Ajan kuluksi tässä kirjoittelen, en vastausten toivossa tätä tänne muiden luettavaksi laita, joku tylsistynyt ehkä saa aikaansa hieman vierehtämään tämän parissa. Voisitte kirjoitella vastaukseksi omia purkauksianne elämästänne yleensä, olisi kiva lueskella! :)
Joo. Minun elämäntarina on vasta alussaan, teinivuosia ja ah-niin-ihanaa murrosikää viettelen tässä parhaillaan. Ikää löytyy 15 vuotta, reilun puolen vuoden kuluttua täyttelen 16, eikä olla sitten muuten enää sakkolihhhhaa, tosin saa nyt nähdä, taitaa jäädä sekin ''vapaus'' käyttämättä ;P
Tuossa joku päivä isäni kertoili nuoruudestaan, en vain voi ymmärtää sitä. Aivan kuin suoraan jostain elokuvasta otettu teini&nuoruusvuosien tarina. Tottakai silloin elettiin aivan eri aikaa, mutta kyllä se hullu nuoruus on nykyaikanakin näkysällä.
Minulla on paha tapa vertailla omaa elämääni muiden tapaan elää. Mietin, että miksi minä en ole tuollainen. Miksen minä voi olla sosiaalinen hulluttelija, jonka tuntuu olevan monesti niin helppo nauttia elämästä. Minusta kun tuli tämmöinen tylsä, hiljainen, filosofinen -ajattelen liikaa - ihminen. Omasta mielestäni en ole tylsä, keksin aina mietittävää ja huumoriakin löytyy, mutta muiden mielipide tylsästä on kai se mitä minä olen. Tämmöinen pikkuinen kiltti kotihiiri ei kai suurintakaan osaa jaksa kiinnostaa. Mikäpäs siinä kotona ollessa, kun siellä itse viihdyn ja porukat poissa useana päivänä, yksinolo aivan mahtavaa. Vaikka tietysti sitä välillä jonkun kaverin kanssa mielummin viettäisi täälläkin aikaa..
Tämmöisenä ihmisenä on vaikea heittää aivot narikkaan ja nauraa kaikelle, vaikka toki naurankin ja keksin hauskaa puuhaa, mutten niin paljon kuin haluaisin. Minä vain janoan lisää tietoa ja haluan ymmärtää....kaiken. Tieto lisää tuskaa, se on fakta. Miten -ja kuka- kestää päivästä toiseen näitä helvetin syvällisiä ajatuksia, joita vaan pohtii ja pohtii..käy samat asiat uudestaan ja uudestaan läpi. Sitten tämä helvetin nettikin. Sieltä löytyy aina vain lisää tietoa, uutta ajattelemisen aihetta, argh.
Tästä saakelin liika-ajattelustani on masennuksenikin lähtoisin. Kun tietää, ymmärtää tai ajattelee liikaa - alkaa lähes pakonomaisesti ajatella monista asioista kielteisesti, joka taas johtaa siihen, että masennusriski on huomattava.
Omaa masennustani ei ole mitenkään diagnosoitu, koska olen jättänyt psykiatrikäynnit väliin, enkä toistaiseksi olekkaan hankkimassa apua, vaikka todennäköisesti sitä tarvitsisinkin. Mutten vain enää jaksa ryhtyä mihinkään, vaikka kyse olisi omasta elämästäni...Itsemurhan olen tosissani jo suunnitellut kaksi vuotta sitten, tosin se H-hetki on suunniteltu vasta muutaman vuoden päähän (siis nyt katsoen nykyisestä iästäni). Annoin itselleni aikarajan muuttaa elämääni, mutta näillä näkymin en saa elämässäni siihen asti tuskin mitään hyvää muutosta aikaiseksi, joten deadline lähestyy uhkaavasti. Eipä siinä mittään, oloani kevensi ihmeesti tämä tieto itsemurhasta, sillä enää minun ei tarvitse miettiä, jos joudunkin elämään pitkän tylsän elämän.. Olen selkeästi iloisempi ja iso taakka jäi matkan varrelle, vaikka yhä masentaa, mutta ei sentään ajatuksia ''nyt tapan itteni'' - koska en niitä tarvitse kun tiedän kuitenkin kuolevani sinä kauniina päivänä, jollon todella olen saanut tästä tarpeeseni.
Yksinäisyyteni (minun tapauksessani = ei yhtään ystävää, ei kavereita, ei läheistä perhettä), johtunee paljolti ujoudestani, sairaalloisesta ujoudestani, ja keskustelutaidoista joita minulla ei ole. Tämä ajaa ihmiset pois, tai toisessa tapauksessa lähden itse karkuun, koska pelkään..Enkä oikein voi harjoitellakkaan sosiaalisemmaksi..Se onnistuisi vain jos joku todella kärsivällinen ihminen tietäisi tilanteeni. Mutta ei sekään tietäisi varmaa tulosta, koska sitten luultavasti lähtisin itse karkuun..
