mieleni utuisen
kudot, neiti, kummat sillat, -
sillat maasta taivahalle.
Kiitos, kiitos kirkkahalle
yön valjun valostajalle!
Virkkaa neiti vienoin äänin:
"Utu on enne aamun koiton.
Koska päällä metsän puiden
väikkyvät punaiset hunnut,
silloin mieles kuu katoopi
osahansa onnellisna."
Noin ällös sanele, neiti!
Ennen olkoon yö ikuinen
kuin päivä sinua ilman."
Sun naurusi, oi, sitä lemmin ma niin
kuin laulua illan rastaan,
kun aurinko kumpuja kultailee
ja käkönen kukkuvi vastaan.
Sun naurusi päilyvi, päärlyilee,
sun naurusi soi ja helkkää.
Ken kerran sen naurusi kuuli sun,
sen aina se rinnassa välkkää.
Sun naurusi, oi, sitä pelkään ma niin
kuin teuras puukon terää.
Kehen kerran se sattui, naurusi sun,
niin eipä se hevillä herää.
Sun naurus on hellä ja hirmuinen,
on ilkein ja ihanaisin,
sun naurusi hurmata, surmata voi -
kun jällehen kuulla sen saisin!
Nyt tukka pystyssä katuja astelen,
Hänen katsantons' oli kaunis niin
kuin rannan raitis kukka,
käsivartensa vaahden-valkeat
ja kultainen oli tukka.
Hän huusi jo kaukaa: "Kiirehdä!
Sua vartoo löyly lämmin.
Ja jos joutua tahdot kahville,
melo vieläkin vikkelämmin!"
Ruiskukkina silmänsä siintelivät,
helohelminä hampaansa paistoi.
Miten sauna tuoksui tuoreelta
ja kahvi, ah, miten se maistoi!
Lien ollut sen aamun ma autuas,
niin uskon ja uneksin yhä;
se muisto mulle on ikuinen,
sen muisto pyhä.
Kevät kirkkahin,
mitä virkkaisin,
jos armahain
tulis vastahain?
"Älä muuta kuin
sula silmin, suin,
kuole riutuen
kera hankien!"
Kevät kirkkahin,
mitä virkkaisin,
jos antais hän
mulle elämän?
"Minä katselen illan taivasta
ja muistelen tyttölasta.
Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata
pois turhasta maailmasta.
Sulle tahtoisin keväästä laulella
ja kertoa taivahasta,
yön tähdistä, päivän paisteesta
ja kaaresta korkeasta.
Minä tahtoisin, että sa kaipaisit
mun kanssani korkealle!
Ja että sä uhrata tahtoisit
mun kanssani taivahalle
elos nuoren kukkaset kaunihit,
et turhalle maailmalle."
"Sua katson vaan, sua katson vaan,
sua katselen silmät veessä.
Tää onneni on niin outo ja uus,
sen että mä vapisen eessä.
Kun sydän on auki, on kiinni suu,
mun syömeni hehkuu ja halaa.
Sua katson ja säästän ja silitän vaan
kuin kerjuri leivänpalaa.
Minä joka en nauttinut onnestain
kuin sieltä ja täältä murun!
Tää pöytä mulleko katettu ois?
Ois tullutko loppu surun?
"Ylpeä on Sormun Irja,
tulikukka, suolla soihtu,
kiehtova kuin noidan kirja,
väkevä kuin velhon loihtu;
silmät tutkivat ja syvät,
varsi suora niinkuin salko,
huulet niinkuin marjat hyvät,
suu kuin hiirenherneen palko.
Saapuu maiden, merten takaa
sulhot suuret orhin, laivoin,
tyttö rukkasia jakaa;
ottaa jonkun kihlat vaivoin,
viikon pitää, sitten hylkää.
Tuost' on huoli äidin oman:
"Saa et koskaan kunnon ylkää." -
"Niinpä saanen kunnottoman."
Neittä Neva nuori lempii,
Sipon poika, siisti, rehti.
Mutta tyttö torjuu, empii,
lepattaa kuin haavanlehti:
tänään hälle hymyilevi,
luokse luontuu, suuta antaa,
huomenna jo lymyilevi,
päänsä korkealla kantaa.
Mielellänsä immen isä
tahtois tytön suostumahan:
saadaan uusi, oiva lisä
kansan pyhään asiahan.
Nevalaisten neuvon kieltä
kuulee koko korven kansa,
vaan jos poik' on meidän mieltä,
tuo hän muutkin muassansa.
Mutta Juho vaiti pysyi
kädessänsä neien käsi.
Vihdoin hiljaa aivan kysyi:
"Olenhan sun ystäväsi?"
Kuiski impi: "Sun ma olen."
Antoi suuta sulhaselle.
