Kärsin mitä ilmeisemmin ruumiinkuvahäiriöstä nimeltä BDD (Body Dismorphic Disorder, linkki jos joku ei tiedä ko. oireryhmästä: http://www.hiilaritietoiset.net/kunpeilivalehtelee.htm ). En ole hakeutunut lääkärille sillä en kertakaikkiaan kykene, aihe on liian arka minulle vielä puitavaksi jonkun kanssa kasvotusten..
Olen yläasteen seiskaluokalta saakka pitänyt itseäni _kirjaimellisesti_ muotopuolena, hirviömäisen rumana olentona aika-ajoin, olen aina ollut mielestäni poikkeava, sellainen ihminen jonka pitää viettää tuntikausia peilin edessä itseään laittaen ennenkuin voisin edes vilaukselta muistuttaa normaalia ihmistä, eikä epämuödostunutta alienia. Joskus on parempia kausia, jolloin saatan sietää itseäni vaikka muutaman viikon, mutta sitten taas iskee kamala epätoivo oman naaman suhteen..
Olen tällä hetkellä 20-vuotias nuori nainen, ja vaiva vain pahenee. Koen olevani niin hirviömäisen ruma, että tuntuu äärettömän pahalta olla ihmisten edessä pahimpina päivinä, kun ei ole millään muotoa normaalin näköinen.
Tuntuu kamalalta ettei voi nauttia nuoruudesta, kun kokee olevansa joku ruma luonnonoikku, kaukana normaalista nuoresta naisesta... Vaikka minua on jopa kehuttu kauniiksikin, niin en todellakaan sitä usko, ehkä tällättynä joku on saattanut nähdä vilauksen jotain mukamasnormaalia, mikä on vain meikkien ja vaatteitten tuomaa illuusiota..
Pari päivää sitten eräs bussikuskikin ostaessani lippua sanoi yhtäkkiä että "sä oot tosi kaunis tyttö".. juu no en tietenkään uskonut korviani, tuona päivänä tunsin muutenkin näyttäväni erikoisen rumalta, olin huppu päässä vielä kaiken lisäksi ettei tainnut kuski nähdä kunnolla kasvojani.. Kuitenkaan ei ole mitään erityisen harvinaista että kehuja saan ihme kyllä, mutta tiedän että ilman meikkimaskia ja hiusmalliani joka on sellainen että peittää mahd. paljon kasvoistani, kaikki vähintään oksentaisivat nähdessään minut..
Toisaalta käy mielessä aina positiivisen kommentin saatuaan, että mitä jos todella kuvittelen päässäni tämän tajuttoman rumuuden? Mitä jos olenkin ihan normaalin näköinen ja todella kärsin BDD:stä siinä muodossa, että kuvittelen rumuuteni liian pahaksi, ja kärsin ihan turhaan? Sitten tuleekin epäluulot, mitä jos se sanoikin säälistä positiivista minusta? Mitä jos se vaan yritti olla ystävällinen? Mitä jos mulla vaan sattui olemaan hetkellisesti joku ilme joka toi sille mieleen jonkun ok:n näköisen ihmisen? Mitä jos se näkisi mut ilman meikkiä, sehän tietysti oksentaisi ja menettäisi ruokahalut loppuiäkseen? Ja sitten taas saan itseni siihen pisteeseen että tunnen tietäväni että olen ihan sanan jokaisessa merkityksess hirviö, niin ruma että ei päivänvaloa kestä lärvini..
Kuulostaa varmasti terveen ihmisen mielestä ihan järkyttävän pinnalliselta, mutta kyse ei ole muusta kuin että haluaisin vain olla normaali, voisin verrata tuntemuksiani vaikka siihen, että kun jonkun ihmisen kasvot vaikkapa tuhoutuvat onnettomuudessa, niin minusta tuntuu siltä kuin omani olisi tuhoutuneet, kuin kasvoni olisivat niin hirveän luonnottoman kauheat, että tekee pahaa katsoa, enkä halua kenenkään näkevän rumia kasvojani, koska en halua järkyttää ketään, tai saada ketään ajattelemaan että "hyi hirveä! miten ihminen voi olla noin uskomattoman kuvottava?"