Suren useinkin kaikkia mahdollisuuksia mitkä minä itse olen heittänyt menemään. En tahallani, mutta pelon takia. Ehkäpä ensimmäisenä tulee mieleen treffit vähän vajaan vuoden takaa kun en enää uskaltanut nähdä kyseistä seuralaista uudelleen...Pelästyin kun hän kertoi olevansa ihastunut muhun, IDIOOTTI-MINÄ ja huono itsetuntoni ei salli kenenkään mukavan ihmisen ihastuvan minuun (tosin ''pahat ihmiset'' jää aina huomiotta)..Ajattelen että entä jos satutan tätä niin ihanaa henkilöä, entä jos olenkin vain pelkkä taakka hänelle, entä, entä entä.... :(
Vaikka tiedän, etten kykenisi ketään mukavaa ihmistä satuttamaan...MUTTA niin elen ehtinyt jo tekemään. Jossain määrin varmasti mursin treffiseuralaiseni sydämen, ja itkin päiviä miettien mitä olenkaan hänelle tehnyt ja miltä hänestä tuntuukaan. Virheistäni oppineena en samaa uudelleen tekisi, eli treffeillä en antaisi pelkoni voittaa, mutta ennen treffejä kyllä pelko on voittanut jo varmaan reippaan kymmenisen kertaa kun ihmiset ovat udelleet tietojani, pyytäneet treffeille ja kertoneet ihastuneensa. Sanon olevani varattu, koska haluan tilanteesta pois..
Pelkään ihmisiä, mikä helvetti minua vaivaa!
Ja kun joku tulee pelkässä kaverimielessä juttelemaan, niin nehän eivät tämmöistä hissukkaa kauaa kattele, vaan lähtee heti kun huomaa että en paljoa sanotuksi saa.
Väistämättä jään yksin. Pelkään liikaa. Näillä eväillä ei pitkälle pötkitä. Varsinkaan kun lisää eväitä en jaksa enää hakea. Voisin sanoa, että odotan tässä hupevenien eväideni kanssa kuolemaa. Heh, mielestäni ehkä hieman koomista, että edes viitsin itsemurhani aijoittaa tuonne muutaman vuoden päähän ''katsotaan josko se elämä ehkä muuttuis ennen sitä'', kun fakta on että ei tässä tilanteessa ole enää mitään tehtävissä, kun en jaksa apuakaan hankkia. Noh, eiköhän ne vuodet kuitenkin aika nopeasti vieri, kuten tähänkin saakka.. Ja viimesenä puolenavuotena ennen kuolemaani otan kaikki elämästä irti, unohdetaan nää saakelin toivottomat periaatteet ja tehään sitä minne halut vie, kaikin puolin ;D
Kiitos hei!
Joo. Minun elämäntarina on vasta alussaan, teinivuosia ja ah-niin-ihanaa murrosikää viettelen tässä parhaillaan. Ikää löytyy 15 vuotta, reilun puolen vuoden kuluttua täyttelen 16, eikä olla sitten muuten enää sakkolihhhhaa, tosin saa nyt nähdä, taitaa jäädä sekin ''vapaus'' käyttämättä ;P
Tuossa joku päivä isäni kertoili nuoruudestaan, en vain voi ymmärtää sitä. Aivan kuin suoraan jostain elokuvasta otettu teini&nuoruusvuosien tarina. Tottakai silloin elettiin aivan eri aikaa, mutta kyllä se hullu nuoruus on nykyaikanakin näkysällä.
Minulla on paha tapa vertailla omaa elämääni muiden tapaan elää. Mietin, että miksi minä en ole tuollainen. Miksen minä voi olla sosiaalinen hulluttelija, jonka tuntuu olevan monesti niin helppo nauttia elämästä. Minusta kun tuli tämmöinen tylsä, hiljainen, filosofinen -ajattelen liikaa - ihminen. Omasta mielestäni en ole tylsä, keksin aina mietittävää ja huumoriakin löytyy, mutta muiden mielipide tylsästä on kai se mitä minä olen. Tämmöinen pikkuinen kiltti kotihiiri ei kai suurintakaan osaa jaksa kiinnostaa. Mikäpäs siinä kotona ollessa, kun siellä itse viihdyn ja porukat poissa useana päivänä, yksinolo aivan mahtavaa. Vaikka tietysti sitä välillä jonkun kaverin kanssa mielummin viettäisi täälläkin aikaa..
