Dark Passion Play on parempi teos mitä ihmiset ovat edes tajunneet. En tiedä mistä Holopainen nuo sävelkulut ammentaa, mutta ne ovat aivan jotain muuta mitä tällä musiikin saralla on koettu. Onhan vanhemmat levyt jo klassikoita, mutta Dark Passion Play johdattaa kyllä musiikkia uusiin sfääreihin. Niin suuri draama kun Tarja Turusen erottaminen oli, se oli myös uuden alku.
Jo Wishmasterissa bändi saavutti oman tasonsa. Century Child oli osin toistoa, mutta eihän Nightwish juuri täytebiisejä ole tehnyt. Once oli komea ja on edelleen, mutta siinä kuuluu jo se, että Tarja on saavuttanut laulajana lakipisteen. Väittäisin hänen jopa taantuneen edellisistä levyistä. Tuomas haki selvästi kevennystä ja hittimateriaalia, koska klassinen laulun ja metallimuusiinkin liitto oli tullut tiensä päähän. Nemo ja Over The Hills And Far Away olivat hittikamaa, jotta Oncesta ei olisi tullut liian raskasta. Oncessa haettiin jo tietä ulos toistosta; Creek Mary's Blood, Kuolema tekee taiteilijan ja Higher Than Hope ovat näitä biisejä. Nämä tekevät melkoisen kontrastin mahtailevaan Ghost Love Scoren, joka jäi Tarjan jousenlauluksi, tosin Marcon myötäillessä.
Dark Passion Play on siitä kumma, että sitä ei oikein voi kuvitella Tarjan laumana. Vaikka biisit oli kirjoitettu Tarjan äänialalle, niistä puuttuu Tarjan vaikutus, eli tämä oli selvästi se taitekohta uuteen. Dark Passion Play voi mieltää sekametelisopaksi, mutta se ei sitä ole. Ei vaikka osa biiseistä on hyvin erilaisia. Tuomas itse levyn esittelyssä totesi sen olevan kokonaisuus, josta ei voi ottaa mitään pois.
The Poet and the Pendulum on edelleen mykistävä teos pop biisiksi. Vaikka se on pitkä, se naulitsee kuulijan ja on aina kuunneltava loppuun. Se on kun dekkari jossa syyllinen selviää viimeisellä rivillä.
Amaranth, Cadence of Her Last Breath, Eva, Sahara, Whoever Brings the Night ja For the Heart I Once Had, ovat niin itsestään selviä Anetten laulamina, että niitä ei oikein muiden laulamina osaa kuvitella. The Islander oli loistoveto akustiseen suuntaan ja se löytänyt heti paikkansa bändin keikoilla, sekin saattaa enteillä uutta suuntaa.
7 Days to the Wolves on vasta näyttänyt kyntensä keikoilla, todellinen voimabiisi, jossa Anette ja Marco pääsevät revittämään sydämen kyllyydestä. Meadows of Heaven on aarre, se on liian hyvä esitettäväksi keikoilla, se vaatii kuoron ja lauluvoimaa paljon, siihen ei riittäisi yksinään Tarjakaan. Se toimisi vuorolauluna koska se vaatii herkkyyttä ja voimaa, sen voisi ehkä sovittaa Marcolle ja Anettelle uudestaan keikoilla esitettäväksi, koska he täydentävät hyvin toisiaan.
Tuo syksy 2005 oli kun kohtalon johdatus siitä musiikillisesta umpikujasta mihin olisi vääjäämättä ajauduttu. Tosin rahaa olisi pystynyt 2005 ohjelmistolla tahkomaan vuosia, se on toinen juttu olisiko bändillä riittänyt motivaatio? Varmasti myös Tarja huomasi, että nyt saavutettu se mihin pystytään ja jonkinlainen muutos on edessä.
Dark Passion Play on ensiairut bändin tulevaisuuteen, nyt sitä ei sido genre, sitä ei sido laulajan rajat. Nyt mennään aivan uusiin sfääreihin vanhaan ei ole paluuta. Kukaan ei tiedä minkälainen levy seuraava on?.... sitä ei tiedä Tuomaskaan. Hän kerää palapeliin osia, tällä kahden vuoden rundilla. Ne hän merkkaa mustaan kirjaan, joka kulkee joka paikassa mukanaan. Siitä olen varma, että Tuomaksen tähti ei sammu. Ei hän ole tyhjentänyt pajatsoaan näihin kuuteen pitkäsoittoon, nyt alkoi seuraavajakso Nightwishin historiassa.