Äh, pitkä tarina tuli, ja paljon varmaan epäselviä selityksiä täynnä, mutta olisi todella ilo puhua jonkun kanssa joka asiasta jotain tietää, jos jollain on vaikka omia kokemuksia.. Tuntuu että olen niin yksin tämän kanssa..
Olen yläasteen seiskaluokalta saakka pitänyt itseäni _kirjaimellisesti_ muotopuolena, hirviömäisen rumana olentona aika-ajoin, olen aina ollut mielestäni poikkeava, sellainen ihminen jonka pitää viettää tuntikausia peilin edessä itseään laittaen ennenkuin voisin edes vilaukselta muistuttaa normaalia ihmistä, eikä epämuödostunutta alienia. Joskus on parempia kausia, jolloin saatan sietää itseäni vaikka muutaman viikon, mutta sitten taas iskee kamala epätoivo oman naaman suhteen..
Olen tällä hetkellä 20-vuotias nuori nainen, ja vaiva vain pahenee. Koen olevani niin hirviömäisen ruma, että tuntuu äärettömän pahalta olla ihmisten edessä pahimpina päivinä, kun ei ole millään muotoa normaalin näköinen.
Tuntuu kamalalta ettei voi nauttia nuoruudesta, kun kokee olevansa joku ruma luonnonoikku, kaukana normaalista nuoresta naisesta... Vaikka minua on jopa kehuttu kauniiksikin, niin en todellakaan sitä usko, ehkä tällättynä joku on saattanut nähdä vilauksen jotain mukamasnormaalia, mikä on vain meikkien ja vaatteitten tuomaa illuusiota..
Pari päivää sitten eräs bussikuskikin ostaessani lippua sanoi yhtäkkiä että "sä oot tosi kaunis tyttö".. juu no en tietenkään uskonut korviani, tuona päivänä tunsin muutenkin näyttäväni erikoisen rumalta, olin huppu päässä vielä kaiken lisäksi ettei tainnut kuski nähdä kunnolla kasvojani.. Kuitenkaan ei ole mitään erityisen harvinaista että kehuja saan ihme kyllä, mutta tiedän että ilman meikkimaskia ja hiusmalliani joka on sellainen että peittää mahd. paljon kasvoistani, kaikki vähintään oksentaisivat nähdessään minut..
Toisaalta käy mielessä aina positiivisen kommentin saatuaan, että mitä jos todella kuvittelen päässäni tämän tajuttoman rumuuden? Mitä jos olenkin ihan normaalin näköinen ja todella kärsin BDD:stä siinä muodossa, että kuvittelen rumuuteni liian pahaksi, ja kärsin ihan turhaan? Sitten tuleekin epäluulot, mitä jos se sanoikin säälistä positiivista minusta? Mitä jos se vaan yritti olla ystävällinen? Mitä jos mulla vaan sattui olemaan hetkellisesti joku ilme joka toi sille mieleen jonkun ok:n näköisen ihmisen? Mitä jos se näkisi mut ilman meikkiä, sehän tietysti oksentaisi ja menettäisi ruokahalut loppuiäkseen? Ja sitten taas saan itseni siihen pisteeseen että tunnen tietäväni että olen ihan sanan jokaisessa merkityksess hirviö, niin ruma että ei päivänvaloa kestä lärvini..
Kuulostaa varmasti terveen ihmisen mielestä ihan järkyttävän pinnalliselta, mutta kyse ei ole muusta kuin että haluaisin vain olla normaali, voisin verrata tuntemuksiani vaikka siihen, että kun jonkun ihmisen kasvot vaikkapa tuhoutuvat onnettomuudessa, niin minusta tuntuu siltä kuin omani olisi tuhoutuneet, kuin kasvoni olisivat niin hirveän luonnottoman kauheat, että tekee pahaa katsoa, enkä halua kenenkään näkevän rumia kasvojani, koska en halua järkyttää ketään, tai saada ketään ajattelemaan että "hyi hirveä! miten ihminen voi olla noin uskomattoman kuvottava?"
Äh, pitkä tarina tuli, ja paljon varmaan epäselviä selityksiä täynnä, mutta olisi todella ilo puhua jonkun kanssa joka asiasta jotain tietää, jos jollain on vaikka omia kokemuksia.. Tuntuu että olen niin yksin tämän kanssa..
Vastaukset 13
Vanhimmat
Voi luoja sentään =D
Tätä tää nykymaailma on. Huono itsetuntokin on jo sairaus. Voi auta armias!
