Pääministeri Esko Aho väitti/kertoi (maaliskuun alussa 1994) EU-jäsenyysneuvottelujen tulosta käsittelevässä pääministerin ilmoituksessaan, että ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa oli yksi Suomen EU-neuvottelujen keskeisimmistä ja tärkeimmistä asioista. Toinen tärkeä neuvottelualue oli maatalousneuvottelut.
Mutta mitä keskeinen EY/EU-neuvotteluissa mukana ollut Ulkoministeriön virkamies Antti Kuosmanen kirjoittaakaan tuhotussa kirjassaan?
Merkittäväksi asian tekee se, että Kuosmanen oli ensimmäinen (jo vuodesta 1984!) Suomen ulkoministeriön EY-asioiden hoitoon palkattu virkamies.
Kuosmanen tuli kertoneeksi totuuden:
Suomen EDUN MUKAISTA OLI VÄLTTÄÄ EU-neuvotteluissa keskusteluja yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskien!
Lue lisää; suoraan kopioitu teksti Kuosmasen tuhotun kirjan luvusta
28. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka (s. 183-188)
Alla oleva, em. luvun teksti eroaa ainoastaan ylimääräisillä kappalejaoilla, jotta asian sisältö tulee paremmin esille.
Tässä:
" Ulko- ja turvallisuuspolitiikka muodostui toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa sekä Paasikiven ja Kekkosen toiminnan kautta niin keskeiseksi asiaksi, että ilmeni joitakin vaikeuksia asennoitua tähän alueeseen oikealla tavalla EU-jäsenyyden yhteydessä. Yhtäältä oli varmaan kysymys tietojen puutteesta, toisaalta saman käsiteparin erilaisesta asiasisällöstä EU:ssa ja meillä Suomessa.
Jäsenyyden ulko- ja turvallisuuspoliittinen merkitys Suomelle on syytä pitää tarkasti erillään EU:n yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta neuvottelukysymyksenä.
EU-jäsenyyden vaikutus Suomen kansainvälisen asemaan oli sekä ulko- että turvallisuuspoliittisesti korkeimman tärkeysluokan asia. Täysin perustellusti se voidaan mielestäni lisätä itsenäisyyden ajan ratkaisevimpien tapahtumien luetteloon: itsenäisyysjulistukseen ja itsenäisyyden pelastamiseen talvi- ja jatkosodan ratkaisutaisteluissa.
Tästä ei suinkaan seurannut, että asiasta olisi pitänyt pyrkiä tekemään suuri neuvottelukysymys.
Päinvastoin, etumme oli nimenomaan välttää neuvotteluja tällä alalla.
EU:n piirissä esiintyi näet harrastusta tehdä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ongelma sen takia, että tiettyjen hakijamaiden kyvystä ja halusta sitoutua unionin itselleen hyväksymiin tavoitteisiin tunnettiin epäilyjä. "
0Äänestä
Satakunnan mies
kirjasta.
Edellisestä käy ilmi, että Suomi antautui jo vuonna 1993 ehdoitta.
Jatkoa edelliselle lainaukselle Antti Kuosmasen tuhotusta kirjasta, sitaatti luvusta
28.1. Käsitteistön erot
” Tilanne muuttui vuonna 1993 Maastrichtin sopimuksen tullessa voimaan, mutta muutos oli enemmän periaatteellinen kuin käytännön ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan vaikuttava. Maastrichtin sopimuksessa perustettu yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka tuli osaksi perustamissopimuksilla määriteltyä unionia, mutta ei osaksi Euroopan yhteisöä, johon rajoittuu unionin ylikansallinen luonne.
Yhteisen ulkopolitiikan alalla ei yhteisön toimielimille tullut samanlaista toimivaltaa kuin yhteispolitiikan aloilla. Komissio sai aloiteoikeuden, mutta ei aloitemonopolia. Ulkopoliittisten toimien täytäntöönpanosta päättäminen määräenemmistöllä tuli mahdolliseksi, jos siitä ensin tapauskohtaisesti yksimielisesti sovittiin.
Tällaista ei koskaan tapahtunut ennen Amsterdamin sopimuksen voimaantuloa, joten yksimielisyyssääntö pysyi käytännössä kaikissa tapauksissa voimassa. Yhteisön tuomioistuimelle ei edelleenkään annettu mitään toimivaltaa tällä alalla. Euroopan parlamentille ei annettu mitään varsinaista toimivaltaa päätösvallasta puhumattakaan. Siten kaikki ne osatekijät, joista Euroopan yhteisön ylikansallinen luonne käytännössä koostuu, puuttuivat Maastrichtin sopimuksella määritellystä yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.
Maastrichtin sopimuksen mukaan yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (YUTP) on periaatteessa kaikenkattava. Jäsenvaltiot sitoutuivat omassa toiminnassaan tukemaan sitä ja sovittamaan omat toimensa sen mukaisiksi. Jopa puolustusulottuvuus oli mukana, mutta vain hyvin yleisen, toivomusluonteisen lausuman muodossa, ja yhteisen puolustuksen osalta teksti oli vielä vähemmän velvoittava: YUTP:n todettiin aikanaan voivan johtaa yhteiseen puolustukseen. ”
--
Tilanne on kymmenessä vuodessa kehittynyt.
Yhteisen puolustuksen toivomusluonteinen lauseke on kirjoitettuna omaksi luvukseen EU:n perustuslakiluonnokseen.
Perustuslain velvoite on, että jäsenmaa osallistuu solidaarisuus-lausekkeen mukaan sotilaallisiin toimiin, toisen jäsenmaan puolustamiseen.