Jo Wishmasterissa bändi saavutti oman tasonsa. Century Child oli osin toistoa, mutta eihän Nightwish juuri täytebiisejä ole tehnyt. Once oli komea ja on edelleen, mutta siinä kuuluu jo se, että Tarja on saavuttanut laulajana lakipisteen. Väittäisin hänen jopa taantuneen edellisistä levyistä. Tuomas haki selvästi kevennystä ja hittimateriaalia, koska klassinen laulun ja metallimuusiinkin liitto oli tullut tiensä päähän. Nemo ja Over The Hills And Far Away olivat hittikamaa, jotta Oncesta ei olisi tullut liian raskasta. Oncessa haettiin jo tietä ulos toistosta; Creek Mary's Blood, Kuolema tekee taiteilijan ja Higher Than Hope ovat näitä biisejä. Nämä tekevät melkoisen kontrastin mahtailevaan Ghost Love Scoren, joka jäi Tarjan jousenlauluksi, tosin Marcon myötäillessä.
Dark Passion Play on siitä kumma, että sitä ei oikein voi kuvitella Tarjan laumana. Vaikka biisit oli kirjoitettu Tarjan äänialalle, niistä puuttuu Tarjan vaikutus, eli tämä oli selvästi se taitekohta uuteen. Dark Passion Play voi mieltää sekametelisopaksi, mutta se ei sitä ole. Ei vaikka osa biiseistä on hyvin erilaisia. Tuomas itse levyn esittelyssä totesi sen olevan kokonaisuus, josta ei voi ottaa mitään pois.
The Poet and the Pendulum on edelleen mykistävä teos pop biisiksi. Vaikka se on pitkä, se naulitsee kuulijan ja on aina kuunneltava loppuun. Se on kun dekkari jossa syyllinen selviää viimeisellä rivillä.
Amaranth, Cadence of Her Last Breath, Eva, Sahara, Whoever Brings the Night ja For the Heart I Once Had, ovat niin itsestään selviä Anetten laulamina, että niitä ei oikein muiden laulamina osaa kuvitella. The Islander oli loistoveto akustiseen suuntaan ja se löytänyt heti paikkansa bändin keikoilla, sekin saattaa enteillä uutta suuntaa.
7 Days to the Wolves on vasta näyttänyt kyntensä keikoilla, todellinen voimabiisi, jossa Anette ja Marco pääsevät revittämään sydämen kyllyydestä. Meadows of Heaven on aarre, se on liian hyvä esitettäväksi keikoilla, se vaatii kuoron ja lauluvoimaa paljon, siihen ei riittäisi yksinään Tarjakaan. Se toimisi vuorolauluna koska se vaatii herkkyyttä ja voimaa, sen voisi ehkä sovittaa Marcolle ja Anettelle uudestaan keikoilla esitettäväksi, koska he täydentävät hyvin toisiaan.
Tuo syksy 2005 oli kun kohtalon johdatus siitä musiikillisesta umpikujasta mihin olisi vääjäämättä ajauduttu. Tosin rahaa olisi pystynyt 2005 ohjelmistolla tahkomaan vuosia, se on toinen juttu olisiko bändillä riittänyt motivaatio? Varmasti myös Tarja huomasi, että nyt saavutettu se mihin pystytään ja jonkinlainen muutos on edessä.
Dark Passion Play on ensiairut bändin tulevaisuuteen, nyt sitä ei sido genre, sitä ei sido laulajan rajat. Nyt mennään aivan uusiin sfääreihin vanhaan ei ole paluuta. Kukaan ei tiedä minkälainen levy seuraava on?.... sitä ei tiedä Tuomaskaan. Hän kerää palapeliin osia, tällä kahden vuoden rundilla. Ne hän merkkaa mustaan kirjaan, joka kulkee joka paikassa mukanaan. Siitä olen varma, että Tuomaksen tähti ei sammu. Ei hän ole tyhjentänyt pajatsoaan näihin kuuteen pitkäsoittoon, nyt alkoi seuraavajakso Nightwishin historiassa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
kanssasi ! Hyvä analyysi ! Toivottavasti vain Tuomas ei tarvitse yhtä dramaattisia tapahtumia kuin vuoden 2005 olivat yltääkseen vastaavan tasoiseen suoritukseen ! Mutta oikeassa olet, jotain on DPP:llä tehty toisin sävellyksissä (en osaa sitä sormella osoittaa, koska olen vain maallikko, en musiikin ammattilainen), mutta DPP:n sävellykset ovat erilaisia, parempia kuin Tuomaksen aiempi tuotanto. Eikä kyse siis ole Anetesta niiden tulkitsijana.
