Monesti kuulen tämän, että ei pitäisi enää olla näin ujo ja hiljainen ts. että se kuuluu vain lapsuuteen ja nuoruuteen, epävarmuuteen, että aikuisena sitä ei enää ole tai ei ainakaan saisi olla...
En tunne yhtään ikäistäni ujoa ja pidän itseäni kummajaisena kun en ole päässyt tästä eroon.. Tuntuu etten pärjää elämässäni ollenkaan tämän ujouden takia :(
En tunne yhtään ikäistäni ujoa ja pidän itseäni kummajaisena kun en ole päässyt tästä eroon.. Tuntuu etten pärjää elämässäni ollenkaan tämän ujouden takia :(
Vastaukset 19
Vanhimmat
Minä olen 40v ja kärsinyt ujoudesta 6 -vuotiaasta asti. Olen kokeillut hypnoosia, ei auttanut paljonkaan. Ajattelin kokeilla yksilöterapiaakin, mutta terapeutin mielestä en tarvitse mitään terapiaa, vaikutin "niin tasapainoiselta" ja hänen mielestään minusta voisi olla vaikka mihin. Sepä se. Ujouden vuoksi en varmaan saanut ilmaistua ongelmiani oikein, tai hän ei sitten saanut selkeää kuvaa minusta. Sitä paitsi kahden kesken ihmisten kanssa on helpompi puhua kuin joukossa (=mahdotonta) Niinpä niin. Paranenkohan tästä koskaan, vai pitääköhän vain hyväksyä se että tulee ajoittain torjutuksi ja syrjityksi ujouden takia, väärin ymmärretyksi ja menettää paljon hyviä tilaisuuksia elämässä?
"Paranenkohan tästä koskaan, vai pitääköhän vain hyväksyä se että tulee ajoittain torjutuksi ja syrjityksi ujouden takia, väärin ymmärretyksi ja menettää paljon hyviä tilaisuuksia elämässä?"
Täällä samanikäinen, mm. koulukiusaamisen vuoksi hiljainen ihminen, joka ei saa suutaan auki isossa joukossa (en pidä itseeni kohdistuvasta huomiosta). Kahden kesken juttu kyllä luistaa. Ujouteni takia (?) en tule työnhaussa valituksi, enkä saa uusia ystäviä. Olen siis yksinäinen ja työtön, onneksi olen kuitenkin perheellinen, joten en ole täysin yksin.
minun ujouteni on johtanut kahteen eroon ja ne tuli suurimmaksi syyksi sen takia kun en ujouttani saanut sanottua asioita jotka olisivat olleet tärkeitä.
Liisa Keltikangas-Järvinen kirjoittaa mielestäni hyvin siitä, miten jokainen temperamenttipiirre sinällään on neutraali. Se miten niihin suhtaudutaan, riippuu aina kulloisestakin ympäristöstä ja voi vaihdella tilanteittain.
Olen itsekin ujo, mutta olen alkanut arvostaa sitä. Ujous ei ole vika, vamma eikä sairaus, josta tulisi parantua vaan synnynnäinen taipumus reagoida uusiin ihmisiin ja tapahtumiin. Temperamenttipiirteenä se on pysyvä. Paras tapa oppia tulemaan omien ominaisuuksiensa kanssa toimeen on tutustua niihin.
Unohdin mainita että olen itse nelikymppinen.
että ala-asteikäisenä sekä murrosiän jälkeen (murrosikäisenä muistan häpeilleeni itseäni kovastikin)eli parikymppisenä olin todella rohkea ja toin kyllä itseäni esiin, mutta lähestyessäni kolmeakymppiä ja etenkin nyt, 45-vuotiaana häpeilen ja ujostelen itseäni enemmän kuin koskaan, mikä on alkanut vaikuttaa jo erittäin haittaavasti elämääni?!
on aina sanottu - että kyllä se ujous helpottaa kun ikää tulee lisää. Enpä vain itse ole huomannut sitä ; )
luulet olevasi ujo? Noissa kahdessa on eroa. Jos ajattelet olevasi ujo joka tilanteessa ajattelutapasi pakottaa toimintaasi etenemään ajatellulla tavalla, eli ujosti. Ajattele mieluummin että "olen oma itseni" jolloinka tulet toimimaan omana itsenäsi. Osa sinun perusluonnetta on vetäytyminen, jota kutsutaan ujoudeksi (joka on saanut jokseekin negatiivisen leiman). Näin voisit kääntää luonteenpiirteesi voitoksesi; Älä sano että olet ujo, että jännität vaan sano, että olen oma itseni, tällänen olen. Piste :)
Monet ujot heittävät rukkaset naulaan ja katkerina kyyräilevät kammioissaan.
Sen sijaan pitäisi reippaasti käydä ns. tulta päin eli pikku askelin rohkaistua sellaisiin tilanteisiin, mitä pelkää!
On annettava itselleen lupa olla punainen kuin paloauto tai änkyttää kuin idiootti.
