Työreformi lienee ensimmäinen ja pahin Esko Ahon virheistä. Senhän Matti Vanhanen valmisteli yhdessä silloisen SAK:n järjestöpööllikön, Eero Heinäluoman kanssa, jotta olisi saatu 1999 valittavan eduskunnan punamultahallituksen työvoimapoliittinen ohjelma.
Aho kuitenkin tarvitsi ääniä oikealta ja muokkasi tuota hallitusohjelman osaksi tarkoitettua paperia niin, että siitä tulikin vaaliohjelma, joka pani demarit vetämään herneet neniinsä niin pahasti, ettei punamultaa olisi ikinä tullut ilman Jäätteenmäen niukkaa vaalivoittoa.
Kokonaan toinen asia on, että työreformin olennaisin sisältö, sopimisjärjestelmän siiryminen keskusjärjestöitä liitoille ja yritystasollekin alkoi toteutua jo Lipposen 2. hallituksen aikana niissä työehtosopimusten tekstikysymyksissä, joita liitot neuvottelivat itselleen keskitettyjen tupojen palkkaratkaisujen jälkeen.
Aho siis sai aikaan keskustan ja SDP:n hyvin perinteisen yhteistyön totaalisen välirikon, jonka pohjat hän oli toki luonut jo pääministerinä 1991-1995 ja oppositiojohtajana 1995-1999 antamalla keskustan tehdä kaikkensa, jotta Lipponen suututettaisi, mikä oli maailman helpoin tehtävä, jos tuntee Lipposen ailahtelevat mielialat, helpon ärtyneisyyden ja etenkin pitkävihaisuuden.
Ahoa pidetään erittäin kokeneena ja taitavana poliitikkona, joten sillä perusteella Lipposen tahallista ärsyttämistä ja sosialidemokraattiseen ay-liikkeen suoranaista rätillä naamaan lyömistä työreformin avulla voi pitää erittäin suurena virheenä, jos Ahon tavoite oli päästä kokoomuksesta eroon ja muodostaa uusi punamulta ensimmäisen oppositiokautensa jälkeen.
Työreformin jälkeen Aho teki mielestäni toisen ja vielä pahemman virheen presidentinvaalissa 2000. Siinä hänen ei olisi pitänyt asettua itse ehdolle ollenkaan, vaan tähdätä poliittisen uransa jatkoon pääministerinä uuden perustuslain turvin.
Miksikö näin? Siksi, että demarit olivat sekaisin. Ahtisaaren kanslian ja SDP:n puoluetoimiston välillä ei ollut kunnollista puheyhteyttä. Ahtisaari ei ollut poliitikko lainkaan, ainoastaan erinomainen presidentti. Ahtisaaren avustajakunnassa ei myöskään ollut kunnollista linkkiä SDP:n puoluetoimistoon, koska Ahtisaari valitsi esikuntaansa "epäpoliittisia" henkilöitä, asiantuntevan, mutta koleerisuudessaan helposti ärtyvän Alpo Rusin.
Rusi nimittäin osaltaan myös pilasi Ahtisaaren lehdistösuhteet lähettelemällä päätoimittajille nuhteita ja myllykirjeitä siitä, miten media kirjoitteli Ahtisaaren lihavuudesta ja jalkavaivoista. Rusi käyttäytyi kuin Kekkonen eikä media pitänyt siitä, vaan antoi takaisin. Mollaamalla Ahtisaarta entistä enemmän.
Ahon olisi pitänyt tehdä johtopäätökset siinä vaiheessa, kun SDP:n paikallisjärjestöt alkoivat nostaa esiin ehdokkaita SDP:n presidenttiehdokkaan eivaalia varten. Demarikentällähän oli paljon "sorsalaisia", jotka olivat katkeria siitä, että pieni, mutta taitava osa SDP:stä, esti itsetyytyväisen, tärkeilevän, herkkävarpaisen ja erittäin vasemmistolaisen Sorsan nousun presidrentiksi.
Taitavana poliitikkona Ahon olisi pitänyt nähdä, että keskustan valta on pääministeiydessä eikä presidenttiydessä.
Ahon olisi pitänyt koota edustava keskustavaikuttajien joukko ja mennä pyytämään Ahtisaari keskustan prsidenttiehdokkaaksi silloin, kun SDP alkoi kertätä Ahtisaarelle puolueen sisäisiä vastaehdokkaita, eli yrittää pakottaa istuva pr4esidentti osallistumaan puo9lueen sisöiseen esivaaliin ennen kuin tämä kelpaa uudelleen puolueen ehdokkaaksi.
On ihme, ettei Ahon taitava poliittinen nenä haistaqnut tässä keskustan tulevaisuuden mahdollisuuksia ja myös punamullan pelastamista.
Ahtisaari olisi istuvana presidenttinä valittu suoraan 1. kierroksella. Hänen valtava taitonsa Suomen kansainvälisten suhteiden hoitajanahan ymmärrettiin vasta vuosi pari ennen kauden päättymistä.