BDD todella on vakava psyykesairaus, jolla on huima itsemurhaprosentti? Se on eräs vaikeimmista psyykkisistä oireryhmistä. Se on eräänlainen "sukulaissairaus" mm. anoreksialle ja muille syömishäiriöille, sillä kuten anoreksiaa sairastava ei kykene näkemään ettei oikeasti ole lihava, ei BDD:tä sairastava kykene näkemään ettei oikeasti ole hervottoman ruma katastrofaalinen luonnonoikku sanan jokaisessa merkityksessä.
Olet tyypillinen täysin asiasta tietämätön saatika sitten kokematon ihminen, huono itsetunto ei todellakaan ole mikään synonyymi BDD:lle, vaikkakin huono itsetunto on toki eräs sairauden laukaisevista tekijöistä. Sinun kaltaisesi ihmiset eivät ymmärrä, että kyseessä ei ole pinnallisuus, tai ylenpalttinen oman navan ympärillä eläminen, vaan sairaus joka saa ihmisen näkemään itsensä KIRJAIMELLISESTI hirviönä, halusi sitä tai ei, välitti siitä tai ei.
Totta helvetissä joka toinen nuori tyllerö itkee "läskejään" ja finninaamaansa peilin edessä murrosikään tullessa, mutta se kuuluu elämään ja on NORMAALIA oman muuttuvan ruumiinkuvan vierastamista, mutta tässä on kyse sairaudesta joka ei ole rajoittunut ikään, sukupuoleen, tai mihinkään muuhunkaan vastaavaan, joka saa ihmisen todella tuntemaan itsensä HUOMATTAVASTI poikkeavammaksi kuin muut, se rumuuden tunne on jotain niin syvää, ettei sitä kertakaikkiaan kykene igronoimaan pelkillä positiivisilla ajatuksilla, tai yrittämällä vain olla ajattelematta asiaa tai tekemättä siitä sen kummempaa numeroa.
Asian selittäminen ihmiselle, jolla ei ole minkään valtakunnan kokemusta kyseisestä sairaudesta, on toisaalta silkkaa turhuutta, sitä ei kuitenkaan tajua kukaan muu kuin sellainen, joka siitä todella on kärsinyt. Kuten sanottu, terve ihminen ei kertakaikkiaan pysty ymmärtämään, että joku voi ihan tosissaan TIPAN TIPPAAKAAN LIIOITTELEMATTA nähdä itsensä niin sanoinkuvaamattoman rumana että katsominen saa kenet tahansa voimaan pahoin.
Voiko ihminen enää typerämpi olla kuin tämä edellinen valopää, tulee mielenterveysfoorumille nauramaan ihmisten vakaville psyykesairauksille... Vai kärsitköhän itse jostain ongelmasta, kun moisia tulet laukomaan totaalisen tietämättömänä.
"The disorder is linked to an unusually high suicide rate among all mental disorders."
Tämäkin kopioitu suoraan Wikipediasta, kannattaapa ottaa selvää ennenkuin tulee typeränä tekemään omia johtopäätöksiään. Jos sinusta tämä on pelkkää huonoa itsetuntoa, jota ei todellakaan pitäisi luokitella sairaudeksi, niin kuinka mahtanet selittää sen, että se rankataan erääksi kaikkein korkeimman itsemurhaprosentin omaavaksi mielenterveyssairaudeksi? Erittäin suurella mielenkiinnolla odotan vastaustasi.
Taidat vähän liioitella asioita?
Voi olla juu vakavaa ja ahdistavaa päänsä sisässä jossei kykene hyväksymään itseään sellaisena kuin on, mutta kyse tuskin on SAIRAUDESTA. Miten tällaista "rumuustautia" lääkitään? Onko tähän olemassa parannuskeinoa? Mitä biokemiallisia muutoksia aivoissa tapahtuu kun pystyt mieltämään kyseisen oireen sairaudeksi?
Mielestäni pelkkä terapiassa käyminen ja oman minänsä tutkiskelu riittää.
Ja mitenkä pinnallista sitten on keskittää koko elämänsä pelkälle ulkonäölle?
Mistä sinä itse kärsit? Agressioista?
Viestisi oli erittäin hyökkäävä ja syyttelevä. Alatko räyhäämään kaikille tietämättömille siksi, ettet saa sympatiaa?