Tämmöisenä ihmisenä on vaikea heittää aivot narikkaan ja nauraa kaikelle, vaikka toki naurankin ja keksin hauskaa puuhaa, mutten niin paljon kuin haluaisin. Minä vain janoan lisää tietoa ja haluan ymmärtää....kaiken. Tieto lisää tuskaa, se on fakta. Miten -ja kuka- kestää päivästä toiseen näitä helvetin syvällisiä ajatuksia, joita vaan pohtii ja pohtii..käy samat asiat uudestaan ja uudestaan läpi. Sitten tämä helvetin nettikin. Sieltä löytyy aina vain lisää tietoa, uutta ajattelemisen aihetta, argh.
Tästä saakelin liika-ajattelustani on masennuksenikin lähtoisin. Kun tietää, ymmärtää tai ajattelee liikaa - alkaa lähes pakonomaisesti ajatella monista asioista kielteisesti, joka taas johtaa siihen, että masennusriski on huomattava.
Omaa masennustani ei ole mitenkään diagnosoitu, koska olen jättänyt psykiatrikäynnit väliin, enkä toistaiseksi olekkaan hankkimassa apua, vaikka todennäköisesti sitä tarvitsisinkin. Mutten vain enää jaksa ryhtyä mihinkään, vaikka kyse olisi omasta elämästäni...Itsemurhan olen tosissani jo suunnitellut kaksi vuotta sitten, tosin se H-hetki on suunniteltu vasta muutaman vuoden päähän (siis nyt katsoen nykyisestä iästäni). Annoin itselleni aikarajan muuttaa elämääni, mutta näillä näkymin en saa elämässäni siihen asti tuskin mitään hyvää muutosta aikaiseksi, joten deadline lähestyy uhkaavasti. Eipä siinä mittään, oloani kevensi ihmeesti tämä tieto itsemurhasta, sillä enää minun ei tarvitse miettiä, jos joudunkin elämään pitkän tylsän elämän.. Olen selkeästi iloisempi ja iso taakka jäi matkan varrelle, vaikka yhä masentaa, mutta ei sentään ajatuksia ''nyt tapan itteni'' - koska en niitä tarvitse kun tiedän kuitenkin kuolevani sinä kauniina päivänä, jollon todella olen saanut tästä tarpeeseni.
Yksinäisyyteni (minun tapauksessani = ei yhtään ystävää, ei kavereita, ei läheistä perhettä), johtunee paljolti ujoudestani, sairaalloisesta ujoudestani, ja keskustelutaidoista joita minulla ei ole. Tämä ajaa ihmiset pois, tai toisessa tapauksessa lähden itse karkuun, koska pelkään..Enkä oikein voi harjoitellakkaan sosiaalisemmaksi..Se onnistuisi vain jos joku todella kärsivällinen ihminen tietäisi tilanteeni. Mutta ei sekään tietäisi varmaa tulosta, koska sitten luultavasti lähtisin itse karkuun..
Suren useinkin kaikkia mahdollisuuksia mitkä minä itse olen heittänyt menemään. En tahallani, mutta pelon takia. Ehkäpä ensimmäisenä tulee mieleen treffit vähän vajaan vuoden takaa kun en enää uskaltanut nähdä kyseistä seuralaista uudelleen...Pelästyin kun hän kertoi olevansa ihastunut muhun, IDIOOTTI-MINÄ ja huono itsetuntoni ei salli kenenkään mukavan ihmisen ihastuvan minuun (tosin ''pahat ihmiset'' jää aina huomiotta)..Ajattelen että entä jos satutan tätä niin ihanaa henkilöä, entä jos olenkin vain pelkkä taakka hänelle, entä, entä entä.... :(
Vaikka tiedän, etten kykenisi ketään mukavaa ihmistä satuttamaan...MUTTA niin elen ehtinyt jo tekemään. Jossain määrin varmasti mursin treffiseuralaiseni sydämen, ja itkin päiviä miettien mitä olenkaan hänelle tehnyt ja miltä hänestä tuntuukaan. Virheistäni oppineena en samaa uudelleen tekisi, eli treffeillä en antaisi pelkoni voittaa, mutta ennen treffejä kyllä pelko on voittanut jo varmaan reippaan kymmenisen kertaa kun ihmiset ovat udelleet tietojani, pyytäneet treffeille ja kertoneet ihastuneensa. Sanon olevani varattu, koska haluan tilanteesta pois..
Pelkään ihmisiä, mikä helvetti minua vaivaa!