Mitä minun naaman värini muille kuuluu! Pitäkööt huolen omista naamoistaan!
Ujon kannattaa opetella pientä röyhkeyttä ajatuksissa. Ujoparan, joka vuosikausia on nöyristellen kieriskellyt maan tomussa, kun kaikki MUUT muka "ovat minua parempia".
Kun kuvittelee pelkäämänsä ihmisen vaikkapa ripulisontaa vääntämään pöntöllä, niin enin joutava pelko karisee.
Opetelkaa keskittymään seurassanne oleviin ihmisiin, eikä oman käytöksen hysteeriseen tarkkailuun. Huomaatte kiinnostavia yksityiskohtia: ihmisistä aistii masennusta, pelkoa, teeskentelyä...Ja ennen kaikkea huomaa, miten paljon MUUT ihmiset hölmöilevät, sanovat typerästi, on tyhmän näköisiä eleitä jne...
Näitä ei pöytäliinaa tuijottava ujo huomaa.
Hyvä keino päästä ujoudesta on jatkuva siedätyshoito. Esimerkiksi hakeutuminen ammattiin, joka vaatii jatkuvaa ihmisten kanssa olemista.
Itselläni tämä tepsi hyvin. Voin sanoa olevani ex-ujo.
entäs kun ujous koskee vain naisia. Onneksi tällä ikää (36v.) on jo kuullut kaikki "ollaan vain kavereita" ja "oot ihan kiva mutta..." tekosyyt ennnen kuin olen edes päässyt näyttämään todellisen minäni. No onneksi olen riittävän ruma elämään yksin lyhyen loppuelämäni.
heität pinnalliset baarisutturat huithiiveliin ja keskityt Oikeisiin Naisiin, joita tapaat harrastuksissa.
Vaellellessai Nuuksion metsässä Oikean Naisen kanssa (olet tietenkin mennyt ensin mukaan ohjatulle luontoretkeilylle) sinulla on kosolti aikaa antaa itsestäsi hyvä kuva, ja olla juuri oma itsesi.
Kun rehkit hiki kainalossa kiipeillen pitkin keloja ja kallioita, et ehdi myöskään jännittää!
Toisin kuin kapakassa jossa olet yrittänyt epätoivoisesti sanoa jotain jolla kimulin saisi koukkuun, ts. että se edes yhden drinkin verran pysyttelisi tykönäsi.
Siis ulos, rehteihin terveisiin harrastuksiin, hakemaan rehtejä, Oikeita Naisia!
Terv. kyllä kapakassa on niin tympeää, sen voin sanoa sieltä äsken palanneena.
Olen ikäni ollut liian kiltti ja ujo ja alemmuuskompleksinen. Aina niellyt kaiken enkä ole uskaltanut sanoa suoraan mitä tunnen ja ajattelen. Puhumattakaan että olisin sanonut jollekin vastaan! Olen kärsinyt siitä miessuhteissani sekä työelämässä. Eikä puhettakaan mistään karriääristä, olen ollut se kiltti hiljainen puurtaja, jota kaikki pitävät itsestäänselvyytenä. (Ja joka vaihtaa työpaikkaa sitten kun ei kestä enää.)
No, nyt olen 53 ja ilmeisesti äkilliset vaihdevuodet tai jotain iskenyt minuun. Sanon kaikille suoraan mitä ajattelen ja tunnen, en kerää itseeni enää katkeruutta vaan annan kaikkien kuulla kunniansa heti kun aihetta on. En nöyristele enää ketään ja ajttele itseäni huonompana. Päinvastoin, olen vihdoinkin alkanut huomaamaan, miten "huonoja" muut ihmiset ovat. Kunnioitustani ei enää saa kuin ansaitsemalla. En juorua enkä valita enää selän takana vaan annan suoraa palautetta. JA OLEN NIIN HIMPUTIN ONNELLINEN! Että mun kohdalle osuikin tällainen onni ja sain tällaisen persoonallisuudenmuutoksen. En olisi voinut kuvitella miten ihanaa on! En välitä tippaakaan, jos olen hankala jonkun muun mielestä. Ajattelen että nyt on aika muiden ottaa vastuu omasta käyttäytymisestään ja saada takaisin jos ovat röyhkeitä minulle. Sillä ilman syytä en käyttäydy huonosti. Olen edelleenkin ystävällinen kaikille, jotka ovat sen arvoisia.
En kerta kaikkiaan voi käsittäää minne ujouteni ja estyneisyyteni katosi ja vielä näin äkkiä. Ehkä selityksenä on helvetillinen vuosi 2007, jolloin sain niskaani enemmän "paskaa", kuin ehkä koko elämäni aikana. Ei siis mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin....
Mulle ei ole ongelma jos joku on ujo, se voi olla jopa plussaa kun ei ole päänä suuna.
todellakin. Myös minulla "kovat" kokemukset ovat hälventäneet ujoutta.