Kylläpä vedit herneet nenääsi oikein todenteolla. =D Onko sinulla ollut ongelmia ihmisten kanssa, jotka eivät hyväksy sinua?
Mahtanen selittää sen siten, että totta helvetissä ihmiset tekevät itsemurhia jos eivät kykene elämään edes itsensä kanssa sovussa ja inhoavat itseään niin paljon, ettei peiliinkään voi katsoa. Se silti tuskin on sairaus.
Vai että rankataan? Oletko jotenkin ylpeä siitä miten "vakavan" sairauden omistat?
Ottakaa hyvät ihmiset SELKOA asioista ennenkuin avaudutte, nolaten itsenne. Mikä nykyään on, kun ihmiset luulee että on ihan normaalia juosta terapioissa ja miettiä itsemurhia, ihan normaaliksi arjeksiko tämänlaatuiset ongelmat ovat yleistyneet? Näin toki voi olla, yhteiskunta voi päivä päivältä huonommin, mutta suurin virhe on sen ajatteleminen NORMAALIKSI KÄYTTÄYTYMISEKSI. Silloin on vikaa ja pahasti jossain.
Sinä kysyit:
"Miten tällaista "rumuustautia" lääkitään? Onko tähän olemassa parannuskeinoa?"
Vastaus:
Tätä kyseistä sairautta hoidetaan mm. kognitiivisella psykoterapialla yhdistettynä lääkitykseen, mm. masennuslääkitykseen. Valitettavaa on, että yleensä BDD:n kanssa esiintyy muitakin psyykkisiä oireryhmiä, joten samanaikaisesti on yleensä myös näitä hoidettava.
Lainaus netistä koskien yleisimpiä lääkitystä:
"The class of medications called "serotonin reuptake inhibitors" had been found to be effective. It is generally recommended that medication should be accompanied by cognitive therapy and ERP for the maximum benefit.
The following medications are most commonly used to treat BDD:
Prozac
Anafranil
Zoloft
Paxil
Luvox
Celexa and Lexapro
Effexor
Adjunct Medications (Medications commonly used along with the Serotonin medications):
Buspar
Risperdal
Seroquel "
Sinä kysyit:
"Mitä biokemiallisia muutoksia aivoissa tapahtuu kun pystyt mieltämään kyseisen oireen sairaudeksi?
"
Vastaus:
"New imaging research reveals that the brains of people with BDD look normal, but function abnormally when processing visual details. Reported in the December edition of the Archives of General Psychiatry, the UCLA findings are the first to demonstrate a biological reason for patients’ distorted body image. "
(lähde: http://www.eurekalert.org/pub_releases/2007-12/uoc--dsd112907.php )
"BDD is commonly viewed as a medical illness in which certain chemicals (neurotransmitters) in the brain are influenced. Serotonin is thought to be the neurotransmitter most likely to be involved in BDD. Some researchers suggest that BDD is an abnormal response to the physical changes that occur in adolescence."
(lähde: http://www.bio-behavioral.com/bdd.asp )
Lisäksi BDD kuuluu pakko-oireisiin häiriöihin (OCD) eli aivojen toimintahäiriöihin:
"Pakko-oireinen häiriö (OCD) on aivojen toimintahäiriö, tarkemmin ahdistuneisuushäiriö. Pakko-oireinen häiriö ilmenee monissa muodoissa, mutta tavallisimmin se esiintyy potilaan pakonomaisena haluna suorittaa joitakin rituaalinomaisia tehtäviä eli kompulsioita.
Pakko-oireisen häiriön erottamine muista ahdistuneisuuden muodoista kuten tavallisesta jännityksestä ja stressistä on tärkeää. Henkilö joka vaikuttaa tiettyyn aiheeseen fiksoituneelta tai on täydellisyyttä tavoitteleva ei välttämättä sairasta pakko-oireista häiriötä.
Vähemmän tunnettuja OCSD-häiriöitä esiteltynä:
Dysmorfisessa ruumiinkuvahäiriössä (BDD, body dysmorphic disorder) henkilön pakko-oireisuus ilmenee huolestuneisuutena omasta ulkonäöstä. Hän saattaa esimerkiksi kuvitella täysin normaalin nenänsä olevan jollakin tavalla poikkeava."
