Nimimerkki "Varjolilja" sanoi näin aiemmassa keskustelussa:
"Tärkeintä on nyt paluttaa ilo ja elämänhalu, tuntea, että olet tärkeä ja rakastettu juuri sellaisena kuin olet."
Minua jäi häiritsemään tuosta kirjoituksesta eräs seikka....onko se ok että kunhan vain "tuntee" olevansa tärkeä ja rakastettu juuri sellaisena kuin on vaikka se ei olisikaan totta? Kunhan luon itselleni illuusion siitä että olen "tärkeä ja rakastettu" ja uskon niin vaikka asia ei niin olisikaan?
Ehkä se olen vain minä mutta minä haluan TIETÄÄ olenko "tärkeä ja rakastettu" juuri sellaisena kuin olen. En voi TUNTEA olevani "tärkeä ja rakastettu" jos en TIEDÄ että olen.
"Tärkeintä on nyt paluttaa ilo ja elämänhalu, tuntea, että olet tärkeä ja rakastettu juuri sellaisena kuin olet."
Minua jäi häiritsemään tuosta kirjoituksesta eräs seikka....onko se ok että kunhan vain "tuntee" olevansa tärkeä ja rakastettu juuri sellaisena kuin on vaikka se ei olisikaan totta? Kunhan luon itselleni illuusion siitä että olen "tärkeä ja rakastettu" ja uskon niin vaikka asia ei niin olisikaan?
Ehkä se olen vain minä mutta minä haluan TIETÄÄ olenko "tärkeä ja rakastettu" juuri sellaisena kuin olen. En voi TUNTEA olevani "tärkeä ja rakastettu" jos en TIEDÄ että olen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Monesti ongelma on myös se, että vaikka TIETÄÄ olevansa "tärkeä ja rakastettu", ei kuitenkaan TUNNE niin.
Ihmisille on tärkeää TUNTEA olevansa tärkeitä, rakastettuja, taitavia, arvokkaita työssään ja ystäväpiirissään jne. Yleensä näin tietysti onkin. Usein myös ei ole niin paljon väliä, kuinka tärkeä ihminen oikeasti on, kuinka korvaamaton, (eikä sitä oikeastaan voi puolueettomasti määrittääkkään) koska "normaalin" terveen ihmisen selvitymiskeinoarsenaaliin kuuluu kyky TUNTEA itsensä hyväksi ja hyväksytyksi ilman, että asiaa tarvitsee mitenkään todistaa.
Ihmiset elävät omassa itse ympärilleen kehittämässään illuusiomaailmassa, johon kuuluu joko tunteita siitä, että minä olen hyvä, tai sitten tunteita siitä, että minä olen huono. Yleensä molempia. On äärimmäisen hankala määritellä sitä, kuinka paikkansapitäviä nämä käsitykset todellisuudessa ovat. Minusta tuntuu, että sinä ja minä olemme lähteneet väärälle tielle haluamalla selvittää, "onko asia todella näin." Selviytymisen kannalta olennaisempaa olisi luoda itselleen illuusio onnistumisesta ja hyväksytyksi tulemisesta.
Minulle sanoi terapeutti: ihmisessä on kolme ulottuvuutta. Tieto, tunne ja toiminta. Näitä kolmea tarvitaan, jotta voidaan selviytyä, mutta ne myös kompensoivat toisiaan. Eli jos et tiedä, miten asiat ovat, luota siihen, miten tunnet. Jos et tunne, että asiat ovat hyvin, luota siihen, mitä tiedät. Jos et tiedä etkä tunne, yritä hävittää mieltä vaivaava asia toiminnan avulla.
Eli ulos lenkille vaan, niin helpottaa hedelmättömän pohdiskelun tuska.
on ainoa täysin varma keino saavuttaa onni.