Ja kun joku tulee pelkässä kaverimielessä juttelemaan, niin nehän eivät tämmöistä hissukkaa kauaa kattele, vaan lähtee heti kun huomaa että en paljoa sanotuksi saa.
Väistämättä jään yksin. Pelkään liikaa. Näillä eväillä ei pitkälle pötkitä. Varsinkaan kun lisää eväitä en jaksa enää hakea. Voisin sanoa, että odotan tässä hupevenien eväideni kanssa kuolemaa. Heh, mielestäni ehkä hieman koomista, että edes viitsin itsemurhani aijoittaa tuonne muutaman vuoden päähän ''katsotaan josko se elämä ehkä muuttuis ennen sitä'', kun fakta on että ei tässä tilanteessa ole enää mitään tehtävissä, kun en jaksa apuakaan hankkia. Noh, eiköhän ne vuodet kuitenkin aika nopeasti vieri, kuten tähänkin saakka.. Ja viimesenä puolenavuotena ennen kuolemaani otan kaikki elämästä irti, unohdetaan nää saakelin toivottomat periaatteet ja tehään sitä minne halut vie, kaikin puolin ;D
Kiitos hei!
Vastaukset 4
Vanhimmat
oli ihan mukava lukea tarinasi,se kosketti osalta osa-alueelta.
Itse olen aikalailla samassa jamassa mutta silti niin kaukana. olen 19vuotias tyttö ja en ole tutkittanut masennusta mutta se nyt on tutkimattakin selvää, ainakin itselleni ja sehän tässä maailmassa riittää.
Olen menettänyt 2 erittäin läheistä ihmistä. toinen oli avopuolisoni, en ole selvinnyt siitä enkä tule koskaan selviämään, eikä kipu ja kaipuu koskaan lakkaa häntä kohtaan.¨
Jos ajattelisi että ihminen on koottu paloista niin ja jaettu tiettyyn osuuksiin tietyistä ihmisistä/asioista niin puolisoni vei melkein yli puolet ei minulla muuta ollut. No jos edellen ajatellaan paloissa niin tämä pala on poissa, sitten voi jokainen laskea että mitä se minun paloille merkitsee. minulla on vielä vähemmän mitä silloin vielä oli joten olen melkein palaton kokonaan. tyhjä aukko vain jäljellä.
kaikista vaikeinta on tajuta se että en tule ikinä, iki maailmassa saamaan samanlaista elämää takaisin en koskaan,eikä kukaan voi korjata niitä paloja. Kaiken sen lisäksi paljo häntä kaipaan.
Olin jo tuolloin niin lopussa että tuntui että olisi ainut oikea ratkaisu kuolema ja itsemurha, halusin päästä haluan edelleen hänen luokse minulla ei ole täällä enää mitään.
Ja sitten kun erehtyy masennuksen keskellä päästämään yhdenkään ihmisen liian lähellä itseäsi saat lisää kipua ja tuskaa hartiolle, kun jotkut ihmiset on vaan niin kirottuja että ottavat oma tahtoisesti eikä ajattele sen koomin enempää... no jokainen maalikko voi arvata mihin tällä viittasin..raiskauksen ja hyväksikäyttöön..
Tuolloin minulla ei enää ollut itsetuntua vähääkään jäljellä ja minut oli riistetty ja ainut mitä enää osotan on kuolema.
elämällä ei ole minulle mtn annettavaa.
Sinä olit itselleni antanut vielä muutaman vuoden elinaikaa minä en ole edes sitä aikaa anatanut enkä ansainnut.
Olen jo tottunut ajatukseen että minut on tuomittu kuolemaan. Ja vaikka ei olisikaan niin en pysty enää tämän tuskan ja kivun kanssa elämään tämä on liian suuri taakka minulle, ja kun jollakin tietty tulee mieleen että sinun pitäisi jaksaa onhan meillä kaikilla on ongelmamme.noniin nämä jotka näin ajattelevat ovat mielestäni tavallaan oikeasssa mutta en hyväksy heidän kommenttejaan silti,eikä sellaisille ihmisille kuuluisi sanoa näin jotka ovat minun asemassa tai muuten lopussa ja vaihtoehto on enää kuolema..
Monesti mietin että miksi ihmiset tuomitsevat itsemurhan? se on väärin omaisia kohtaan no totta sekin on mutta elämässä pitää ajatella itseäänsa ja elää omaa elämää ei muiden eikä varsinkaan eletä muiden vuoksi, se taas on itsekästä niiltä jotka ajattelevat itsekkääksi itse murhan ettei saisi kuolla omankädenkautta..
