Hei vaan!
Tilanne tämä: olen parikymppinen nainen, joka on noin yleisesti ottaen tosi elämänhaluinen, iloinen, haluaisin työskennellä ihmisten kanssa, perhesuhteet kunnossa, samoin poikaystävän kanssa, MUTTA... minulla on varmaankin sosiaalisten tilanteiden pelko. Punastun töissä, punastun kaupankassalla, kaverille puhuessa... ihan kaikesta! Se ahdistaa, koska en halua olla tällainen, olen oikeasti kaikkea muuta, mutta tuo punastuminen syö jo ihan kaikkea arkielämääni liittyvää! En kehtaa/uskalla puhua asiasta ihan suoraan kenenkään kanssa... mikä tähän auttaisi? No, ajattelin kuitenkin rohkaistua ja mennä huomenna lääkäriin... punastelen sielläkin sitten! Mitä te samassa tilanteessa olevat olette tehneet? Mitä lääkäri sanoi tai neuvoi tekemään? Miten suhtautui ja miten kerroit asiasta? Oletko päässyt tämän yli? En pysty normaaliin elämään kohta enään.
Tilanne tämä: olen parikymppinen nainen, joka on noin yleisesti ottaen tosi elämänhaluinen, iloinen, haluaisin työskennellä ihmisten kanssa, perhesuhteet kunnossa, samoin poikaystävän kanssa, MUTTA... minulla on varmaankin sosiaalisten tilanteiden pelko. Punastun töissä, punastun kaupankassalla, kaverille puhuessa... ihan kaikesta! Se ahdistaa, koska en halua olla tällainen, olen oikeasti kaikkea muuta, mutta tuo punastuminen syö jo ihan kaikkea arkielämääni liittyvää! En kehtaa/uskalla puhua asiasta ihan suoraan kenenkään kanssa... mikä tähän auttaisi? No, ajattelin kuitenkin rohkaistua ja mennä huomenna lääkäriin... punastelen sielläkin sitten! Mitä te samassa tilanteessa olevat olette tehneet? Mitä lääkäri sanoi tai neuvoi tekemään? Miten suhtautui ja miten kerroit asiasta? Oletko päässyt tämän yli? En pysty normaaliin elämään kohta enään.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Itse olen 30v mies ja kärsin samasta vaivasta ainakin 10v ajan. Omalla kohdalla vaiva on oikeastaan pilannut koko elämän, ei ole ollut yhtään ihmissuhdetta, ei ole juurikaan ystäviä, ei ole mitään sosiaalista elämää kun ei kertakaikkiaan ole voinut lähteä kotoa pois. Työntekokin oli ajoittain todella vaikeaa.
Apu tuli pari vuotta sitten kun oli pakko mennä lääkäriin tosi pahojen uniongelmien vuoksi. Tarkoitus oli mennä pyytämään unilääkkeitä mutta lääkäri minua kuunneltuani totesi että olen masentunut ja mielialalääkitys olisi paikallaan. Sikäli omituista kun en itse tajunnut olevan masentunut, olin niin tottunut ainaiseen kurjuuteen että luulin että se oli ihan normaalia minulle. Lääkärille oli itseasiassa helppo puhua, saatoi tosin johtua myös siitä että olin niin paskana fyysisestä ja henkisestä väsymyksestä etten enää jaksanut välittää mistään.
Lääkäri määräsi SSRI-lääkityksen, aloitin Sepramilla ja vaihdoin sen vähän myöhemmin Cipralexiin. Lääkityksen vaikutus on ollut niin suuri että ongelma on poistunut lähes kokonaan. Omalla kohdalla vaikutus alkoi ihan ensimmäisestä käyttöviikosta lähtien vaikka SSRI-lääkeen vaikutus pitäisi tulla vasta noin kuukauden viivellä.
Ihan ongelmattomiahan nuo SSRI-lääkkeet eivät kuitenkaan ole, niillä on sivuvaikutuksia siinä missä muillakin lääkkeillä. Itselleni harmillisin haittavaikutus on ollut painon nousu, muut sivuvaikutukset ovat ajan myötä lievittyneet lähes olemattomiin.
No, lääke korjasi punasteluongelman mutta vähän turhan myöhään. Kaverit eivät enää kutsu mihinkään eikä itse osaa lähteä ulos, sosiaaliset taidot on pahasti puutteelliset. Yksinäisyyttä pillerit eivät korjanneet.