Tarjos sulho rintasolen:"
Tiedän, tiedän, mielitietty,
miksi luotain läksit pois:
kova, kolkko, lämmin, vieno
kuinka yhteen soida vois?
Sentään tässä sydämessä
asuu itse aurinko,
vaikka pohjan pilvet, hallat
kaihti siltä kasvot jo.
Voi en kantaa kämmenellä
enää esiin sydäntäin,
piilotan sen sinne, missä
mietin ypö-yksinäin.
Liekö lemmen aika mennyt,
kosk' en vihata ma voi,
vaiko tuska valkeaksi
muinen tumman mielen loi?
Paistan yhteis-ymmärrystä
yli kaiken kauniin maan,
elon ulkopuolla itse,
elämää luon maailmaan.
Taikka jos ma vielä virkan:
elän, vaikk' en entinen,
elän tähtein tuollapuolla,
tunnen kauhut tyhjyyden.
Mutta myöskin riemut, hurmat,
joist' ei tähdet tietää voi:
heill' on pakkokierto, mulla
vapaus, jonka taisto toi.
"Pois kirkolta ma muutin korpehen,
pois pienen metsälammen rannallen
ja talon tahdoin sinne rakentaa,
mut omin voimin, ilman auttajaa.
En kylää kutsunut ma talkoihin,
en käynyt luona papin, lukkarin
ma päivätöitä heiltä kerjäten
ja kauppamiestä miellyttänyt en.
Vaan itse kaasin, veistin honkapuut
ja hankin sammaleet ja tarpeet muut
ja kesän kirvestä kun heilutin,
niin valmis syksyll' oli mökkikin.
Nyt etähällä metsätorpassain
ma yksin erakkona elän vain,
en kylän karkeloiss', en häissä käy
ja vierasta ei torpan tiellä näy.
Mut kesä-illoin peltoni kun nään
ja pellollani täyden tähkäpään
ja illan päivän yli lampuen
ja ranta-saunan savun rauhaisen.
Niin silloin tielle katson kaihoten
ja kulkijata sieltä vuottelen
mun kanssain nauttimahan onnestain
ja kera kylpemähän saunakain.
Mut eipä kuulu kulkijata vaan.
He eivät anteeks anna konsanaan
kun kylää kutsunut en talkoihin,
vaan itse onneni ma rakensin."
"Luonnossa luminen ilta,
tähdentuike taivahilta,
helke maassa, helke puussa,
sukkulan kulina kuussa-
siten kun omani saisin
tulevaks sun toivottaisin.
Toivoisin tulevan tuolta
hongikon hopeisen puolta,
kierrätellen, kaarratellen,
puun lomitse puikahellen,-
min'en olis näkevinäni,
yössä seisten, yksinäni.
Seisoisin selin sinuhun,
sinä vilkkuisit minuhun,
sormi suulla, jalka puulla,
halu karata, kaiho tulla,-
sydämet sykähteleisi,
puut lunta pudisteleisi.
Kuulisin risahtavaksi,
tuntisin kätöistä kaksi,
kuulisin:"kuka sa täällä?"
Vastaisin:"varas se siellä!"-
Siten kun omani saisin,
tulevaks sun toivottaisin."
Nokkela on onnen neiti.
impynen ilohaluinen:
veikistellen, keikistellen
tuolla se vastahan tulevi,
soitellen somerta rannan,
metsätietä tepsutellen;
kättä antoi, alas katsoi,
posket vienosti punersi,
sanat suussa sammalteli,
ääni verhottu värisi,
kuin lipinä lehdon tuulen
tai loiske etäisen aallon.
Laulaja todeksi luuli,
käsi tyhjeä tapasi, -
kaukana salon sisässä
läikkyi nauru neien nuoren.
"Sa kuuletko laulua kummaa,
joka lemmikin lehdiltä soi? -
Oli kerran neitonen nuori,
joka kulki ja karkeloi.
Oli kerran neiti, mi nuorna
kevätpolkuja karkeloi,
niin tulikin vastahan syksy
ja sylinsä auki loi.
Voi, kuinka ne säikähti silloin
tien laidalla laulupuut,
voi, kuinka ne kuiskivat silloin
sinivuokot ja siskot muut:
"Varo syksyä, valkea neiti,
ja kummejas kuulekkin!"
Ei tyttö se kummeja kuullut,
meni syksylle sylihin.
Mut saipa ne siskot ja kummit
nenän kyynärän pitkän kai,
kun helmasta synkeän syksyn
kesän nousevan nähdä he sai -
Kesäpäivät kaunihit, vienot,
kuin kukkaset lemmikkein.
Sa kuuletko laulua kummaa,
jota sykkivi sydämein?"
Taas on kaikki hiljaa.
Yksinäinen
tuuli yön vain vielä käy,
haavanlehtiin leyhyy, nukkuu,
metsät vait on vallan.