Ahtisaarella oli kaikkiin muihin suomalaisiin nähden myös aivan ylivoimainen verkosto maailman poliittisiin päättäjiin ja valtionpäämiehiin. Sehän nähtiin, kun Ahtisaari sai heti runsaasti työtarjouksia kansainvälisiltä organisaatioilta ilmoitettuaan, ettei asetu enää ehdolle.
Jos Ahtisaari olisi jatkanut, Suomi olisi säästynyt vallanhimoiselta, komentelevalta ja joskus kuulemma hyvin koukkuiselta "maailmanparantajalta", Tarja Haloselta, jota kukaan maailman suurvaltojen päämiehistä ei ota millään tavalla vakavasti, vaikka lehtikuvissa hymyillään ja vakuutetaan, että suhteet ovat erinomaiset.
Miten vuoden 2006 presidentinvaalissa olisi sitten käynyt onkin jo melko hauskaa spekulaatiota, koska kolmen suuren puolueen ehdokkaqina olisivat silloin olleet melko varmasti Aho, Lipponen ja Niinistö.
Menneitä miettien ja tulevaisuuteen katsoen toivotan oikein hyvää alkanutta vuotta 2008 jokaiselle saitin keskustelijalle, joka on valmis ja halukas poliittiseen keskusteluun politiikan sisällöistä ja valmis välttämään typerää henkilökohtaisuuksiin menevää parjausta oli kyseessä poliitikko tai joku toinen saitin keskustelija.
Aho kuitenkin tarvitsi ääniä oikealta ja muokkasi tuota hallitusohjelman osaksi tarkoitettua paperia niin, että siitä tulikin vaaliohjelma, joka pani demarit vetämään herneet neniinsä niin pahasti, ettei punamultaa olisi ikinä tullut ilman Jäätteenmäen niukkaa vaalivoittoa.
Kokonaan toinen asia on, että työreformin olennaisin sisältö, sopimisjärjestelmän siiryminen keskusjärjestöitä liitoille ja yritystasollekin alkoi toteutua jo Lipposen 2. hallituksen aikana niissä työehtosopimusten tekstikysymyksissä, joita liitot neuvottelivat itselleen keskitettyjen tupojen palkkaratkaisujen jälkeen.
Aho siis sai aikaan keskustan ja SDP:n hyvin perinteisen yhteistyön totaalisen välirikon, jonka pohjat hän oli toki luonut jo pääministerinä 1991-1995 ja oppositiojohtajana 1995-1999 antamalla keskustan tehdä kaikkensa, jotta Lipponen suututettaisi, mikä oli maailman helpoin tehtävä, jos tuntee Lipposen ailahtelevat mielialat, helpon ärtyneisyyden ja etenkin pitkävihaisuuden.
Ahoa pidetään erittäin kokeneena ja taitavana poliitikkona, joten sillä perusteella Lipposen tahallista ärsyttämistä ja sosialidemokraattiseen ay-liikkeen suoranaista rätillä naamaan lyömistä työreformin avulla voi pitää erittäin suurena virheenä, jos Ahon tavoite oli päästä kokoomuksesta eroon ja muodostaa uusi punamulta ensimmäisen oppositiokautensa jälkeen.
Työreformin jälkeen Aho teki mielestäni toisen ja vielä pahemman virheen presidentinvaalissa 2000. Siinä hänen ei olisi pitänyt asettua itse ehdolle ollenkaan, vaan tähdätä poliittisen uransa jatkoon pääministerinä uuden perustuslain turvin.
Miksikö näin? Siksi, että demarit olivat sekaisin. Ahtisaaren kanslian ja SDP:n puoluetoimiston välillä ei ollut kunnollista puheyhteyttä. Ahtisaari ei ollut poliitikko lainkaan, ainoastaan erinomainen presidentti. Ahtisaaren avustajakunnassa ei myöskään ollut kunnollista linkkiä SDP:n puoluetoimistoon, koska Ahtisaari valitsi esikuntaansa "epäpoliittisia" henkilöitä, asiantuntevan, mutta koleerisuudessaan helposti ärtyvän Alpo Rusin.
Rusi nimittäin osaltaan myös pilasi Ahtisaaren lehdistösuhteet lähettelemällä päätoimittajille nuhteita ja myllykirjeitä siitä, miten media kirjoitteli Ahtisaaren lihavuudesta ja jalkavaivoista. Rusi käyttäytyi kuin Kekkonen eikä media pitänyt siitä, vaan antoi takaisin. Mollaamalla Ahtisaarta entistä enemmän.
Ahon olisi pitänyt tehdä johtopäätökset siinä vaiheessa, kun SDP:n paikallisjärjestöt alkoivat nostaa esiin ehdokkaita SDP:n presidenttiehdokkaan eivaalia varten. Demarikentällähän oli paljon "sorsalaisia", jotka olivat katkeria siitä, että pieni, mutta taitava osa SDP:stä, esti itsetyytyväisen, tärkeilevän, herkkävarpaisen ja erittäin vasemmistolaisen Sorsan nousun presidrentiksi.