Sinulla on enemmän kohtalontovereita kun uskotkaan. Minulla tarina meni niin, että piti mennä jututtamaan lääkäriä, mutta itkuksihan se meni jo aikaa varatessa ja samantien ohjattiin psykologille. Olen saanut keskusteluapua nyt kaksi vuotta ja lääkityksen psykiatriselta lääkäriltä. Tavalliset normilääkärit eivät välttämättä osaa auttaa oikealla tavalla, joten kannattaa ehkä suoraan hakea tuonne psykiatriselle puolelle, minulle on ainakin ollut siitä hurjasti apua, kun on saanut auottua vanhoja menneisyyden lukkoja siinä samalla.
Tarinasi kuulostaa tutulta. Minulla on vastaavanlaisia ongelmia. Olen punastellut yläaste ajoilta lähtien ja se on todella kiusallista. Ennen punastelin vain kun nolostuin, mutta nykyään voin punastella ilman mitään syytä vaikka bussissa istuessa.
Muutamia kuukausia sitten ajattelin, että nyt tästä on aika päästä eroon, koska olen alkanut välttelemään tilanteita jossa saattaisin punastua. Rupesin surffailemaan netissä ja löysin keskustelun, jossa henkilö oli päässyt yli esiintymis/punastumis pelosta ottamalla pelkotilaan uuden asenteen. Hän suositteli lukemaan kirjan: Pelot ja niiden voittaminen, Toskala, Antero (1997)WSOY.
Kävin lainaamassa kyseisen kirjan ja se on muuttanut kokonaan asennoitumiseni ongelmaani. Olen ymmärtänyt, että punastuminen ei ole mikään itsestäni riippumaton toiminto. Se on minun reagointi tapa pelottaviin tai ahdistaviin tilanteisiin. On tärkeää selvittää, mistä erilaiset pelkotilat johtuvat ja miten pelot itsessä ilmenevät. Vasta sen jälkeen voi ruveta asennoitumaan pelkoihin uudella tavalla ja huomata, että kaikki tunnetilat ovat osa ihmistä itseään, eikä mitään irrallisia hallitsemattomia tuntemuksia.
Jos oikeasti haluat selvittää, mistä punastumisesi johtuu, etkä etsi vain nopeaa keinoa tukahduttaa tuntemuksesi, suosittelen lukemaan edellä mainitsemani kirjan! Eiköhän kaikki oteta härkää sarvista ja selvitetä pelot tustumalla paremmin itseemme!!
Olen täysin samoilla linjoilla kirjoittajan kanssa. Suosittelen lämpimästi tutustumaan kyseiseen teokseen! Vuosia olen yrittänyt kontrolloida tai lakkauttaa tunteitani/ pelkojani vaikka ne ovat osa minua.
on paras ratkaisu. Ennen kuin ongelma pahenee ja siitä seuraa aiemmissa viesteissä kuvailtuja ongelmia.
Itselläni on kokemusta terapiasta (monenlaisista) ja lääkkeistä. SSRI ja SNRI varsinkin on auttanut. Eniten kuitenkin on auttanut beetasalpaaja (propral) yhdistettynä rauhoittavaan lääkkeeseen (Xanor).
Edellä mainituista lääkkeistä on omat haittavaikutuksensa ja riippuvuusasiat, jotka on otettava huomioon. Mutta kun vertaa haittoja ja hyötyjä toisiinsa niin minulla ei ainakaan ole mitään vaikeutta päättää käytänkö vaiko en.
Riippuu siis ihmisestä mitä käyttää ja mikä auttaa mutta toimivaa apua siis on tarjolla, ja se voi muuttaa koko elämän.
Hei kaikille vastaajille ja suuri kiitos!
Kävin lääkärillä ja hän määräsi 10mg propraalia ja opmamox lääkettä, joka on psyykelääke...kolmiolla varustettu. En uskalla käyttää sitä, koska se väsyttää eikä saa ajaa autolla. Lääkäri ei siis tästä kolmiosta kertonut mitään. No, perheellenikin avauduin siinä samalla sitten. Ei tuo propraali kyllä kauheesti näytä auttavan ainakaan vielä...
Kiitos hei siitä kirjavinkistä, mun täytyy käydä heti lainaamassa se!
