Minä

Onnistuu...

Olin syntyään puhdas, aito ja vilpitön
muutuin pikkuhiljaa sisältä rumaksi,
mustaksi kuin yö.
Nyt tähtään taas aidoksi ja vilpittömäksi.
Koska oikeasti, se on todella palkitsevaa.
Vihaan sitä kasaa sontaa joka olin vielä joku aika sitten.
Ei se vaadi muuta kuin ajatuksiensa seuraamista. Kyseenalaistaa omat näkemyksensä muista, itsestä ja maailmasta. Löytää positiiviset näkemykset asioihin.
Asenne on yhtä kuin puhdas sydän.
Joka päivä yhä parempi ja parempi olo.
Kannattaa

Hyvänä ihmisenä on välillä vaikeaa olla. Olen itse hyvin kiltti, avulias ja kohtelias (jo lähes 40v. nainen). Näin minut on kasvatettu. Viime aikoina oma avuliaisuuteni on saanut itseni tuntemaan pettyneeksi.
Olen pitkään auttanut sairasta sukulaista, käynyt siivoamassa, laittanut hänelle ruokaa, hieronut selkää etc (mitä kiireiltäni olen ehtinyt). Tunnen kuitenkin pettymyksen, kun kuulin tämän sukulaisen antavan lahjoituksen toiselle sukulaiselleni (ikäiselleni), joka ei koskaan käy tätä tapaamassa. Ei tarkoitusperäni ole ollut saada ajastani ja vaivastani palkintoa,
eikä se minua vaivaa, että lahjoitusta tarvitsisin vaan tuosta tuleva turhuuden tunne. Miksi autan? Miksi olen ystävällinen. Johtuuko tämä jostain luterilaisuuden siemenestä, että työtä on tehtävä ja hyvyys palkitaan ja nyt näin ei käynyt...
Olen näköjään kateellinen, mutta en siitä syyllistä tätä lahjoituksen saajaa. Mitä se hyödyttäisi.
Joten olen hiljaa ja mökötän... Mietin, miten ensi kerralla koen, kun menen tapaamaan tätä sairasta sukulaista?
Pitäisi vaan unohtaa, tuo tyhmä juttu.
(Kiitos, kun luit ajatukseni...)

Tsemppiä myös teille muille kilteille, jotka yritätte tehdä osanne. Toivon, että saatte iloa!