Taitavana poliitikkona Ahon olisi pitänyt nähdä, että keskustan valta on pääministeiydessä eikä presidenttiydessä.
Ahon olisi pitänyt koota edustava keskustavaikuttajien joukko ja mennä pyytämään Ahtisaari keskustan prsidenttiehdokkaaksi silloin, kun SDP alkoi kertätä Ahtisaarelle puolueen sisäisiä vastaehdokkaita, eli yrittää pakottaa istuva pr4esidentti osallistumaan puo9lueen sisöiseen esivaaliin ennen kuin tämä kelpaa uudelleen puolueen ehdokkaaksi.
On ihme, ettei Ahon taitava poliittinen nenä haistaqnut tässä keskustan tulevaisuuden mahdollisuuksia ja myös punamullan pelastamista.
Ahtisaari olisi istuvana presidenttinä valittu suoraan 1. kierroksella. Hänen valtava taitonsa Suomen kansainvälisten suhteiden hoitajanahan ymmärrettiin vasta vuosi pari ennen kauden päättymistä.
Ahtisaarella oli kaikkiin muihin suomalaisiin nähden myös aivan ylivoimainen verkosto maailman poliittisiin päättäjiin ja valtionpäämiehiin. Sehän nähtiin, kun Ahtisaari sai heti runsaasti työtarjouksia kansainvälisiltä organisaatioilta ilmoitettuaan, ettei asetu enää ehdolle.
Jos Ahtisaari olisi jatkanut, Suomi olisi säästynyt vallanhimoiselta, komentelevalta ja joskus kuulemma hyvin koukkuiselta "maailmanparantajalta", Tarja Haloselta, jota kukaan maailman suurvaltojen päämiehistä ei ota millään tavalla vakavasti, vaikka lehtikuvissa hymyillään ja vakuutetaan, että suhteet ovat erinomaiset.
Miten vuoden 2006 presidentinvaalissa olisi sitten käynyt onkin jo melko hauskaa spekulaatiota, koska kolmen suuren puolueen ehdokkaqina olisivat silloin olleet melko varmasti Aho, Lipponen ja Niinistö.
Menneitä miettien ja tulevaisuuteen katsoen toivotan oikein hyvää alkanutta vuotta 2008 jokaiselle saitin keskustelijalle, joka on valmis ja halukas poliittiseen keskusteluun politiikan sisällöistä ja valmis välttämään typerää henkilökohtaisuuksiin menevää parjausta oli kyseessä poliitikko tai joku toinen saitin keskustelija.
Vastaukset 22
Vanhimmat
...poliitikko lainkaan. Hän ei ollut toiminut päivääkään Suomen politiikassa ja tehnyt muunkin työuransa pääosin ulkomailla eikä siellä aina edes suomalaisten palveluksessa. Hän ei siis tuntenut Suomea eikä sen poliittista elämää. Siksi hän epäonnistui täydellisesti maan korkeimmassa poliittisessa tehtävässä.
Puolen vuoden kuherruskuukauden jälkeen Ahtisaaren ollessa presidentti niin lehdistö kuin muutkin poliitikot hylkäsivät hänet eivätkä demaritkaan edes ajatelleet häntä toiselle kaudelle.
Olisi ollut typeryyden huippu, jos kepu olisi hänet ehdokkaakseen valinnut. Sellaisen ehdotuksenhan tekivät Ilkan ja Keskisuomalaisen päätoimittajat Hokkanen ja Laatikainen, mutta onneksi kepun kenttäväki nauroi heidät alas.
Miksi prsidentin pitäisi olla politiikka ja tuntea Suomen poliittiset olot?
Sitä varten on eduskunta, hallitus ja pääministeri sekä työnjako näiden toimijoiden kesken.
Presidentin päätehtävä on ulkopolitiikka, ei juurikaan mikään muu. Sen Ahtisaari osasi suvereenisti verrattuna kehenkään muuhun ehdokkaaseen vaaleissa 1994 ja 2000.
Ilkan ja Keskisuomalaisen listaan voit lisätä Savon Sanomat. Sekin ryhtyi kehumaan Ahtisaaren osaamista nimenomaan presidentin tehtävässä jo ennen kuin Ahtisaari ilmoitti, ettei hän jatka.
Keskustan kenttäväki puolestaan on niin konservatiivista kotiinpäinvetäjien sakkia, ettei siltä kannata kysyä mitään, koska se elää politiikassa edelleen niin kuin Kekkonen olisi hengissä ja Venäjä olisi Newuvostoliitto, eli samanlainen ylimmän valtiojohdon kumppani kuin Hrutchevin aikana.
Herää nyt Oiva tähän päivään! Ahtisaarella keskusta olisi torjunut Halosen lähtökuoppiinsa vuonna 2000 ja nostanut Ahon pääministeriksi 2003. keskusta olisi säästynyt myös kaikilta Jäätteenmäkisotkuilta ja olisi ylivoimaisesti suurin puolue nyt.
Myös 2006 presidentinvaali olisi käyty ihan eri tilanteesta, koska ei kukaan demari enää silloin olisi Halosesta mitään puhunut. Lipponen tai Erkki Liikanen olisi ollut SDP:n ehdokas.