(lähde: http://www.angelfire.com/pro/maximilian/ocd.html )
Happy now? Edelleen, ota hyvä ihminen selko asioista, ennenkuin tulet avautumaan mahdollisten omien ongelmiesi houkuttelemana.
"Ja mitenkä pinnallista sitten on keskittää koko elämänsä pelkälle ulkonäölle?"
Taasen tällainen tuikitietämättömän ihmisen typerää typerämpi heitto. En viitsi edes vastata niin perusteellisesti kun voisin, kun moneen kertaan on jo tämäkin selitetty että kyseessä ei millään muotoa ole turhamaisuus tai pinnallisuus, vaan päänsisäinen vakava "harhakuva" omasta järkyttävän rumasta ulkokuoresta, joka saa ihmisen voimaan kirjaimellisesti pahoin, ja potilas uskoo sen tekevän niin muillekin.
Jos itse todella näyttäisit hirviöltä (kuten BDD potilas kuvittelee), löisin vetoa, ettet ehkä huolettomana kuljeskelisi ihmisten ilmoilla noin vaan ilman minkään näköistä ongelmaa, VAIKKA et millään muotoa olisi turhamainen, pinnallinen, oman navan tuijottaja. Mutta kun se taas on niin vaikeaa ei-potilaan ymmärtää että ihan tosissaan joku muka voisi itsensä niin rumaksi kuvitella. Niin se vaan kuitenkin on. Ota ihmeessä lisää selvää sairaudesta, jos koet tarvetta päteä omilla kovin "mukamas tietävänoloisilla" mielipiteilläsi, vaikket silti tiedä selvästikään aiheesta juuri mitään.
"Mistä sinä itse kärsit? Agressioista?
Viestisi oli erittäin hyökkäävä ja syyttelevä. Alatko räyhäämään kaikille tietämättömille siksi, ettet saa sympatiaa?"
Selitäthän minullekin, miksen saisi vetää herneitä nokkaani kun joku tulee tietämättömänä heittelemään täysin typeriä mielipiteitään ja omia johtopäätöksiään kyseisestä vakavasti otettavasta sairaudesta?
Ja edellinen joka epäili minun hakevan sääliä edellisessä viestissäni, jossa raotin hieman tietämystänne ko. sairauteen, en voi muuta kuin nauraa.. Kommentoija, joka naureskeli aloitusviestille, ei selvästi tajunnut, että kyseessä ON sairaus, joten kerro minulle, miksi en kertoisi miten vakava se on, jos se kerran sitä on? Miksi ihmiset, jotka eivät selkeästi ymmärrä mitään psyykkisistä sairauksista, tulevat mukamastietävinä valistamaan niitä joilla mahdollisesti psyyke ei pelaa niin normisti?
Uskomatonta porukkaa.. Hyvin mahdollista että kuulostankin "hyökkäävältä", kun joku tulee noin typeriä kommentteja laukomaan, erittäin mahdollista.
Vielä pari linkkiä Youtube-videoihin, joissa mm. potilaita kertomassa omista kokemuksistaan:
Pätkä Oprahin BDD:tä käsittelevästä jaksosta:
http://youtube.com/watch?v=RmetF0PcxWo
Kerrotaan mm. 15-v. tytöstä joka ei ole pariin kuukauteen poistunut kotoaan koska kuvittelee olevansa yksinkertaisesti liian hirviömäisen ruma, ja tytöstä, joka yritti itsemurhaa BDD:nsä ollessa pahimmillaan, ym.
http://youtube.com/watch?v=iAuc2xAM7-8&feature=related
Tosiaan Michael Jacksonkin kärsii ko. sairaudesta, tätä on pohdittu syyksi hänen totaaliselle ulkonäönmuutokselleen, kun hän mainitsi pitävänsä kuvia itsestään nuorena ennen useita kasvoleikkauksiaan niin rumina, ettei kykene katsomaan niitä, vaikka kuvista näkee että hän on söpö nuori poika TÄYSIN normaalin näköinen, aivan toista kuin mitä on nyt.
en jaksa nyt kirjoittaa itsestäni, mutta tässä pari linkkiä... täällä palstalla on siis ollut ennenkin juttua aiheesta, ja itsekin kirjoitin joskus johonkin ketjuun
http://keskustelu.suomi24.fi/terveys_show.fcgi?category=97&conference=4500000000000199&posting=22000000020272230
http://keskustelu.suomi24.fi/terveys_show.fcgi?category=97&conference=4500000000000199&posting=22000000025512545
En tiedä, seuraatko vielä tätä palstaa, mutta kirjoitan nyt silti..
