kuin ensimmäistä? Ollaan miehen kans mietitty toisen lapsen mahdollisuutta, esikoinen nyt 1v 3kk. Rakastan tuota tyttöä ihan mielettömästi, niin paljon että välillä pahaa tekee ja tuntuu että pakahtuu. On se sellanen veitikka ja niin rakas meille ja koko suvulle.
Kun mietin sitä että odottaisin toista niin tulee jo sellanen "syyllinen" olo siitä että esikoinen joutuu kohta jakaan asioita eikä aikani riitä enää yksinomaan hänelle. Myös se että riittääkö se rakkaus, mietityttää. Onhan mahdollisesti tuleva lapsi ihan eri ihminen ja ehkä jopa itkuinenkin vauva, esikoisen kanssa päästiin niin helpolla. Tiedän, tää on ihan pöhkö ajatus mutta näin mä vaan mietin. Te, joilla jo useampi lapsi on niin varmaan nauratte tälle mut voitteko kertoa kokemuksianne? Oisin tosi kiitollinen jos joku kertoisi, saisin ehkä mielenrauhan=)
Kun mietin sitä että odottaisin toista niin tulee jo sellanen "syyllinen" olo siitä että esikoinen joutuu kohta jakaan asioita eikä aikani riitä enää yksinomaan hänelle. Myös se että riittääkö se rakkaus, mietityttää. Onhan mahdollisesti tuleva lapsi ihan eri ihminen ja ehkä jopa itkuinenkin vauva, esikoisen kanssa päästiin niin helpolla. Tiedän, tää on ihan pöhkö ajatus mutta näin mä vaan mietin. Te, joilla jo useampi lapsi on niin varmaan nauratte tälle mut voitteko kertoa kokemuksianne? Oisin tosi kiitollinen jos joku kertoisi, saisin ehkä mielenrauhan=)
Vastaukset 10
Vanhimmat
mutta aivan kuin olisin lukenut omia ajatuksiani!!!Meillä kans esikko kohta vuoden ja toista yritetään.En meinannut ekana suostua ollenkaan toiseen lapseen kun itku pääsi joka kerta kun ajattelin että meidän poika sitten joutuu jakamaan ja voinko tosiaan rakastaa toista lasta yhtä paljon?
Mun kin sydämeni on pakahtua kun katonkin vaan tätä meidän pientä ;(
Mutta, jakaminen on hyvästä ja äidin rakkautta riittää kaikille, olen varma.
Sitten pitää ajatella että lapsista on toisilleen seuraa ja on varmaan mukava vanhempanakin kun on sisaruksia.
Jos ajattelen ettei itselläni olisi sisaruksia niin....
..etten ole ainoa tyhmien ajatusteni kanssa=) Olet aivan oikeassa siinä, että jos itse miettisi ettei olisi sisaruksia niin olisi aika yksinäinen lapsuus ollut.
Aina olen tiennyt että useamman lapsen haluan mutta nyt kun se on oikeasti edessä niin tuntuu niin pahalta tytön puolesta, vaikka seuraahan heistä varmasti tulevaisuudessa tulee olemaan toisilleen.
mäkään en sitten ole yksin tämän ajatuksen kanssa. Mietin ihan samaa kuin sinä, voinko rakastaa toista lasta yhtä paljon? En edes tajua, että miten se voisi olla mahdollista..
Ja meillä myös vähän päälle vuoden ikäinen tyttö ja mietin koko ajan, että haluaisiko toisen´vai ei. Tai haluaa, mutta onko tyttö liian pieni ja joutuuko liikaa jakamaan jne. jne.
Mut ilmeisestikin siis ihan normaalia tämä.
Tämän ensimmäisen alullelaittamista ei tullut pohdittua läheskään näin paljon!
kannattaa ajatella niin, että sisaruksista on aina seuraa toisilleen, ja vaikka nyt esikoinen joutuukin hieman jakamaan vanhempiensa huomiota toisen synnyttyä, niin kuitenkin loppujen lopuksi siitä on vain etua. Lapsi ei kasva maailman navaksi, vaan oppii jakamaan asioita toistenkin kanssa ja ottamaan toisia huomioon.
Kyllä kaikkia lapsiaan rakastaa, olivatpa he kuinka erilaisia tahansa, ja vaikka jonkun lapsen kanssa olisikin hankalaa, niin kyllä se rakkaus on siellä olemassa. Joskus vaikea lapsi voi olla omalla tavallaan se läheisin lapsi, koska vaatii hoitoa ja huomiota enemmän, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että muita lapsia rakastaisi vähemmän.
Eivät nuo ajatuksesi ole ollenkaan pöhköjä, varmasti moni toista lasta suunnitteleva ajattelee ihan samalla tavalla. Niin ajattelin minäkin esikoisen jälkeen :)
Kokemuksen syvällä rintaäänellä ja kahdeksan lapsen äitinä voin sanoa, että rakkautta riittää.
Joskus sitä ihmettelee miten kaksi ihmistä voikin saada noin monta erilaista ja ihanaa lasta.
Äidinrakkaus ei vähene toiselta vaan se lisääntyy ja jokaisella on oma paikkansa sydämessä.