Siinä on kaksi kovaa "Meijän Jussi ja Jumala",oli sananparsi Eteläpohjanmaalla ennenvanhaan. Tällä palstalla Depadoi nyt kaksi kovaa "Maltillinen oikeistolainen" ja Itse Oiva, sanota käy, että pojat ne puhuu, eivätkä tahdo palkkaa, on sellainenkin sanonta,joka sopii juuri näihin veijareihin.
Keskustelkaa pojat siitä miks, ja kuka pelasti Ahon melkein nälkäkuolemalta, Sitran virkamieheksi, virkamieheksi joksi Aho ei koskaan alistuisi, ei siis ottaisi minkäänlaista valtion virkaa vastaan. Luuli olevansa jokin Talouspoliittinen nero. Puolessa vuodessa Ahon eväät oli Syöty, kyllä nyt kelpasi Palkkiovirka jonka aatetoverit hänelle armosta antoivat. Puhdas Valtiovallan perustama rahoituslaitos, keskustelkaapa pojat tämän politiikan murheenkryynistä tätä taustaa vasten, älkääjauhako sitä nainaista paskaanne.
Mielipiteeni Esko Ahon poliittisesta kokemuksesta ja sen pettämisestä työreformin ja prresidentinvaalin kohdalla perustuu hyvin luotettavaan lähteeseen, henkilöön, jolla on vapaa-aikana sama harrastus kuin Aholla.
Mielipiteeni Tarja Halosesta perustuu siihen, mitä olen lukenut ja kuullut. Vuoteen 2003 saakka meni hyvin, kun Lipponen pääministerinä piti rouvan aisoissa. Sen jälkeen onkin ollut sitten aika surkeaa aikaa ulkopolitiikan rintamalla: ei mitään sellaisia henkilötason kontakteja ja keskinäistä luottamusta muiden valtioiden päämiesten välillä, mitä oli Kekkosella, Koivistolla ja Ahtisaarella.
Kummallisinta on, ettei Halosen touhuihin puutu kukaan esim. EU:n suhteen, jonka asioihin Halosella ei perustuslain mukaan ole mitään sanomista. Vanhanen on liian kiltti siinä suhteessa.
...vanhan valtiosäännön aikana, jolloin presidentillä oli laajat poliittise valtuudet muussakin kuin ulkopolitiikassa. Eikä Ahtisaari Suomen ulkopolitiikkaakaan kunnola hallinut, hänhän oli ollut kauan ulkomailla YK:n sivittelutehtävissä mm. Afrikassa. Ne sovitteluhommat hän hallitsi ja on ollut niissä presidenttikauden jälkeenkin.
...jos hän olisi liputtanut hieman myönteisemmin Nato-jäsenyyden ja ydinvoiman lisäämisen puolesta.
Mitähän "erittäin taitavaa" poliittista osaamista Esko Ahossa oli, kun hän ei kyennyt uusimaan pääministerin salkkuaan, ei kyennyt massiivisesta rahoituksesta huolimatta nousemaan presidentiksi, eikä pärjännyt liikemiehenä yksityisillä markkinoilla?
Eikö päinvastoin ole niin, että Väyrynen aikoinaan nosti Ahon keskustan johtoon, vaalimatematiikan ansiosta Aho nousi pääministeriksi, luonteenlaatunsa takia Aho halveksi suomalaista demokratiaa pakenemalla eduskunnasta määräajaksi poikkeussääntöjen turvin (itsesäälissä pyöriskelevä valtiomies?) ja on nyt kovapalkkaisessa poliittisessa suojatyöpaikassa?
Jos luit avaukseni, varmaan huomasit, että kirjoitin Esko Ahon tekemistä pahoista virheistä.
Monet häntä hyvin lähellä olleet ihmiset olivat pitäneet Esko Ahoa hyvin kokeneena ja taitavana poliitikkona.
Juuri he ihmettelivät kaikkein eniten sitä, että Esko Aho sortui mm. noihin virheisiin, jotka avauksessani nostin esiin.
Itse en osaa yhdistää taitavaa politikointia henkilöön, joka toisinaan tekee karkeita virheitä. Voi toki olla, että Ahon pyrkiminen aina ensisijaisesti punamultaan sumensi hänen kykyään toimia maksimaalisesti keskustan eduksi? Mutta silloinkin on kysyttävä: Miksi hän tuhosi välinsä Lipposeen melko totaalisesti? Eikö sekin sinänsä ollut karkea virhe?
Kuuntelin joskus oikein ajatuksella Esko Ahon julkisia puheita. Ne olivat aina ylipitkiä ja sisällöltään sekavia. Aho oli selvästi mieltynyt omaan ääneensä, asian kustannuksella.
Keskustan, Ahon ja Liposen välit taisivat mennä kuralle jo Ahon hallituksen aikana, Lipposen noustua SDP:n puheenjohtajaksi ja samalla pääoppositiopuolueen johtajaksi.