Yksinäinen pilvi liukuu
ilman alla,
päällä pohjoisimman harjanteen.
Rauha saartaa taivaan, maan ja veen.
Taivas tummuu.
Rannan honka vaeltavan
varjonsa näkee vesiin:
"Kaunis puu, sa oudonsynkkä-oksa,
vailla pohjaa, suojaa, ohjaa,
mistä voimaa imi juures, mistä
heimos heilinyt on ylhäisistä?
Tummuus tutkimaton latvas peittää.
Runkos vapisee, se varjon heittää,
vartoneeko helmas himmee, musta
tähden tai yötuulen kohtausta?
Kaunis puu,
kaltaisein sa oot!
Ken saa oot?"
Ma olin maailmahan suuttunut
ja kyllästynyt kylmiin ihmisiin,
en heidän rientoihinsa puuttunut,
vaan yksin erakkona elin niin.
Tää maailma ol' eläintarha vaan
ja apinoita ihmishaamut nuo
ja onnen haave oli harha vaan
ja elon taival suuri korpisuo.
Mut kuinka kerran seuraan hienoston
taas sitten mennä päätin kuitenkin.
Tok' ensin hankin eläinnaamion,
ja apinaksi aivan pukeusin.
Niin saavuin suureen juhlasalihin
ja tungoksehen frakkiherrojen
ja puoleen kumpahankin tervehdin
ma kättä puristain ja hymyillen.
Kuin muutkin kuljin sekä keikaroin
ja mairitin ja häntää heilutin
ja herrain kanssa veljenmaljat join
ja hamekansoa ma hakkailin.
Mut sitten alkoi minust' tuntumaan,
ett' täytyy lopettaa jo leikki tää:
He verraksensa luulee minut vaan
ja se on sentään vähän ilkeää.
Niin erään heistä kutsuin kuiskuttain
ma syrjähän ja lausuin: "Erehdyt,
kun apinaksi minut luulet vain." -
Ja pois ma naamioni heitin nyt.
Hän ensin hämmästyi, se totta on,
mut hetkeks vaan - ja kohta hymyillen
hän kasvoiltaan myös otti naamion:
Kas kummaa, hänkin oli ihminen!
Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti,
vähä paimen pappilassa,
meni messuhun kesällä,
pisti piiat pilkkojansa:
"Tuossa Tyhjätär tulevi
vailla kirkkovaattehia."
Tuli itkien kotihin. -
Yksin yöhyet kutovi,
ometassa ompelevi,
joka neulan pistämältä
suli pistos sydänalasta;
sai hamonen valmihiksi,
meni Herran huonehesen.
Kyseli kyläinen kansa:
"Kuka Tuhkimo tulevi
vailla Herran helmilöitä?"
Tuli itkien kotihin. -
Kesän helmiä keräsi
karjan kaahlamo-sijoilta,
joka helmeltä hyvältä
kuivui kyynel poskipäältä;
päärlyt rihmahan pujotti, Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti,
vähä paimen pappilassa,
meni messuhun kesällä,
pisti piiat pilkkojansa:
"Tuossa Tyhjätär tulevi
vailla kirkkovaattehia."
Tuli itkien kotihin. -
Yksin yöhyet kutovi,
ometassa ompelevi,
joka neulan pistämältä
suli pistos sydänalasta;
sai hamonen valmihiksi,
meni Herran huonehesen.
Kyseli kyläinen kansa:
"Kuka Tuhkimo tulevi
vailla Herran helmilöitä?"
Tuli itkien kotihin. -
Kesän helmiä keräsi
karjan kaahlamo-sijoilta,
joka helmeltä hyvältä
kuivui kyynel poskipäältä;
päärlyt rihmahan pujotti,
meni Herran huonehesen
Seisoi sulhot tien ohessa
kullakin kädessä kukka,
kukin kultansa varalta;
minkä otti neiti nuori,
se oli kiltti kirkkotielle,
mitä katseli kädessä,
se oli kaunis karkeloihin,
minkä piilotti povelle,
se oli kaupattu kananen.
Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti
kulki Herran huonehesen
ilman kukkaa. -
Leikkiä lyöden
sun luoksesi tulin,
mutta ma murheesi
hehkuhun sulin.
Nyt olet iloinen,
nyt olet vapaa,
enkä ma tummaa
neittäni tapaa.
Antanut oon
ilon päärlyn ma sulle.
Miksi et murheesi
huntua mulle?
Hän virkahti: "Ah, sinut vihdoin saan,
jota ikäni kaiken ma itkin!"
He syöksyivät syliin toistensa,
kuin syöksyy syys ja kevät,
kuin yhtyy ne yössä pohjolan,
kun illat pimenevät.
He toistansa suulle suutelivat
kuin halla ja hallan kukka,
jotk' aamulla kuolee kumpikin,
kun kuurassa nurmen on nukka.