Mielestäni eivät ihmiset elä illuusiomaailmassa sen enempää silloin kun ajattelu heistä itsestään on pääosin positiivista, pikemminkin päinvastoin. Masennus oikeastaan se illuusiomaailma on. Minä käsityksestäsi tulee normaalia negatiivisempi. Vaikka olet pärjännyt hyvin ja tehnyt jonkun homman hyvin ajattelet silti itsestäsi negatiivisesti. Kyse on vaatimuksista joita itsellesi asetat. Vaatimukset määrittyvät sen mukaan mitä tavoittelet. Lisäksi yhteiskunta asettaa tietynlaisia vaatimuksia. Oikeastaan juuri nyt olet täydellinen sellaisena kuin juuri nyt olet kaikkine luonteenpiirteinesi ja kukaan ei voi todistaa toisin. Tämä ei ole mitattava tosiasia vaan kyse on uskosta. Puoleen tai toiseen sinun täytyy päättää uskoa, että oletko hyvä vai huono. Kumpikaan ei ole mitattava fakta. Ei huono ole yhtään sen realistisempi, kyse on siitä mihin uskot. Tavallaan jo se kun uskot johonkin tekee siitä totta. Uskominen vaatii kanttia ja opettelua. Se että uskot itseesi vaikka koko maailma olisi sinua vastaan ja vaikka miten pielessä asiat olisivat vaatii kanttia ja rohkeutta.
Ei pessimismi ole mitään muuta kuin luovuttamista ja pelkuruutta. Kaiken lisäksi pessimismi ei ole millään lailla edullista omalle mielenterveydellesi. Voit yksinkertaisesti valita oletko hyvä vai oletko huono. Jos uskot että olet hyvä, käsityksesi itsestäsi paranee koko ajan ja pikkuhiljaa muutkin huomaavat tämän ja tämä usko muuttuu tunteeksi sitä mukaa kun toimit asioissa yhä enemmän samalla uskoen itsestäsi hyvää, koska silloin saat vakuutta tälle myös ympäristöltä. Tätä asiaa ei voi mitenkään todistaa illuusioksi, eikä oikeastaan faktaksi. Tavallaan silloin kun uskot olevasi surkea ja huono, silloin sinä olet surkea ja huono. Jos uskot olevasi hyvä, silloin sinä olet hyvä. Jos se tuntuu illuusiolta, silloin sinä uskot että se on illuusiota. Mutta jos illuusio linjalle lähdetään niin mielestäni kannattaa olla realistinen ja myöntää että molemmat ovat illuusiota.
Näin tämä järjellä ajateltuna menee. Tunteet eivät vain usein tottele järkeä. Lisäksi on olemassa intuitiivinen tieto itsestäsi. Oikeastaan se on samalla tunnetta ja samalla tietoa. Joten TUNNE ja
TIETO tässä asiassa kulkevat hyvin paljon käsikädessä.
Liikunta on terveellistä ja sitä suosittelen kaikille masentuneille. Liikunta parantaa mm. viestinkulkua aivoissa, joten käytännössä pääsi toimii paremmin kun liikut. Lisäksi se kasvattaa itseluottamusta ja tekee muutenkin hyvää niin keholle kuin mielelle. Jos edelleen haluat selvittää totuutta siitä millainen sinä "todellisuudessa" olet niin tee edes niin että syö hyvin ja liiku, jolloin elimistösi ja aivosi toimivat paremmin ja täten resurssit ja todennäköisyys selvittää tämä tieto on korkeampi. :)
Itseinho ei johda hyviin lopputuloksiin, itsekunnioitus ja usko omiin mahdollisuuksiin sitävastoin lähes aina.
Ajattelen, että kaikki ihmiset elävät illuusiomaailmassa, kaikin puolin. Harvat asiat, joille perustamme elämämme, ovat tieteellisellä tarkkuudella todistettavissa olemassaoleviksi tai paikkansapitäviksi, tai varmoiksi ja pysyviksi tai edes todennäköisiksi. Ystävyys, rakkaus, terveys, tulevaisuudentoivo, usko siihen, että huomennakin on hyvä päivä, nämä ovat kaikki enemmän tai vähemmän illuusiopohjalla. Samoin on toivottomuuden ja epäluulon laita, eivät nekään millekään sen enempää perustu.
Onko sitten väliä, miten mahtava ja täydellinen sitä oikeasti on tai ei ole, jos vain on onnellinen?