Oma subjektiivinen tulkintani on, että miesten kemiat eivät pelanneet. Aho oli sanavalmis, sujuvapuheinen, nokkela, tarvittaessa hyvinkin populistinen kansanvillitsijä, hyvä seuramieskin, mutta ennen muuta hyvin kilpailuhenkinen ja erittäin voitontahtoinen.
Aho siis pyrki voittamaan Lipposen joka käänteessä, näyttämään paremmalta ja olemaan parempi. Se oli sökömies-Aholla sisäänrakennettu luonteenpiirre. Jäyhää ja matalan ärsyyntymiskynnyksen omaavaa, nuorena SDP:ssä tarpeeksi tönittyä Lipposta tää taisi suomeksi sanottuna Ahon tyyli vituttaa niin paljon, että pitkävihaiseksikin sanottu mies päätti pitää keskustan oppositiossa niin pitkään kuin se vain SDP:n vallassa on.
Kun keskusta voitti 2003 vaalit oli Lipposella vain kaksi vaihtoehtoa: oppositio tai punamulta. Niinpä hän painui perheineen Lappiin hiihtelemään ensin kieltäydyttyään Jäätteenmäen pyynnöstä ryhtyä ulkoministeriksi ja ohjasti Heinäluomaa kännykällä hallitusneuvottelujen ajan.
Se oli Lipposen tapa näyttää, mitä mieltä hän keskustasta ja punamullasta oli.
Kyllä se noin meni kuin sanoit. Muistan vieläkin sen herrojen vaaliväittelyn ennen kepun joutumista oppositioon, jossa Aho ylimieliseen tapaansa pyrki nolaamaan Lipposta. Lyhytjännitteinen, linjaton ja historiaton Aho onneksi saatiin sivuun.
On päivänselvää, ettei kirjoja lukemattomasta sökönpelaajasta ole kansakunnan johtoon. Sama vika on Vanhasella, vaikka onkin luonteeltaan ja toimintatavoiltaan aivan erilainen.
Mikä ihme saa sinut päättelemään, että Martti Ahtisaari olisi lähtenyt keskustan presidenttiehdokkaaksi, vaikka hänellä ei ollut ennen keskustan pyyntöä sosialidemokraattien tukea takanaan?
Demarit olivat aikoja ennen vaaleja päättäneet syrjäyttää Ahtisaaren, eivätkä voimantunnossaan epäilleen pätkääkään, etteivät saisi yhtä vahvaa ehdokasta hänen tilalle semminkään, kun Ahtisaari ei ollut mikään kansansuosikki enää.
Ahtisaaren erinomaisuudesta kansalla ja useimmilla puolueilla oli hieman toinen käsitys kuin sinulla. Ahtisaarihan oli esimerkiksi niitä NATO-kouhottajia, jotka eivät kerää pinnoja tänä päivänäkään. Kepun itsensä kannalta hän kuului Paavo Lipposen tavoin SDP:n vittuilijasiipeen toisin kuin Erkki Tuomioja, Tarja Halonen ja Mauno Koivisto.
Oman kannatuksensa kannalta kepun kannatti ilman muuta asettaa oma ehdokas. Eri asia sitten on, että Esko Aho pilasi mahdollisuutensa lähtemällä toisella kierroksella mielistelemään kokoomuslaisia äänestäjiä. Toisaalta Aho kuului oikeastikin kepun oikeistosiipeen - hän tuskin kannatti punamultaa ykkösvaihtoehtonaan kuin ehkä voimasuhteiden pakosta.
Sen että työreformiin tehty muutos oli virhe, allekirjoitan täysin, joskaan en usko, että ilman sitä punamultahallitus olisi voitu muodostaa. Oli myös se Lipponen niin porvarimiehiä, että halusi jatkaa hallitusyhteistyötä kokoomuksen kanssa toisenkin kauden.
Meitä oli aattona pieni porukka vanhoja perhetuttuja yhdessä ja politiikkaakin tuli muisteltua. Siinä yhteydessä nousivat esiin vanhat spekulaatiot siitä, että keskustan olisi kannattanut ottaa Ahtisaari omaksi ehdokkaakseen, kun hän ei kerran demareille kelvannut. Aholla ja Ahtisaarellahan synkkasi yhteistyö kuulemma erinomaisen hyvin.
Siitä olisiko Ahtisaari suostunut keskustan ehdokkaaksi, en osaa sanoa mitään, mutta toiselle kaudelle hän olisi innokkaasti halunnut, muttei osannut junailla asiaa SDP:n kanssa, kun puheyhteys kanslian ja puoluetoimiston välillä oli aika kireä eivätkä välit Lipposeenkaan liene olleet kovin lämpöiset.
Ahosta olemme muuten samaa mieltä, paitsi että minusta hän pyrki koko ajan ainoastaan punamultaan. Sen hän sanoi suoraan Amerikasta palattuaan Uutispäivälehti Demarin haastattelussakin.