Voin vain kuvitella, kuinka pahalta sinusta on tuntunut ja tuntuu tuon BDD:n takia. Itselläni ei ole siitä kokemusta, mutta sen verran, mitä siihen ja kirjoitukseesi tutustuin, ymmärsin, että se johtuu täysin psyykkisistä tekijöistä. Ongelma siis voi olla hyvinkin yleinen, mutta se ilmenee sinun kohdallasi tällaisena oireena. Ongelmanasi on siis se, ettet hyväksy itseäsi..(?)
Kummastuin todella, kun luin, että monet ovat sanoneet sinua kauniiksi, etkä silti usko siihen. Minua ei kovin moni ole kehunut kauniiksi, mutta silti omasta mielestäni olen ihan tarpeeksi kaunis siinä missä muutkin.. Sinua on kehuttu kauniiksi, mutta et usko olevasi sellainen.
"Vaikka minua on jopa kehuttu kauniiksikin, niin en todellakaan sitä usko, ehkä tällättynä joku on saattanut nähdä vilauksen jotain mukamasnormaalia, mikä on vain meikkien ja vaatteitten tuomaa illuusiota.." Varmaan TIEDÄT itsekin, että noin se ei todellisuudessa ole. Vaikka kuinka paljon laittaisit meikkiä, niin kyllä ne ovat sinun kauniit kasvosi jotka niiden takaa näkyvät. Eivät ne voi peittyä vahvimpienkaan meikkien alle niin täydellisesti, etteivätkö ne erottuisi selkeästi. Etkä sinä onnistuisi luomaan hetkellisesti sellaista ilmettä, että vain sen perusteella joku "erehtyisi" sinua luulemaan kauniiksi. Ei, kyllä ne ovat ihan rehellisiä mielipiteitä!
Et kuitenkaan usko niitä muiden mielipiteitä. Sinun oma uskomuksesi itsestäsi on siis vahvempi kuin muiden. On nimenomaan kyse sinun omasta uskomuksestasi, kokemuksestasi, ei tosiasiasta. Sinun omasta mielestäsi olet ruma, oikeasti et ole. Muista tämä tosiasia, jos toivottomat tunteet valtaavat mielen. Omat uskomukset voivat olla hyvinkin vääriä, ja sinun tapauksessasi ne ovat. On hyvä, että itsekin ilmeisesti ymmärrät, että kyseessä on sinun virheellinen uskomuksesi. Näitä vääriä uskomuksia voi olla muitakin, minulla niitä on paljon liittyen omaan arvooni. Niin kuin sinullakin, sinun vain liittyvät ulkonäköön, minun ehkä muuten ihmisarvooni ja kelpaavuuteeni.
Jotenkin niistä vääristä uskomuksista olisi hyvä päästä eroon ja korvata oikeammilla, realistisilla uskomuksilla ja tosiasioilla. Oletko miettinyt, mistä tämä uskomuksesi voisi olla peräisin? Kirjoitit, että BDD alkoi kohdallasi 7. luokalla. Tapahtuiko sinulle silloin jotain merkittävää liittyen jotenkin tähän? Tai sitä aikaisemmin? Oireesi juuret voivat olla peräisin jo aivan varhaislapsuudesta, kasvatuksesta. Tunnetko muuten olevasi jotenkin huono tai arvoton, vai liittyykö se vain ulkonäköön?