Silti on väärin syyllistää jokin muu omasta kuolemasta tai vaarantaa muiden henki, omansa takia, mutta tämä ei ollut mitenkään tarkoitettu itsemurhan ajattelioita rohkaisemaan tappamaan itsensä, en kykene muuta sanomaan kuin koittakaa rakkaat ihmiset pärjäillä ja teette minkä päätönksen hyvänsä kaikki tulee hyväksymään sen ajan kanssa ja jos ei kertakaikkiaan ole enää mtn muuta vaihtoehtoa niin he kyllä sisimmässään ymmärtävät sen vaikka ei myöntäisikään, ei täällä voida muiden vuoksi elää..
Kiitos teille jotka luitte!
Itsekkin olen joskus itsemurhaa miettinyt ja tullut siihen tulokseen etten uskalla sitä tehdä ja viellä kun on olemassa se "JOS", eli jos tapahtuisikin jotain hyvää.
Yllätys, yllätys olen yksinäinen. En oikein itsekkään tiedä, että miksi. En ole kovin ujo, mutta sosiaalisesti kenties vaillinainen muodostamaan suhteita.
Seurustelin, luulin että minulla olisi joku joka kuuntelisi ja tukisi lopun ikää. Vaikkei hän mikään unelmien tyttö ollutkaan. Vaan ei, hän kyllästyi siihen että olen yksinäinen.
Elämältäni puuttuu suunta. On töitä joista saa surkeaa palkkaa. Okei, opiskelemalla sekin paranisi, mutta olen niin huono koulussa ettei se tule kysymykseen.
En osaa kaivata kavereita. Vain sitä elämäntoveria ja rakkautta kaipaan, vaan mites yksinäinen, joka kotona istuu sen löytäis? Ei mitenkään.
Sitä paitsi tuntuu ettei tässä maailmassa ole ketään, joka ymmärtäisi minua.
Totta kai haluaisin, että olisin onnellinen nykynuori, joka nauttisi bileistä, irtosuhteista ja musiikista. Vaan olen mitä olen. Ahdasmielinen ja ajatusmalleiltani vastaan kait 65v munkkia joka on 8 vuotiaana mennyt luostariin ja jolle on siintä asti tuputettu siveys aatteita.
Kaikki luulee, että olen pelkkä valittelija ja en ole tosissani, mutta oikeasti minun on tosi paha olla. Väliillä tekisi mieleni itkeä, mutta en osaa.
Seksistä voin sanoa, että et paljoa menetä. On se kivaa ja mahtavaa sen rakkaan ihmisen kanssa, mutta jos jommalta kummalta puuttuu tunteet, niin se on täysin yhtä tyhjänkanssa. Ainakin minusta.
Toivottavasti omenapuut kukkivat, kun kuolen.
Ei kaikkea käytännön elämän asioita voikaan tietää etukäteen, vaan ne opitaan eläessä! Kun kerran on tehnyt jonkin virheen jossain tilanteessa, seuraavalla kerralla on valmis toimimaan eri tavalla :) On viisastunut.
Mitä ihmeen itsemurhaa hautoo nainen/mies, joka tietää asioista paljon, ja jota pyydellään ulos. Tuo ulospyytäminen kuulostaa aika makealta. Läheskään kaikista ihmisistä ei kiinnostuta noin avoimesti. Voi kuinka monta onkaan niitä, jotka mielellään saisivat pyynnön treffeille.. =)
Älä tee mitään itsellesi. Osaat kyllä kanavoida turhautumisen. Pistä rokki soimaan ja huuda täysiä ;) Tai sitten kipaise kiivaalla iltalenkillä. Kyllä hätä keinot keksii.
Minullakaan ei ole ketään, paitsi vanhemmat ja sisarukset tuossa viereisissä huoneissa. Ikää kertynyt 21 vuotta. Kapaisin kovasti ystävää tai kumppania, joka toisi ilon elämääni. Yliopistolla olen ollut nyt kaksi ja puolivuotta kirjoilla, suorittaen vaivaiset kaksi, kolme kurssia kaiken kaikkiaan. Tämä kertoo jo jotakin yleisestä motivaatiostani asioihin. Aiemmin oli paremmin, mutten silti luovuta! Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Enkä minä tällä palstalla pyörisi päivittäin, ellen olisi oikeasti yksinäinen. Olen yksinäinen kuten sinäkin enkä ole mitään elämäni deadline-päivää laatinut. Otapa minusta mallia, vanhempana ja viisaampana ;), ja elä elämääsi niin kauan kuin sitä on annettu.
Tällaisen naisen kertomus tässä.
Fiksulta vaikutat. :) Vois olla kiva jutella..jos haluat nii kirjoittele eheroontaharoon(a)gmail.com