Ilman työreformista noussutta suurta kohua keskusta olisi ollut ilman muuta suurin puolue jo 1999 vaalissa, koska laiskat duunarit olisivat jääneet vaalipäivänä nukkumaan, ellei ay-porukka olisi saanut juuri työreformista sitä piiskaa, jolla duunarit hätistettiin äänestämään "isäntävaltaa ja torppariorjuutta vastaan". Vain vasemmiston äänestysaktiivisuus sai aikaan, että SDP voitti 1999 vaalit.
Lipponen ei tietenkään olisi mennyt punamultaan mistään hinnasta, eikä mennytkään, vaikka Esko Aho ja Seppo Kääriäinen kävivät "kääntämässä kaikki kivet", että punamulta olisi toteutunut, "koska sille oli sosiaalinen tilaus", niin kuin Aho edellä mainitsemassani Demarin haastattelussa myöhemmin sanoi.
Mitä Ahtisaaren erinomaisuuteen tulee, niin siinä tarkoitan vain ulkopolitiikan hoitamista. Hänhän hoiti Alpo Rusin kanssa Kosovon sodan sovintotunnusteluja jo presidenttikautenaan ja sai siitä erinomaiset kiitokset mm. Clintonilta ja YK:lta.
Ahtisaaren ulkopoliittinen ammattitaito jäi kuitenkin sen varjoon, että media innostui irvailemaan Ahtisaaren fyysisellä ulkomuodolla, kun Ahtisaari ei neuvoista huolimatta ymmärtänyt palkata itselleen ammattimaista lehdistöavustajaa, vaan antoi Alpo Rusin äksyillä päätoimittajille, mikä vaan heikensi sitä, että media olisi kirjoittanut myös Ahtisaaren ulkopoliittisista menestyksistä.
Lähtemättä lainkaan pohtimaan sitä, mitä olisi tapahtunut, jos jokin erittäin oleellinen tekijä olisi muuttunut, mutta mitään muuta muutosta ei olisi historiassa tapahtunut. Tämän tyyppinen spekulointi on varmaan mielenkiintoista, mutta mitään tekemistä sillä ei todellisuuden kanssa ole.
Suomalainen poliittisessa historiassa ja myös käytännön politiikassa, unohdetaan liian usein naisten merkitys. Halosen presidenttiys ei ollut sattumaa, se oli johdonmukaisen kehityksen tulos, suomalaiset naiset halusivat naispresidentin ja sen he myös saivat. Halosen takana olevat ihmiset olisivat vaihtaneet puolta, jopa varsin ketterästi, toisen naisehdokkaan taakse, tässä hän olisi ollut tapauksessa Elisabeth Rehnin. Mikäli tästä todisteita haluaa, siirtymä Halosen kannattajista, Niinistön kannattajiksi, kävi osalla hyvinkin helposti ja samalla se todistaa väitteeni paikkansapitävyyden. Niinistön kannattajat ja Halosen ensimmäiselle kaudelle vaalityötä tekevissä oli merkittävissä määrin samoja henkilöitä, näin vaikka Halosen linja oli pysynyt samana. Haloselle oli siis tilaus nimenomaan sukupuolensa vuoksi.
Ahon onneton pääministerikausi vaikutti Ahon jatkosuunnitelmiin, toki hän järkevänä ihmisenä näkin virheensä. Presidenttinä hän olisi voinut pyrkiä kansaa kokoavaksi voimaksi, joka luultavasti häntä lähinnä innoitti. Ahohan ei ole mitenkään innovatiivinen johtaja. Työreformin suunnitellusta vastasi aikoinaan Vanhanen, hän ei kuitenkaan ilmeisesti kunniaa halua tästä touhustaan ottaa. Vanhasella on ideoita, mutta ikävä kyllä hän on kyvytön niitä toteuttamaan. Vanhaselta puuttuu mediataidot täysin.
Ahtisaarella ei ollut mitään mahdollisuuksia toiselle kaudelle, tämä oli aivan selvä. Ahtisaari on taitava ulkopolitiikassa ja hänen merkityksensä Suomen ulkomaakaupan edistäjänä oli erittäin merkittävä. Kansan luottamusta hän ei missään vaiheessa saavuttanut.
Kansalaiset äänestävät myös tunteidensa sanelemana, pelkästään järkiperusteiden mukaan, ketään ei mihinkään edustustehtävään vapaissa vaaleissa valita.
Sekä Tarja Halonen, että Elisabeth Rehn olivat ehdokkaina vuoden 2000 vaaleissa.
Näyttäisikin siltä, että naisehdokkailla oli tilausta. Mutta että Elisabethin aika oli ohi (7,9%)ja suuri osa Martti Ahtisaaren ja Elisabeth Rehn:n kannattajista äänesti Tarja Halosta.
Eli demaria haluttiin sukupuoltakin enemmän.
Elisabeth Rehn mahdollisuudet olisivat olleet merkittävästi paremmat, mikäli hän olisi ollut ainoa naisehdokas. Halosen äänestämiseen vaikutti se, että hänellä oli paremmat läpimenomahdollisuudet ja tietenkin Halosen persoona on varsin karismaattinen.