Kylän kansa haasteli kummeksuin:
"On talven taittanut kesä,
on kukassa uudessa uhrikuus,
joka oksalla peiponpesä!
Nyt viljavuosia saadaan kait,
se silkkaa lämpöä läikkyy,
sen lehviltä lempeiltä päivä ja kuu,
kointähti ja otava väikkyy."
Hän rannan ulpua rakastaa,
hän uneksii kodin kukkaa,
yhä muistaa muinaista armastaan,
yön kimmeltävän kihartukkaa.
Hänen verensä haltian suonissa
nyt liekkinä, tulena tuiskii,
hän itse on tyyni kuin rannan paas,
joka kuvaansa peilaten kuiskii:
"Yks yöstä pohjattomuuden nous
ja toinen tuonne palas,
yli rajojen rakasti kumpikin,
he sai, mitä mieli halas.
Kas, haltia harmaa ihmistyi,
mut immyt haltioitui,
yön valkean vaarallisuudesta näin
kaks muodonmuutosta koitui."
sanotaan, että Sinulle..
"Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta; ,
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika, seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie."
Enin sentään hän istui itsekseen,
kun päiv' oli mennyt mereen,
kun ilmojen varjoton valkeus
nous sydämeen ja vereen.
Näät perällä laajan lahdelman,
sen päässä sinisen sillan,
niin usein itki ja uneksi hän
läpi lämpöisen suvi-illan.
Hän kuumasti kuiskisi korvaani:
'Sua rakastan ijästä ikään,
sua rakastin ennen kuin sun näin,
ei erota meitä nyt mikään.'
Hän kitaran kieliä koskettais,
hän laulais laulun liedon,
min hurma sois, kuin huminois
puu hyvän ja pahan tiedon.
Jos mulla ois ystävä, yksikään,
minut täältä hän kauas kantais,
mua katsoisi kauan silmihin
ja sitten suuta antais.
Käsivarsin vahvoin hän kiertäis mun
kuin kahlehin taikka köysin,
ja virkkais hiljaa: 'Vihdoin sun,
sun, aarteeni ainoa, löysin!'
Oi, jospa sovintoon taas ryhdyttäis
ja kaksin taasen ilta istuttaisi,
jos unten maailmoissa yhdyttäis
ja sointuun oikeaan jos sielut saisi!
Niin paljon, paljon meillä kummallai
ois toisilleen nyt kertomista uutta,
ois sulla tuoreet kotiviestit kai,
ja mulla elon huolta, katkeruutta.
Siis joudu luoksein Fantasia vaan,
siis istu vierelleni virren henki! -
Mut eipä ystävääni kuulukkaan,
lie elon myrskyt murtaneet jo senki.
Et tiedä, laiva, mitä kallehinta
nyt kannat, eikä tiedä tähtiyö,
yön tuuli ei, ei meren aavan pinta,
ei aallot, jotka laivan laitaan lyö,
sen tietää yksin tämä ihmisrinta,
ijäinen jota itku lemmen syö,
ja jok' on kärsinyt niin paljon, että
ei armastaan voi nähdä kyynelettä.
Tai niinkuin valkeassa yössä Suomen
yörastas yksin laulaa kullalleen,
niin laulan Sulle, kunnes koittaa huomen,
ma haaveen haikeutta sydämeen,
Sun vaikk' ei kyynel vieri alta luomen,
ei mulla taikaa Ahdin kanteleen;
heit' olen kurjempi: heit' armas kuulee,
mun ympäri yön tuulet yksin tuulee.
Ylemmä siis jos pääse en, Sa astu
alemma, että Sinuun yltäisin,
Sa linnun-laulupuu, ma virran lastu,
Sa Pohjantähti, maan ma matalin!
Sun eikö koskaan sitten silmäs kastu,
et tunne koskaan ihmistuntehin,
ma vaikka eessäs menehtyisin huoleen -
et, katsot kaltaistes vain tähtein puoleen.
Nyt yllän Sinuun. Maassa tuoss' on taikaa,
sen puut ja lähteet loitsulauluin soi,
sen heimon hengen onkaloista kaikaa
ijäisyys-äänet, jotka ilkamoi
kovuutta kohtalon, myös itse aikaa,
ne varmaan suuri sielun vaiva loi:
siell' on mun murheen, laulun, hengen maani,
mi utuisinta vastaa unelmaani!
Peuran lailla pois pakeni,
meni pitkin metsätietä,
häipyi helmenä salolle,
helmassa kukat koreet,
ympärillä yö heleä.
"Nuku hetkinen impeni nuori,
nuku hiljaa hetkeä kaks,
niin teen minä tenhosoljen
unes valkean vartiaks.