on tässä. Mä en voi verrata tota vanhempaa kamaa, kun en oikein pitänyt solistin äänestä, enkä voihalua sitä kuunnella. Mutta kaikki mikä liittyy tähän ja tulevaisuutteen bändin osalta allekirjoitan täysin.
Uskon myös, että jotain todella uutta tajunnanräjäyttäjää on tulossa. Eteläamerikkalainen sambhevitangorupeama Marcon ja Anetten laulamana, Empun rilluttelemana ja Jukan rytmittänä vois olla kova kamaa.
on noin hyvin perillä asioista,tätä lisää.
Olen itse kuunnellut metalli musiikkia jo 70 luvulta lähtien, ja uusin levy nightwish holopaiselta seisautti veret. On se vaan sen verran harkiten ja intohimoisella työmoraalilla tehty, että ei voi kun vaan todeta, että jos laatu tuosta vieläkin paranee se iskee enemmin kuin miljoona volttia sähköä. Itse olin kuuntelemassa bändin keikan uudenvuoden päivänä vanhalla jäähallilla, jos jotakin kritiikkiä bändille voi antaa on se keikkakaluston tehot eivät riitä uuden levyn materiaaliin minun mielestäni. Siinä onkin bändillä vakavan harkinnan paikka, jopa akuutisti näin näen tämän asian. Uusi levy on sen verran paljon täynnä vahvoja elementtejä, että keikkakalusto vaatii tehoja puolet lisää. Nyt tarkoitan äänentoistoa. Musiikillisesti tämä uusi levy on mestarillinen taideteos vailla vertaansa, taatusti positiivinen tuulahdus tähän musiikilliseen massaan. Hyvä niin. Minun on vieläkin vaikea käsittää että kyseessä on suomalainen bändi. Tämä on jotakin uutta, hyvää sellaista. Toivonkin bändille kaikkea hyvää, kun vaan pitävät huolta kunnostaan ei huolen häivää bändillä ole. Jollakin lailla musiikkipiireissä tämä uusin levy seisauttaa monen bändin miettimään, että voisihan sitä isommalla työmoraalilla tehdä levyjä. Holopaisen työpöydältä voikin joskus tulla jopa oopperaklassikkokin, on se näköjään sen verran nero/velho. On todella ilo kuunnella musiikkia joka on hyvin tehty, vertaisin Holopaisen tuotantoa jopa Boston nimisen bändin musiikilliseen tasoon. Toivottavasti bändi uusii äänentoisto laitteistonsa akuutilla aikataululla, ettei touhu kaadu tärkeisiin pikkuseikkoihin. Isoille areenoille nykyiset eivät riitä.
olen samaa mieltä. suurin osa ihmisistä kiinnittää kai huomiota vaan uuteen laulajaan ja kuuntelee kovin pintapuolisesti tuota uutta levyä. ei siinä tietysti mitään pahaa, jos esim. ostaa dpp:n eikä oo ostan muita nw-levyjä ja fanitus loppuu vaikka vuoden päästä ja siirtyy kuuntelee antti tuiskua, kaikenlaisia faneja on.
ite en odottanu mitää mestariteosta tästä uudesta levystä, odotin vaan parempaa versiota oncesta. ja luulin että se tästä levystä seuraava on se kaikista mahtavin levy. nyt vaan jännittää, mitä seuraavasta levystä tulee ja pystyykö nw tekemään paremman levyn kuin edellinen. joka levyllähän nw on mennyt eteenpäin, ei oo huonoja levyjä välissä, vaan aina tulee jotain uudistusta.
itelle jäi once jotenkii etäiseks, se oli jotenkii niin "hentonen" levy aikasempii verrattuna ja nyt dpp:lla kaikki palaset osu kohdilleen, dpp:ssa yhdistyy jollain tapaa koko nw:n musiikillinen ura viimeistellymmässä muodossa.