Ymmärtäisin, että joku/jotkut ihmiset ovat sinulle syöttäneet sellaista väärää uskoa, ettet kelpaa sellaisena kuin olet. Sinulle on voitu tahallisesti sanoa jotain loukkaavaa ulkonäöstäsi, tai sitten muuten viestitetty, ettet kelpaa.. Mutta kun tiedostat, että ne todellakin ovat aivan vääriä uskomuksia, joita kannat mielessäsi, voit ehkä pikkuhiljaa alkaa korvata niitä oikeammilla. Ne on joku sinun mieleesi syövyttänyt, eivätkä ne ole totuus sinusta. Todennäköisesti tarvitset siihen kauan aikaa, että oikeat uskomukset valtaavat alaa, koska olet niin kauan tottunut jo ajattelemaan sillä tietyllä väärällä tavalla. Se pitkä tie on kuitenkin ilmeisesti käytävä, mutta se voi onnistua! Saar olla itseäsi kohtaan ymmärtäväinen. Sinua kohtaan on tehty väärin, niin että olet alkanut uskoa itsestäsi rumaa. Sinä et todellisuudessa ole ruma. Varmasti tarvitset tukea tässä ongelmassasi, ja siksihän tännekin kirjoitit.. Yksinjääminen ongelman kanssa tuntuu varmasti pahalta. Sitten kun vain jotenkin pystyt sen verran uhmaamaan häpeää ja muita kipeitä tunteita, kannattaa varmaan mennä jollekin lääkärille.. Jos opiskelet, ja vaikket opiskelisikaan, seurakunnassa voi olla ymmärtävä diakoni tai pappi, joka on käynyt muutakin koulutusta, ja voi ehkä osata auttaa (jatkoon). Voisi ehkä olla matalampi kynnys, kuin suoraan psykologille.. Toisaalta voi olla kyllä hyvinkin ymmärtämätöntä porukkaa..
"Sinä olet kaunis, kuin kukka kauneimman kedon. Sinä olet kaunis, syötävän suloinen." Se on fakta, tuntui, tai näytti sinusta miltä näytti! Älä suostu enää uskomaan valheellisia juttuja itsestäsi. Taistele niitä vastaan oikeilla totuuksilla.
Toivottavasti näistä on jotain apua, toivottavasti ei ainakaan haittaa.. Tsemppiä ja voimia sinulle!!
Kiitos paljon pitkästä vastauksestasi, ja neuvoistasi! Ihana lukea välillä ihmisten auttavia kommentteja..
Kirjoitit, että varmaan tiedän että näkemykseni omasta itsestä on virheellinen. Noh, tiedän sen että se on kertakaikkiaan liioiteltua, en niinkään usko että näen itseni rumana ja olenkin oikeasti kaunis, vaan että olen kyllä hieman erikoisen/ruman näköinen, mutta kärsin siitä liioitellun paljon.. kyllä sen itse huomaa kun on tullut yritettyä hyville ystäville joskus avautua varovasti ongelmasta ja voit vain kuvitella miten suurinosa ihmisistä suhtautuu sellaiseen.. Minua tietysti pidetään älyttömän turhamaisena ruikuttajana, siksi pidän nykyään mieluummin suuni visusti kiinni, edes omille vanhemmilleni en avautuisi asiasta, vaikka olisi miten paha olla, kun itse huomaa ihmisten reaktiot puhuessani ongelmastani, vasta tajuaa miten vähäpätöisenä ihmiset kokevat ulkonäköön liittyvät asiat, terveet ihmiset eivät välitä vaikkei kaikki olisi kohdallaan, minua asia omalla kohdallani taas vaivaa niin paljon että peiliin katsoessa mieleni luo näkökenttään hirviömäisen ruman hahmon..
Ajoittain myöskin itse havahtuu vaikka tällaisia avautumisia kirjoittaessa, että otanko todella näin vakavasti jonkun asian, joka on vain ulkokuorta minussa, mutta sitten kun katson sinne peiliin, näen taas jotain niin järisyttävän rumaa että vatsasta kouraisee ja muistan taas miksi pidin tätä niin suurena asiana..
Tuota monet ihmiset tuntuvat hämmästelevän kovasti, että kun olen jopa kehuja ulkonäöstäni saanut, ja silti vain valitan..Se että ajattelen ihmisten sanoneen minulle kohteliaisuuksia vain meikkien ja "onnistuneen ilmeen" takia, on sellaista mihin vakavasti uskon. Vaikka miten järki koettaisi sanoa, että ei hirviötä normaaliksi meikeillä voi saada, niin silti uskon siihen, tunteet menee järjen edelle.. Ajattelen, että minustapa voi, AINA löytyy poikkeustapauksia, ja minä olen se poikkeustapaus. Kaiken lisäksi opiskeen parturi-kampaaja alaa, ja siirryn tämän jälkeen meikkitaiteilija/maskeeraus-koulutukseen, koska olen melko lahjakas esim. meikkaamaan ja laittamaan hiuksiani, eli omasta mielestäni osaan kyllä loihtia rumasta nättiä meikeillä, hiuksilla ym.