Taon soljeksi toivoni kullan,
katinkultani kauneimman,
sydänhelmeni, lauluni helkkeen,
teen solkisen soreimman.
Se untesi ulpuja suojais,
sulot varjelis valkoiset.
Sen suullesi suutelen hiljaa.
Toki tuosta sa heränne et"
Minä rakastin metsää ja maailmaa,
nyt rakastan häntä mä vain,
hän on minun metsäni, maailmain,
hän on minun ainoain.
Minä rakastin yötä ja päivää myös,
nyt rakastan häntä ma vain,
hän, hämärän poikani ihmeellinen,
niin vieno, mut väistyvä ain.
Minä rakastin muita ja itseäin,
nyt rakastan häntä mä vain,
hän on mulle minä, hän on mulle muu,
hän on minun armahain.
"Sinä olet kuin mandeli makea,
joka vetehen viertävi suuta.
Mun veren' on nuori, mut sakea,
ja kuulee illan kuuta.
Sinä olet niin lauhkea, lakea,
mut voit myös olla muuta.
Oi, anna mun tyttöni hakea
sitä haluni mandelpuuta!
Sun veres on nuori ja lämpöinen,
kuu kulkevi metsän rataa,
se luoja vuoksen ja luotehen.
Kas, kiiltomadot jo mataa!
Nyt aika nousta on aaltojen,
nyt aika on suukkojen sataa!"
Mua suutele kerran ja suutele kaks
ja suutele kertaa monta!
Me tahdomme uskoa eilistä unta
ja huomenta huoletonta.
Kun pääsi sä painat mun rinnalleni,
niin koskien kohinan kuulet.
Ja aaltojen kansa kun suutelee,
niin hurmehissa on huulet!
Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus
tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!
Koska saavut sa tuskani korkein,
sinä maailman valtias mahtavin,
jota lapsesta saakka ma uotin,
jota vapisin öisin mä vuoteellani,
jonk' katsehen tunsin ma kasvoillani,
kun hetkeksi onneeni luotin.
Sun edessäs tahdon ma polvistua,
mut silmihin katsoa tahdon ma sua
ja sanoa: Henkeni annan!
Ääressä takkavalkean
me mieronköyhää kaksi;
joka päivältä, joka vaivalta
sa käyt mulle kalliimmaksi.
Ääressä takkavalkean
me ruhtinaallista kaksi;
jos maailma ei sitä huomaakaan,
me teemme sen rikkaammaksi.
Me teemme riemusta rikkaammaks
ja kaihosta kauniimmaksi;
ääressä takkavalkean
sua suutelen kerran ja kaksi.
Sua suutelen, itken ja iloitsen
ja tuumin: hän kaikki kantoi;
hän voi mua sietää tuokion,
siks ijäisyyden hän antoi.
Mitä on tää? Mist' tämä sunnuntai
minun mieleni pyhäköissä?
Miks metsä hohtavi hopeissa
ja kuuset on kultavöissä?
Miks aika seisoo ja arvelee?
Miks viikot niin vitkaan mataa
Minä yhdessä yöss' elän enempi
kuin ihmiset vuosisataan.
Mun aatteeni liitää ja laatelee,
multa haihtuvi paikka ja aika!
Oi, ethän sä tyttöni kultainen
myös lie vain haihtuva taika?
Niin, niin, niin, untahan kaikki on tää,
mut kaunista, kaunista unta.
Sua lemmin ja kaipaan ja kaihoan kuin
syys-tantere talven lunta.
Minä tahdon sulkea silmäni
ja uskoa unta syvää.
Olen uskonut paljonhan elämässäin,
joka ollut ei näinkään hyvää.
Mitä huolin, jos huomenna jällehen on
maa musta ja murheessa kuusi -
tai ellen ma syksyhyn heräiskään,
vaan eessäni ois kevät uusi?
Kukka liittyvi kukkahan,
rukka liittyvi rukkahan,
mihinkä liityn ma minä rukka,
missä on minun kukka?
Päivä painui jo vuorten taa,
kuun on helmissä metsä, maa,
helyjä välkkyvi heinät, oljet, -
missä on minun soljet?
Missä viivyt sa tyttöni,
kussa valkea kukkani,
joudu jo luokseni angervoisen -
vaiko jo löysit toisen?
Kukka liittyvi kukkahan,
rukka liittyvi rukkahan,
mihinkä liityn ma minä rukka,
missä on minun kukka?
Päivä painui jo vuorten taa,
kuun on helmissä metsä, maa,
helyjä välkkyvi heinät, oljet, -
missä on minun soljet?
Missä viivyt sa tyttöni,
kussa valkea kukkani,
joudu jo luokseni angervoisen -
vaiko jo löysit toisen?
Ma oon kuin aalloilla pursi
jo puoleksi täyttynyt.
On ulkoa ulapan laulu
sen tunkenut sisähän nyt.