Sosiaalidemokraattinen tausta oli Haloselle rasite, mikäli ajatellaan aika isoa naiskannattajien joukkoa, niin iso se ei kuitenkaan ollut, että olisi estänyt läpimenon.
Seuraavissa presidentinvaaleissa olisi järkevää valita ehdokas, jonka puoluepoliittinen sitoutuneisuus ei ole kovin suuri. Mikään demarien puoluejyrä ei tule menemään läpi. Kansalaiset ovat vaihtelunhaluisia, siksi myöskään naisehdokkaan läpimeno ei ole varmaa, vaikka löydettäisiinkin hyvä ehdokas. Tulevissa vaaleissa oikeistolainen miesehdokas on vahvoilla, riippumatta hänen edustamastaan puolueesta, tämä päätelmäni perustuu sosiologiaan ja siitä vedettyihin johtopäätöksiin. Demareilla täytyisi olla todella ylivoimainen ehdokas, jota edes osittain tasaväkiseen kilpailuun kyettäisiin.
Viimeinen lauseeni ei ollut Freudilainen lipsahdus, mielestäni demareilla olisi hyvä olla varteenotettava ehdokas, koska muuten oikeistolainen värisuora on ilmeinen. Pelkonani on, että Sosiaalidemokraatit sortuvat pikkupolitikointiin ja asettavat ehdokkaansa puoluepoliittisin perustein, näin hän olisi Heinäluoma, jonka vetovoima ei riitä alkuunkaan Niinistön karisman kanssa kilpailuun.
Presidentin vaalit, vaikka presidentin asema ei ole mitenkään vaikutusvaltainen enää, on merkittävä, koska puolue voi nousta näin arkipäivän politikoinnin yläpuolelle, näin puolueiden yleisohjelmien esittelylle on ainutlaatuinen mahdollisuus. Tilaisuutta ei kannataisi tyriä.
Demaripresidenttien aika on ohi kun Tarja Halosen päättää kautensa. Siitä ja demareiden heikoista tulevaisuuden mahdollisuuksista johtuen demarit eivät vastusta presidentin valtaoikeuksien riisumista edelleen.
Seremoniapresidentti sopii kaikille, koska pikkuhiljaa Suomessakin liikutaan kohti aitoa parlamentarismia. Aidossa parlamentarismissa puntarissa on kaksi painoa, joista valitset aina toisen kerrallaan. Se on hyvä systeemi, koska valittua politiikkaa voi harrastaa täysillä vaalikauden kolme ensimmäistä vuotta.
Uusiksi presidenteiksi tullaan jatkossa valitsemaan puoluepoliittisesti löyhiä ihmisiä, joilla on "eettisiä" mielipiteitä. Semmoinen meno sopii puolueille, kirkolle ja kauppakeskuksissa luuhaaville kansalaisille.
Vastasinkin tuohon tarkennukseesi osittain alempana. Heinäluoma ja Lipponen ovat mahdottomia vaihtoehtoja demareille, vaikka ovat vasta lähestymässä "kekkoslaista neljänkympin kuntoa".
Demareita on aina hauska pilkata, mutta demareiden ajattelun takana ovat kuitenkin ne vakavat asiat, jotka kaikki joutuvat ottamaan huomioon, jos pelkkä valtion kassan ryöstö ei ole kyseessä.
Jossitteleva spekulointi on minun mielestäni pohja ajankuluksi käytävälle keskustelulle. todellisuuden kanssa sillä ei tarvitsekaan olla mitään tekemistä. kunhan vaihdetaan mielipiteitä ja koetetaan perustella ma kantamme.
Vuoden 2000 vaalista vielä sen verran, että Halosella, Rehnillä ja Uosukaisella ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia Ahtisaarta vastaan, jos, keskusta olisi asettunut tukemaan Ahtisaaren toista kautta valitsemalla hänet keskustan ehdokkaaksi sen jälkeen, kun SDP oli ryhtynyt edellyttämään, että Ahtisaaren olisi oallistuttava puolueen jäsenvaaliin Halosen, Paasion ja Södermanin kanssa.
Se, ettei Ahtisaari tullut toimeen SDP:n kanssa 1. kaudellaan, johtui Ahtisaaresta itsestään ja hänen esikunnastaan sekä siitä, että SDP:n johdossa ja kentän aktiiviporukassa oli enemmistö niitä, jotka katsoivat Sorsan tulleen petetyksi 1994, kun Lehtinen & Co. toi Ahtisaaren Sorsan itsestään selvänä pidetyn ehdokkuuden rinnalle ja Ahtisaari voitti Sorsan.
SDP siis halusi itse syrjäyttää Ahtisaaren, mitä ei koskaan julki kuitenkaan sanottu.
Keskustan piirissä mielipiteet Ahtisaaresta muuttuivat ratkaisevasti 1999 aikana, kun hänen henkilöönsä ja ulkomuotoonsa kohdistuvaan ivailuun alettiin kyllästyä ja mm. keskustalaiset sanomalehdet ryhtyivät kirjoittamaan Ahtisaaresta miltei pyydellen anteeksi aiempia asenteitaan.