0Äänestä
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
taustasta lisää tietoa.
Pääministeri Esko Aho väitti/kertoi (maaliskuun alussa 1994) EU-jäsenyysneuvottelujen tulosta käsittelevässä pääministerin ilmoituksessaan, että ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa oli yksi Suomen EU-neuvottelujen keskeisimmistä ja tärkeimmistä asioista.
Toinen tärkeä neuvottelualue oli maatalousneuvottelut.
Mutta mitä keskeinen EY/EU-neuvotteluissa mukana ollut Ulkoministeriön virkamies Antti Kuosmanen kirjoittaakaan tuhotussa kirjassaan?
Merkittäväksi asian tekee se, että Kuosmanen oli ensimmäinen (jo vuodesta 1984!) Suomen ulkoministeriön EY-asioiden hoitoon palkattu virkamies.
Kuosmanen tuli kertoneeksi totuuden:
Suomen EDUN MUKAISTA OLI VÄLTTÄÄ EU-neuvotteluissa keskusteluja yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskien!
Lue lisää; suoraan kopioitu teksti Kuosmasen tuhotun kirjan luvusta
28. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka
(s. 183-188)
Alla oleva, em. luvun teksti eroaa ainoastaan ylimääräisillä kappalejaoilla, jotta asian sisältö tulee paremmin esille.
Tässä:
" Ulko- ja turvallisuuspolitiikka muodostui toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa sekä Paasikiven ja Kekkosen toiminnan kautta niin keskeiseksi asiaksi, että ilmeni joitakin vaikeuksia asennoitua tähän alueeseen oikealla tavalla EU-jäsenyyden yhteydessä. Yhtäältä oli varmaan kysymys tietojen puutteesta, toisaalta saman käsiteparin erilaisesta asiasisällöstä EU:ssa ja meillä Suomessa.
Jäsenyyden ulko- ja turvallisuuspoliittinen merkitys Suomelle on syytä pitää tarkasti erillään EU:n yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta neuvottelukysymyksenä.
EU-jäsenyyden vaikutus Suomen kansainvälisen asemaan oli sekä ulko- että turvallisuuspoliittisesti korkeimman tärkeysluokan asia. Täysin perustellusti se voidaan mielestäni lisätä itsenäisyyden ajan ratkaisevimpien tapahtumien luetteloon:
itsenäisyysjulistukseen ja itsenäisyyden pelastamiseen talvi- ja jatkosodan ratkaisutaisteluissa.
Tästä ei suinkaan seurannut, että asiasta olisi pitänyt pyrkiä tekemään suuri neuvottelukysymys.
Päinvastoin, etumme oli nimenomaan välttää neuvotteluja tällä alalla.
EU:n piirissä esiintyi näet harrastusta tehdä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ongelma sen takia, että tiettyjen hakijamaiden kyvystä ja halusta sitoutua unionin itselleen hyväksymiin tavoitteisiin tunnettiin epäilyjä. "
kirjasta.
Edellisestä käy ilmi, että Suomi antautui jo vuonna 1993 ehdoitta.
Jatkoa edelliselle lainaukselle Antti Kuosmasen tuhotusta kirjasta, sitaatti luvusta
28.1. Käsitteistön erot
” Tilanne muuttui vuonna 1993 Maastrichtin sopimuksen tullessa voimaan, mutta muutos oli enemmän periaatteellinen kuin käytännön ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan vaikuttava. Maastrichtin sopimuksessa perustettu yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka tuli osaksi perustamissopimuksilla määriteltyä unionia, mutta ei osaksi Euroopan yhteisöä, johon rajoittuu unionin ylikansallinen luonne.
Yhteisen ulkopolitiikan alalla ei yhteisön toimielimille tullut samanlaista toimivaltaa kuin yhteispolitiikan aloilla. Komissio sai aloiteoikeuden, mutta ei aloitemonopolia. Ulkopoliittisten toimien täytäntöönpanosta päättäminen määräenemmistöllä tuli mahdolliseksi, jos siitä ensin tapauskohtaisesti yksimielisesti sovittiin.
Tällaista ei koskaan tapahtunut ennen Amsterdamin sopimuksen voimaantuloa, joten yksimielisyyssääntö pysyi käytännössä kaikissa tapauksissa voimassa. Yhteisön tuomioistuimelle ei edelleenkään annettu mitään toimivaltaa tällä alalla. Euroopan parlamentille ei annettu mitään varsinaista toimivaltaa päätösvallasta puhumattakaan. Siten kaikki ne osatekijät, joista Euroopan yhteisön ylikansallinen luonne käytännössä koostuu, puuttuivat Maastrichtin sopimuksella määritellystä yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.
Maastrichtin sopimuksen mukaan yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (YUTP) on periaatteessa kaikenkattava. Jäsenvaltiot sitoutuivat omassa toiminnassaan tukemaan sitä ja sovittamaan omat toimensa sen mukaisiksi. Jopa puolustusulottuvuus oli mukana, mutta vain hyvin yleisen, toivomusluonteisen lausuman muodossa, ja yhteisen puolustuksen osalta teksti oli vielä vähemmän velvoittava: YUTP:n todettiin aikanaan voivan johtaa yhteiseen puolustukseen. ”
--
Tilanne on kymmenessä vuodessa kehittynyt.
Yhteisen puolustuksen toivomusluonteinen lauseke on kirjoitettuna omaksi luvukseen EU:n perustuslakiluonnokseen.
Perustuslain velvoite on, että jäsenmaa osallistuu solidaarisuus-lausekkeen mukaan sotilaallisiin toimiin, toisen jäsenmaan puolustamiseen.