Ne ulapat toistahan etsii,
ne toistahan toivoelee
ja läpi mun purteni laidan
ne suukkoja suihkaelee.
Ma päivät pumpussa seison,
yöt valvon ja mittailen,
ja tuskasta vavisten tutkin
ma pohjia sydämen.
Oli mullakin pienet murheeni,
mut minulle niiss' oli kyllä,
vaikk' ohitse kulkenut toinen ois
ja ne kuitannut hymyilyllä.
Oli mullakin pieni onneni,
mut minusta oli se suuri,
ja luulenpa, siks oli suuri se,
kun se mun oli onneni juuri.
Oli mullakin pieni tyttönen
ja minusta oli se soma.
Mut sepä siinä juuri oli murheellista,
kun ollut se ei mulle oma.
En takaisin muuta ma tahdokaan,
mut anna mun ylpeyteni,
mun alppiruusuni ainoa
ja ainoa aarteheni.
Se köyhän ol' leipä ja köyhän turva
ja ystävä yksinäisen.
Sen henkeni kaupalla poimituks
sain vuorilta elämän jäisen.
Suon kaiken ma muun, suon kauneuden
ja laulun ja lemmen sulle,
mut se oli mun, minun yksin vain
ja anna se jälleen mulle!
Kun muistelen, kuin monta iltoa
olen istunut yksin, yksin,
ja katsellut taivahan tähtiä,
jotka vilkkuvat vieretyksin,
niin tyttöni,
oi, tyttöni,
sua lähelle tulla mun täytyvi
ja katsoa kauvan, kauvan.
Kun muistelen, kuin monta taivalta
olen kulkenut korpimailla,
olen istunut alla kuusien
ja istunut iloja vailla,
niin tyttöni,
oi, tyttöni,
sua suudella kauvan mun täytyvi
ja itkeä, itkeä hiljaa.
Kun muistelen, kuin monta aatosta
olen aatellut pahaa siellä,
jotk' oisi yhdessä vältetty
ja voitettu yksimiellä,
niin tyttöni,
oi, tyttöni,
mua lempiä paljon sun täytyvi
ja lempiä kauvan, kauvan.
Rakastettu, armastettu
ijankaikkisesti!
Kuinka kuolis lempeni,
mi nyt jo kaikki kesti?
Saat sa olla armoton
ja saat sa olla paha!
Jälleen kun ma muistan Sun,
ma sulan niinkuin vaha.
Täällä, tähtitarhassani,
hiljaisuus on pyhä.
Tänne kuulut Sinä vain,
Sa ainut, armas yhä.
Tule tänne, tähti-yöhön,
tänne, missä olit,
ennen kuin Sa menit pois
ja toisen omaks tulit!
Tääll' on taikalinna tehty
Sulle surun puista,
ollehesta onnestain
ja uuden haaveiluista.
Tule! Etkö nää jo, kuinka
sydämeni riutuu,
koko maailma ympärillä
himmenee ja hiutuu.
Sammuu sanat, säveleet
ja kaikki kaunis hajoo.
Tule, tumma, armas lapsi!
Ylevinkin vajoo.
Mikä vaipuu, vaipukoon!
Mun rakkauteni kestää.
Suuri suru, suuri tieto
meiltä eron estää.
Kevät kirkkahin,
mitä virkkaisin,
jos armahain
tulis vastahain?
"Älä muuta kuin
sula silmin, suin,
kuole riutuen
kera hankien!"
Kevät kirkkahin,
mitä virkkaisin,
jos antais hän
mulle elämän?
"Älä muuta kuin
tee tenhoutuin
vala valkoinen
kera kukkien!"
Tuo tiainen, lieto lintu,
se hyvin vilussa viihtyi,
sentään kaipasi sisälle,
ihmislieden lämpimähän.
Tuo kanarialintu kaunis
se hyvin sisällä hyötyi,
sentään kaipasi ulomma,
luonnon laajan laulupuille.
Toinen toistansa rakasti,
toinen toisen maailmoita.
Tuo tiainen, lieto lintu,
usein istui ikkunalle,
kovin ruutuhun koputti;
niin kerran sisälle pääsi.
Tuo kanarialintu kaunis
näki akkunan avoimen,
sen takana talvipuiston;
uskalsi ulos jo tuonne.
Tavannut ei toinen toista,
oli kurjat kumpainenki.
Rakastivat toinen toista.
Oi, jos oma impeni armahin
mä tänne sun vieraaks' saisin,
karit kaikki ma tieltäsi perkkaisin
ja väylät mä viitottaisin.
Ja kieloja aalloille kylväisin
mä talvisen tuiskun lailla
ja saisivat sadetta saaretkin
ja kunnahat rantamailla.
Näin lempeni tuoksuja henkisit vaan
ja kulkisit kukkamerta.