Kun tapahtui asioita, joita ei millään voinut sovelluttaa menestyvän ihmisen kaavaan, rupesin ajattelemaan, että jos en kelpaa tällaisenaan, niin anti olla.
Ja etteivät toiset ihmsiset ole se mittatikku, millä hyvyyttäni määrätään, vaan se, että minulla olisi rauha (tai edes jotain sinne päin) sisimmässäni ja että kykenen hyväksymään itseni, jopa kehumaankin itseäni.
Ja iloitsemaan itsestäni! Mikä on tietysti vuosikaudet itseään halventaneelle uusi kokemus!
Pitkän aikaa meni minullakin toisten ihmisten orjailemisessa. Toiset olivat aina parempia, toiset tiesivät paremmin. Kerran havahduin siihen, että olin asettanut jopa 6-vuotiaan (!) tyttösen auktoriteetiksi.
Vaikka tiesin 100-prosenttisen varmasti että "kissa oli valkea", suustani pullahteli lauseita tyyliin "minun mielestäni kissa on valkea". "Kyllä tietääkseni tuo kissa ehkä on valkea"...
Taustalla äitisuhde, jossa kaikessa mitä tein, oli vikaa, vikaa, vikaa,....
Vasta jälkeen päin olen ymmärtänyt, että ollakseni hyväksytty äitini silmissä, minun olisi pitänyt olla ei enempää eikä vähempää kuin hänen kopionsa - jota en tietenkään sen paremmin voinut kuin halunnut olla.
Hän halveksi suunnilleen kaikkea mikä oli minulle tärkeää, kuten kauneuden rakkautta, herkkyyttä sekä empaattisuutta, jotka ovat määräävimpiä ja samalla parhaimpia ominaisuuksiani.
Täällä myös eräs mies joka on liian vanha ujoksi ja yksinäinenkin vielä.
Kokeillaanpa, josko tämän palstan kautta löytyisi täsmähaulla ujo nainen ainakin sähköposteja vaihtamaan ja jos kohdalleen loksahtaisi niin jatkostahan ei koskaan tiedä...
Osoite on tuo yllä oleva nimimerkki ja lisäksi luukku.com
Niin oletko kuin vanha? :) Minä olen myös ujo ja yksinäinen.... Pikkuhiljaa alkanut hyväksymään itseni tällaisena
Kerron lisää itsestäni mieluummin sähköpostissa, kirjoittaisitko sinne.
Kovasti kiinnostaisi kirjoitella samanlaisen ujon henkilön kanssa jollainen itsekin olen. Voisi vaihtaa kokemuksia ja näkemyksiä ujona ihmisenä olemisesta kun se kuitenkin on harmillisen hallitseva piirre sellaiselle, joka sen on riesakseen saanut.Varmasti ymmärrystä löytyisi molemmin puolin. Jos sitten syntyisi kiinnostusta enempään niin sehän olisi pelkkää plussaa.
Itsekin olen jo melko lailla hyväksynyt ujon puolen luonteessani, pakkohan se on mihinkäpäs se muutuisi, joten parasta on vain koettaa järjestää oleminen mielekkääksi tälle pohjalle.
Pistäppä postia tulemaan, eihän siinä mitään häviäkkään.
Ei voi sanoa,että olisit "liian vahna ujoksi",jne.Ujous on yksi sellaisista ihmisen tunteista/luonteenpiirteistä,joka ei katso ikää vaan joko häviää,pysyy samana tai lisääntyy iän myötä tai ikä ei vaikuta siihen ollenkaan.
Mulla ollut syklittäistä kokemukset ujona. Pikkupenskana ennen kouluikää taisin olla aika vilpertti ja terrori, tosin herkkis sellainen. kouluiässä hiljenin, vetäydyin ja itsetuntokin karisi. Ujous pukkasi enemmän etualalle, tuo lunoteempiirteeni jossa mitään vikaa sinällään oli.
Myöhäisteini-iässä rohkeus kasvoi ja osittain itsetuntokin. Ehkä olin rohkeimmillani, tietyllätapaa, tosin näin jälkeenpäin sen "rohkeuden" näkee enemmän kuorena, joka nuorella saattaa olla pärjätäkseen.
Nuorena aikuisena epävarmuus pukkasi pintaan taas kuin esipuberteettisella. Sitä sitten kesti pikkuhiljaa hiipuen.
Näin "vanhuksena" voin sanoa rehellisesti olevani edelleenkin ujo, haavoittuvainen, mutta rehellisesti haluankin olla sitä, vaikka se ei tekisi minusta niin aikuista, olkoon.
Tällätavalla taidan pärjätä parhaiten itseni kanssa ja silloin myös pärjään elämässäni, nimeomaan omassa elämässäni.
Minusta mielenkiintoisimpia ihmisiä ovat vanhoinakin sellaiset, jotka ovat jättäneet oven avoimeksi uteliaisuudelle ja epävarmuudellekin. Vaikka toki olemme kaikki arvostuksen arvoisia.