Jos Keskusta olisi puolueena tukenut Ahtisaarta olisivat häntä kannattaneet myös kaikki oikeistodemarit ja iso osa SDP:n vakioäänestäjistäkin. Halosen suosiohan oli alle 20% silloin, kun hänet nimtettiin SDP:n ehdokkaaksi, paljon alle Rehnin suosion.
Minun mielestäni ei ole pienintäkään epäselvyyttä, etteikö Ahtisaari olisi mennyt suoraan jatkoon keskustan ehdokkaana, sillä Halosta, Rehniä ja Uosukaista olisivat 1. kierroksella äänestäneet vain puolueiden uskollisimpiin ytimiin kuuluvat aktiivijäsenet.
Vuonna 2006 Halosen voiton ratkaisi keskustan punamultasiipi, joka halusi estää Niinistön voiton jo ennakkoäänestyksessä. 1. ja 2. kierroksen välisten vaalitenttien edestessähän Niinistön suosio koko ajan kasvoi ja Halosen aleni, ja vaalipäivänä annetuista äänistä Niinistö sai enemmistön.
Presidentin sukupuolella saattaa olla joillekin merkitystä, mutta minusta se tulee vasta toissijaisena sen jälkeen, miltä ehdokas henkilönä "tuntuu" tv-tenteissä niiden äänestäjien mielestä, joiden kanta on loppuun saakka auki ja jtka tekevät päätöksensä vasta vaalipäivänä.
Ahohan hävisi Haloselle 2000 vaalissa osin siksi, että hän oli niin "sliipattu" tv-esiintyjä, ettei tuntunut enää uskottavalta eikä monesta enää inhimilliseltäkään, kun Halonen taas paransi luontevuuttaan ja osasi kätkeä todellisen vallanhimonsa ja äksyn luonteensa ystävällisen hymyn taakse.
Suurin syy Ahon tappioon oli kuitenkin se, että hän itse johti kampanjansa patavanhoillisen porvarillisuudesn suuntaan, kun siellä oli vain pomminvarmoja äänestäjiä. Verkot olisi pitänyt heittää liikkuvien äänestäjien suuntaan olemalla korostamatta vääränlaista "porvarillisuutta" mm. uskonnon, avioliiton ja oikeisto/vasemmisto -vastakkainasettelun kautta, jota Aho innostui harrastamaan. Tämä ajoi epävarmat epätietoiset (ja osin kokoomuksen naisetkin) Halosta
äänestämään.
Siinä olet varmasti oikeassa, että samat naiset vaihtoivat Halosen Niinistöön 2006 vaalin 1. kierroksella, mikä nosti Niinistön ohi Vanhasen 2. kierrokselle Halosta vastaan.
Ennustan, että SDP:n presidenttiehdokas 2012 on Erkki Liikanen, nykyinen Suomen Pankin pääjohtaja, josta myös tulee presidentti, elleivät keskusta ja kokoomus löydä yhteistä ehdokasta vastaavasti puoluepolitikoinnin ulkopuolelta.
Niinistö ei lähde ehdokkaaksi, koska hän on 2012 jo liian vanha kahden kauden presidentiksi. vanhasella ei ole mitään mahdollisuuksia, koska liian iso osa kokoomuksen kepukammoisista äänestöisi Liikasta. Aho on menneen talven lumia.
Vain joku Jorma Ollilan tyyppinen, kansainvälisyyden hallitseva henkilö keskustan ja kokoomuksen yhteisellä tuella voisi voittaa Liikasen, kun kyse on suorasta kansanvaalista, jossa ihmiset valitsevat presidentin suoraan ilman puolueiden kovinkaan suurta vaikutusmahdollisuutta, kun kaikkien kolmen suuren kannatus on kullakin alle 30%.
Tuli seuraava presidentti mistä puolueesta tahansa, hänen on saatava n. puolet 2. kierroksen äänistään oman puolueensa ulkopuolelta. Se ei ole helppo homma ehdokasta valittaessa eikä vaalikampanjoita käytäessä. Tämä on jo opittu, kun on kolme kertaa harjoiteltu.
minusta tuntuu, ettei nyyisen eduskunnan hankkeissa perustuslain tarkentamiseksi juurikaan riisuta presidentin valtaoikeuksia.
Jos johonkin puututaan, niin nimitysoikeuksiin ja EU:ta koskevien pykälien tarkennuksiin. Se, että presidentti on vahvana mukana ulkopolitiikan johdossa (lukuunottamatta EU:n sisäisiä asioita) on kansan enemmistön kannalta hyvä asia.
Nykynenkin perustuslaki riittäisi joidenkin asiantuntijoiden mukaan vetämään rajan presidentin ja pääministerin kiistanalaisiin "kahden lautasen" järjestelmiin, jos pääministeri osaisi pitää puolensa ja sanoa, missä kaappi seisoo.
Lipponen osasi ja piti Halosen aisoissa. Vanhanen on liian kiltti ja antaa Halosen komennella itseään, ettei tulisi konflikteja, joita Vanhanen on aina halunnut välttää, maltillinen ja sovitteleva mies kun on.