Ja nyt jos, impi, et tullekkaan -
niin tottahan toinen kerta!
Tulen tunnen ma kyllä. Hän veljeni on.
Tuli sieluni onhan sammumaton.
Maan tunnen ma myös, meren välkkyvät veet,
pihat taivahan, pilvien jyrkänteet,
oman itsenikin osaks tuntea voin -
sa yksinkö outo ja verhottu noin?
Kuin? Kaksi virtaako tarvitaan?
Ne minusta löydät ainiaan,
yön virran yhden ja toisen pyhän,
epätoivon ja uskon uuden yhä,
ivan ilkeän, haavehet hartahimmat,
ujot unelmat, herjaisat kiimat, kimmat,
pelon pelkurimman, myös miehen mielen,
meren kantelon, laaksojen, lampien kielen,
kaikk' kaikki löydät. Ei sinulta
ole vastavirtoja puuttuva.
Ja olenhan itse vain vastavirta.
Käy halki henkeni elämän pirta,
teen työtä, taistelen, pyrin, toimin,
en tiedä, lienenkö kude, loimi.
Ma kuulun jonnekin. Minne? mietin.
En tiedä. Yön sylissä
yksin seison. Ukon jyrinän
kuulen, nään salamat, tunnen
päässäni nousevan hiusten -
pelvostako? kauhustako?
Sanasta salaisen sähkön.
Jos olet myötäinen minulle,
miksi et minulle taivu?
Jos olet viholliseni,
iske, että eessäs vaivun!
Virrat sieluni sulata
yhdeksi! Asetu itse
myötä tai vastahan! valitse!
Tiedän, etten maailmassa
enää muuksi muutu,
miesnä oon, mik' olin lassa,
elämään en suutu,
tahtoisin vain nähdä kerran
rakkauden ja rauhan.
Pysähtyi jo tähti pyhä,
mitä kukin etsi yhä,
mikä mielen täytti,
kaikui heille kaikkialta
sopusoinnun suuren valta.
Heilimöivät henki, aine
heille kerran yhteen,
lauloi rinnan riemulaine
siemenestä lyhteen,
joka kelpas jumalille,
mutta kasvoi ihmisille.
Ja jos mua lemmit armahain,
niin tehkäme liitto ja vakaa,
että ensi kekrinä tämäkin tyttö
jo kultansa rinnalla makaa.
Ja jos mua lemmit armahain,
niin tule minun tupaseeni!
Tupa on tehty ja kaunistettu
mun nuorehen sydämeeni.
Tupa on hongista huolitettu
ja karsina kalevanpuista!
Ja jos mua lemmit armahain,
niin ethän sä huoli muista?
En tunne, en tiedä, en etsi En tunne, en tiedä, en etsi ma Sua,
et tunne, et tiedä, et etsi Sa mua,
mut sentään mun on kuin ois suvi suuri,
kun tahtomattamme me tapaamme juuri.
Olet virpi Sa outojen viidakkojen.
Sua tuntenut en, sua kaivannut en,
on kuitenkin kuin oisin kotiini tullut,
kun lasken ma helmaasi haaveeni hullut.
Ma tunnen: mun viisainta vieriä ois
Sun luotasi pois, ikipäiviksi pois,
ja sentään ma viivyn, ja yön hetket entää,
Sua katson ja katson, ja aatokset lentää ...
Olen etsinyt, kaivannut, surrut ma Sua,
ja sentään on kuin oisit surrut Sa mua,
Sa tuttu, Sa tietty, Sa ijäinen iki,
jota aavistin ain, joka tullut ei liki.
Saat tehdä Sa mulle, mit' tahdot ja voit,
Sua aattelen yöt, Sua aamuni koit,
tulit tähtenä taivaalle tähdettömälle,
Sun kauttasi synnyin ma taas elämälle.
En etsinyt, tiennyt, en kaivannut Sua,
vain jotakin kaunista kadotettua,
siks seison Sun eessäsi silmät nyt veessä
kuin seisoisin lapsuuden Eedenin eessä.
Ma tahtoisin olla Sun eessäsi nyt,
mitä kertoo Sun katseesi kyyneltynyt,
uni kaipauksen, hämy mielesi, milloin
mua muistaen muista et itseäs illoin ...
En tunne, en tiedä, en pyydä ma Sua,
vain jotakin kaunista kadotettua,
joka kulki mun ohi, joka tullut ei liki,
jota aavistin ain, joka pois meni iki. ,
et tunne, et tiedä, et etsi Sa mua,
mut sentään mun on kuin ois suvi suuri,
kun tahtomattamme me tapaamme juuri.
Olet virpi Sa outojen viidakkojen.
Sua tuntenut en, sua kaivannut en,
on kuitenkin kuin oisin kotiini tullut,
kun lasken ma helmaasi haaveeni hullut.