Olet oikeassa, kun nyt muistelen, niin juuri 7-luokalla eräs tärkeä ystävyyssuhteeni meni karilleen, jota mietin ja surin kauan, koska ystävä vain hylkäsi minut, eikä sen kummemmin selitellyt, aloin syytellä itseäni.. Kaiken lisäksi jo ala-asteella sain kuulla muutamia haukkuja ulkonäöstäni, minulla oli tuolloin vahva hampaiden etupurenta, joka sittemmin on korjaantunut onneksi, kiitos hampaitten oikomishoidon. Se tuntui pahalta, ja häpeän kovasti tuota lapsuuteni aikaa, olen repinyt joka ikisen kuvan kotoani, jossa olen tuossa iässä... Aina kun uusi kuva sattuu löytymään jostain, kauhistelen sitä ja olen itsetunto nollassa monta viikkoa..
Ehkä kaikki nämä asiat ovat saaneet minut vihaamaan omaa ulkonäköäni äärimmäisyyksiin asti.. Kun muutenkin olen kovin herkkäluontoinen ihminen.
Kiitos sulle kannustavista vinkeistä ja neuvoista! Täytyy todella kokeilla noita, että jankutan itselleni vaikka maailman tappiin asti että olen ihan OK, en hirviö, vaikka miten siltä tuntuisi, eihän se muu auta, pakko se on taistella näitä tunteita vastaan!
siis kärsin mitä ilmeisimmin tuosta sairaudesta/häiriöstä.
Viime aikoina hetkittäin olen ajatellut, että ehkä näytänkin ihan normaalilta (ja mitä sitten vaikka näyttäisinkin kammottavalta, voin silti mennä ulos! ei kukaan voi kuolla jos näkee ruman ihmisen;))
Ja kun menen sitten ulos, ja vaikka kaupassa ohitseni kävelee joku, joka ei kiinnitä minuun mitään huomiota... ajattelen sitten, että hei, minussa ei olekaan ehkä mitään niin erikoisen rumaa, että ihmisten pitäisi tuijottaa! sitten mieliala saattaa kohota hetkeksi....
Mietipä sinäkin omalla kohdallasi, jos vaikka kävelet kadulla ja kukaan ei sen kummemmin sinua tuijota. Niin voisiko ollakin niin, että olet todellakin ihan normaalin näköinen?!
(jos olisit hirvittävä kammotus, niin luulisi että ihmiset tuijottaisivat)
En tiedä oliko tästä apua... mutta itseäni joskus helpottaa tuo ajatus.
unohdin sinullekin vastat miriam, jäi jotenkin välistä, ihana kuulla etten ole ainoa!
Tuo on ihan totta, että ei ne muut ihmiset ihan oikeasti tuijota ja järkyty näkemästään, vaikka MITEN niin kuvittelisi. Joskus olen rohjennut menemään vähemmissä meikeissä vaikka lähikauppaan, ja ei ne ihmiset lennä selälleen rumuudestani, jotenkin silti koen ajoittain, että minua oikein tuijottamalla tuijotetaan, se saa välillä tuntemaan oloni tosi epävarmaksi, tai sitten olen vaan vainoharhainen.. Pitäisi kyllä vaan totutella siihen meikittömämpään minääni, ja rohjeta ulos, joskus se vaan on liian suuri askel minulle...
Yksin olen minäkin sairauteni kanssa.
Vastasin muutamaan BDD:stä esitettyyn viestiin aiemmin täällä Suomi24:ssä ja esitin toivomuksen, että BDD-vertaiset, koska meitä on niin vähän, antaisivat kuulua itsestään täällä:
http://www.tukiasema.net/keskustelu/show.asp?id=63230&c=0&p=2&pm=1
Jos linkki ei toimi, keskustelu löytyy näin: www.tukiasema.net > Keskustelut > Vertaisavun tarjoajat ja tarvitsijat > "Muita BDD:stä kärsiviä?" (al. 10.5.2008)
ps. En halua olla minään päällepäsmärinä tässä, mutta jotenkin meidän vertaisten olisi hyvä toisemme löytää, joten ehdotan tällaista järjestelyä.