Tsemppiä kaikille kohtalokavereille, kyllä me vielä tästä noustaan.... :-)
Mä syön tota Opamoxia myös, mutta juurikin unilääkkeenä. Sehän on rauhoittava lääke että auttaa kyllä punasteluunkin koska helpottaa ahdistusta. Omalla kohdalla kokonainen 10mg tabletti nukuttaa mutta pienempinä annoksina esim. 1/4 pala nukuttava vaikutus on huomattavasti pienempi.
Se Opamox on sitten aika addiktoiva lääke että en sitä kyllä suosittele päivittäin ottaan, jos uskallat kokeilla ollenkaan. Mutta jos tiedät että on tulossa hankala paikka, juhlat tai jotain, niin pieni annos on varmaan paikallaan.
Mutta hyvä että uskalsit lääkäriin, siitä se lähtee ja uskon että taatusti löydät avun, tiedän sen omasta kokemuksesta.
Itse sain jo vuosia sitten ensiksi Propralin käyttöön, joka jo hiukan lievensi pahimpia oireita (nyt annos on 40 mg n. 2 krt/vrk). Sitten käytin välillä satunnaisesti nopea- ja lyhytvaikutteista rauhoittavaa (Alprox joko 0,5 mg tai 1 mg tarvittaessa, mutta nykyinen lääkärini suositteli minulle pitkävaikutteista Xanoria 1 mg 2 krt/vrk (joka on siis bentso kuten Alproxikin), koska hänen mukaansa pitkävaikutteiseen ei jää samalla tavalla koukkuun kuin lyhyt- ja nopeavaikutteiseen. Uskon, että hän on oikeassa ja hän myös arvioi, että todella tarvitsen tuon lääkkeen sosiaalisten pelkojeni takia, että kykenisin elämäään suhteellisen normaalisti, käymään töissä ja olemaan ihmisten kanssa tekemisissä. Sen lisäksi minulla on vielä käytössä tuo Alprox 0,5 mg 1 krt/vrk (siis tarvittaessa).
Punastelu alkoi minulla n. 11-vuotiaana ja siihen asti rohkeasta ja esiintymishaluisesta tytöstä tuli ujo, arka, punasteleva, hiljainen, syrjäänvetäytyvä, yksinäinen, masentunut, pelokas ja samanlaisena elämä jatkui siitä lähtien.
Iän myötä (ja lääkityksen avulla) vaivat ovat vähentyneet, mutta eivät täysin poistuneet. Nuo vuodet, jotka olivat vaikeimmat (11-30) kai vammauttivat kuitenkin niin paljon, etten tiedä, pääsenkö vaivoistani koskaan täysin eroon. Mutta elämä on sentään jo siedettävää, helpompaa kuin aikaisemmin. Joskus jopa onnellista.
Mutta yksinäisyys on ystäväni. Viihdyn paremmin yksin kuin seurassa vaikka seuraa kaipaankin. Yksin voin olla oma itseni, toisten seurassa en koskaan.
Toivottavasti Punastuja saat avun, että voisit elää elämääsi sellaisena kuin sen haluat elää. Tsemppiä ja voimia sinulle todella paljon!
Moikka vaan vielä!
Kiitos myös edellisille kirjoittajille tsempistä, ja oikein paljon sitä samaa teillekin kohtalotoverit! :)
Laitoin yhden kirjoittajan suositteleman kirjan tilauksena lähimpään kirjastoon, kun sieltä sitä ei heti hyllystä saanut. Kohta saan hakea sen, ihanaa! Olen testannut kaksi päivää Opamoxia (en kokonaisia pillereitä kuitenkaan) sekä propraalia. Jotenkin ne antaa ainakin henkisesti mutta myös ihan fyysisestikin apua. Niin, ja testasin Lumenen red neutralizer meikkivoidetta.... se on oikeasti hyvä! Voiteen värikin osuu kohdilleen. Sekin auttaa tässä sopassa vielä :)
Tsemppiä kaikille ja testatkaa Lumenen meikkivoidetta!!
Suosittelen lukemaan kirjan Pelot ja niiden voittaminen, Toskala, Antero (1997)WSOY. Myös kirjassa Jännittäjän kirja: Olavi Noronen (1998)on joitain hyviä pointteja siitä kuinka tunteet ja sisäiset pelot yritetään usein poistaa vaikka ne kuuluvat ihmiseen ja niihin tulisi tutustua rauhassa.Vetämällä douppia saatetaan estää ikävät tuntemukset, mutta oireiden syy voi jäädä pimentoon ja saada uusia muotoja.