Ma tunnen: mun viisainta vieriä ois
Sun luotasi pois, ikipäiviksi pois,
ja sentään ma viivyn, ja yön hetket entää,
Sua katson ja katson, ja aatokset lentää ...
Olen etsinyt, kaivannut, surrut ma Sua,
ja sentään on kuin oisit surrut Sa mua,
Sa tuttu, Sa tietty, Sa ijäinen iki,
jota aavistin ain, joka tullut ei liki.
Saat tehdä Sa mulle, mit' tahdot ja voit,
Sua aattelen yöt, Sua aamuni koit,
tulit tähtenä taivaalle tähdettömälle,
Sun kauttasi synnyin ma taas elämälle.
En etsinyt, tiennyt, en kaivannut Sua,
vain jotakin kaunista kadotettua,
siks seison Sun eessäsi silmät nyt veessä
kuin seisoisin lapsuuden Eedenin eessä.
Ma tahtoisin olla Sun eessäsi nyt,
mitä kertoo Sun katseesi kyyneltynyt,
uni kaipauksen, hämy mielesi, milloin
mua muistaen muista et itseäs illoin ...
En tunne, en tiedä, en pyydä ma Sua,
vain jotakin kaunista kadotettua,
joka kulki mun ohi, joka tullut ei liki,
jota aavistin ain, joka?
Kuljin kerran läpi honkaholvin,
risut, puiden oksat peitti tien,
avojalkani mun vuosi verta,
tuota huomannutko silloin lien!
Tie se vei mun kahden kuusen alle,
kahden tumman silmän poltteesen,
siellä taivas kaksi valaa kuuli
sykkiessä kahden sydämen.
Palatessain - aamun koittaessa -
tunsin tiellä risut, oksat jo,
mut en tuntenunna, kuinka sydän
verta vuosi, kärsi angervo.
Joutui sekin päivä, jolloin tunsin
tuskalla ma pistot sydämen,
tunsin rinnan riehut, poltot tunsin -
rakastani tuntenut ma en.
Öin ja päivin, illoin, aamuin
sinua aattelen alati,
saman tunnen tuskan tunnon.
Liemme luodut toisillemme,
emme toistamme tavanne.
Näin sinut vapisevaksi,
silloin ma vapisin itse,
tyynnyit taasen tyynemmäksi,
jäähdyin jällehen sinulle;
liemme luodut toisillemme,
meitä ei ikä erota,
erottavat entismuistot,
tuskat tunnetun elämän.
Vaiko kaksin kahlehtivat?
Öin ja päivin, illoin, aamuin
tuota aattelen alati
pihlajata kukkivata
syksyn synkeän pihoilla,
maata marjan kantavata
alta kirren ja kinosten.
Ja tuota enemmän tuumin
lemmen myöhän leimausta,
uhkausta ukkoshetken,
syksyn rakkauden rakeita,
niinkuin kosto kolhaisevat,
niinkuin rauta rankaisevat,
niinkuin tuomio tulevat,
tuskan päivä päälle saavat.
Soisin että oisit toisin.
Soisin, enkä soisi, sillä
tuollaisna sinut ma tunnen,
tuollaisna sua rakastan:
orjana oman elosi,
vankina vapahan vaalin,
velvoituksesi velassa,
tehtäväsi täytännössä,
suistaen sydän surusi
heleällä hengelläsi.
Jos toisin tekisit, armas,
armastaisin sua vähemmän,
vaikka näin tekevän tiedän
mulle sun murhetta enemmän.
Öin ja päivin, illoin, aamuin
sinua itkenen ijäti!
Kuitenkin iloitsen, armas,
että näin elossa kerran
kevätlempeni unelman,
itsellensä uskollisen.
Tiedän, tiedän, mielitietty,
miksi luotain läksit pois:
kova, kolkko, lämmin, vieno
kuinka yhteen soida vois?
Sentään tässä sydämessä
asuu itse aurinko,
vaikka pohjan pilvet, hallat
kaihti siltä kasvot jo.
Voi en kantaa kämmenellä
enää esiin sydäntäin,
piilotan sen sinne, missä
mietin ypö-yksinäin.
Liekö lemmen aika mennyt,
kosk' en vihata ma voi,
vaiko tuska valkeaksi
muinen tumman mielen loi?
Paistan yhteis-ymmärrystä
yli kaiken kauniin maan,
elon ulkopuolla itse,
elämää luon maailmaan.
Taikka jos ma vielä virkan:
elän, vaikk' en entinen,
elän tähtein tuollapuolla,
tunnen kauhut tyhjyyden.
Mutta myöskin riemut, hurmat,
joist' ei tähdet tietää voi:
heill' on pakkokierto, mulla
vapaus, jonka taisto toi.