Miten jokaisella lapsella on se ihana ilme, hassu tapa, joka saa sydämen pakahtumaan rakkaudesta ja onnesta että juuri tuo lapsi on meidän.
Itse mietin tuota vielä nelisen kuukautta sitten aamusta iltaan,itkien ja välillä raivoten.
Nyt tyttö 1v7kk ja poika kohta 4kk. Jos ihan rehellisesti vastaan on saattanut käydä jopa toisin päin, rakastan tuota pientä poikaa ehkä jopa enemmän. Tai en kyllä varmaan rakasta mutta kun meidän neidin uhma kiristää niin hermoja että voi hyvä tavaton. Kumpikaan lapsi ei ole ollut mikään helppo lapsi tai hyvä nukkumaan. Edelleen valvon monta tuntia pojan kanssa yössä mutta ei se menoa haittaa.
RAKASTAN LAPSIANI NIIN PALJON ETTÄ VÄLILLÄ IHAN SATTUU ENKÄ OSAA HALEJANI SÄÄSTELLÄ!!
mutta täsmälleen samaa mietin toden teolla itsekin enne nuoremman syntymää, ihan tosissani huolissani olin. Vaan samaa sanon nyt kuin kaikki muutkin ovat sanoneet, rakkautta useampaan lapseen ei tarvitse jakaa vaan se tuplaantuu joka kerta uuden tullessa! Ei toimi ihan matematiikan lakien mukaan tämä juttu, ei ensinkään. Rakkauden määrä noudattaa jotain ihan omaa logiikkaansa...
***
Itse pohdin tuota samaa, mutta kun kuopus syntyi, kaikki kääntyikin päälaelleen ja vanhempi lapsi alkoi huomionkipeydellään ja uhmallaan alkaa ärsyttämään ja välillä on pinna tosi kireänä hänen kanssaan.
Itse pohdin ennen toista lasta ihan samoja asioita..Ja koska toisen vauvan odotuskaan ei tuntunut yhtä ihmeellseltä niin senkin takia ajattelin, että voikohan lapsesta tulla yhtä rakas kuin ensimmäisestä. Nyt kun esikoinen on 1v.9kk ja toinen 2,5kk niin esikoinen on lapsista vaativampi ja koettelee enemmän hermoja. Vauva taas on nauravainen enkeli, kunhan vaan perusasiat on kunnossa. Joten ennemminkin mietin joskus, että eikö esikoinen olekaan niin rakas enää?! Mutta toki tiedän, että molemmat lapset ovat todella rakkaita minulle juuri sellaisina kun ovat.
Onhan se loogista, että kuvittelee että se rakkaus puolittuu kun sitä on jakamassa kaksi. Ei se niin mene..
Osalla kaikkiin lapsiin riittää sama määrä kiintymystä. Joillakin se kasvaa kun lapsia tulee lisää. Joillakin ikävä kyllä se kohdistuu aina siihen pienimpään ja muut jää sivuun.. Tuskin voi etukäteen tietää millainen ihminen on, mutta itsensä voi tunnistaa ja toimia toisin.
Se rakkaus lapseenhan vaihtuu iän mukaan. Se vastasyntyneen vauvan katsomisen pakahtunut tunne nimittäin kyllä on jotain muut apakahtumista kun se on teini, mutta ei se sitli mihinkään katoa. Eihän sitä puolisoakaan monikana rakasta yhtä palavan intohimoisesti kuin silloin ekana vuotena kun minuutti oli pitkä aika olla erossa.
Meillä kun mietittiin neljättä niin ajateltiin sitäkin kuinka paljon se lapsi todella vie toisilta oikeasti pois ja mitä. Neljä lasta on taloudellisesti rasite normaalille työssäkäyvälle perheelle ja aiheuttaa monia menoja kuten sen kuuluisan auton jne. Nyt voi sanoa ja aika pian jo sai sanoa, että jotakin olisi noilta isommilta jäänyt puuttumaan ilman tuota junioria. Tai eihän niin olisi kun eihän sitä koskaan olisi tiennyt.
Nyt ne sai uuden roolin jota ei ennen ollut. Isoin sisko oli todellakin isosisko ja se pieninkin sai jonkun hellittäväkseen ja kuinka ihastunut hän olikaan! Eli vaikka jokainen taatusti joutui jostakin luopumaan tuon viimeisen perheenjäsenen takia niin kyllä hän on tuonut enemmän kuin on ottanut! Teilläkin esikoinen menettää sen erityisen aseman ainoana, mutta sa atilalle aseman siona siskona iloineen ja suruineen ja jos lapset ovat parinkin vuoden välillä niin hän saa ehkä myös elinikäisen ystävän kaiken lisäksi! Meillä ainakin kaksi vanhinta ovat myös kavereita keskenään ja heillä on yhteisiä kavereita jne joita ei ilman toista olisi.
Ei rakkaus tai ihmissuhteet ole matikkaa ja laskettavissa, onneksi!
Ja jos pöhköjä pelkoja voi olla, niin itse pelkäsin kun toinen tyttö oli syntynyt, että mitä jos siitä tulee ruma kun esikoinen oli niin kaunis! Siis oikeesti, aikuinen ihminen.. Eipä tiennyt mitä olisi äitini vastannut moiseen kysymykseen!