Masennuksessa vain tahtoo olla kysymys juuri siitä, että ei pysty hallitsemaan niitä negatiivisia tunteitaan, ei tiedon eikä uskottelun avulla. Itsekunnioituksen ja -arvostuksen saavuttamisen tie voi olla pitkä ja hankala.
Siksi masennus on sairaus, sille ei voi mitään, kuten ei muillekaan sairauksille. Diabetes tai syöpä eivät parane sillä, että uskottelee olevansa terve, mutta oikealla hoidolla ja oikeilla elämäntavoilla ne voivat parantua tai pysyä hallinnassa. Samoin on masennuksen laita.
Tieto, tunne ja toiminta, kaikkia näitä pitää olla, jonkin poisjääminen tietää pahaa oloa ja ongelmia.
Tai voisikohan ennemmin sanoa, että ihmiset elävät uskomuksien maailmassa? Tietysti normaali elämä jo itsessään vaatii tiettyihin uskomuksiin luottamista.
Sinun täytyy uskoa esimerkiksi että maa jalkojesi alla kantaa.
Ja mitä tunteisiin tulee niin nehän ovat melkoisen irrationaalinen asia kuten ajatuksetkin. Niitä ei oikeastaan voi mitata tai punnita tieteellisesti.
Mitä on ajatus? Mistä se tulee? Milloin se alkaa ja milloin se päättyy?
Tosin kyllä rakkaus on kemiallisella tasolla todistettavissa olemassaolevaksi ja
paikkansapitäväksi, mutta loppu liittyykin tunteisiin, jotka eivät käyttäydy välttämättä rationaalisesti ja niitä on hankala mitata tai määritellä. Sitten on mielestäni vielä asioita joiden käsittämiseen ei ihmisen käsittämiskyky riitä. Samoin intuitiivinen tieto tunne, "tiedät vain" "tunnet vain".
Mutta jos edustaa tieteellistä materialismia aatteiltaan niin käytännössä jokainen elää kaikinpuolin harhamaailmassa. Materialismilla on kovin usein negatiivinen kaiku. Mutta todellisuudessahan se on ihan järkevää olla uskomatta "järjettömään" eli järjen ulkopuolelle menevään.
Sitten on vielä niitä uskonasioita, joita ei voi oikein todistaa puoleen eikä vastaan. Ne vain ovat asioita, joihin voi olla uskomatta tai uskoa. Sitten on vieläpä ihmisten henkilökohtaiset kokemukset, joita ei voi täysin tuomita koska ei ole ko. henkilö itse. Lisäksi jos itse TIEDÄT jotain, tätä ei ole helppo todistaa sanoiksi muille. Eikä sitä oikeastaan voi todistaa sanoiksi henkilölle, joka ei vain yksinkertaisesti suostu uskomaan.
Itse kumminkin ajattelen, että sen verran kuin elämä on uskonvaraista, niin sen verran se on uskonvaraista. Sitä vastaan ei kannata taistella koska muuten tavallaan taistelee luontoaan vastaan. Ihmisluonto on luonnosta ja luonnollista.
Mutta se uskonvaraisuus kannattaa käyttää ennemmin omaan ja muiden etuun kuin haittaan. Eli esimerkiksi vaikka et tietäisi miten huominen päivä menee niin uskot että se menee hyvin.
Kuten sanoit masennuksesta, että on oikeastaan kyvytön hallitsemaan niitä negatiivisia tunteitaan tiedon/uskottelun avulla pitää täysin paikkaansa.
Tämä onkin se hankala paikka tässä. Masennus ei koskaan parane sormia napsauttamalla yhtäkkiä vaan vaatii aina aikaa. Itsekin joskus vaikeasta ja keskivaikeasta masennuksesta kärsineenä voin sanoa että aikaa paranemiseen meni vuosia ja kovasti pyristelin masennusta vastaan.
Itselläni eniten auttoi se että hakeuduin takaisin
yhteisöön ja aloin jälleen liikkumaan säännöllisesti, ajattelin etten anna tunteiden kontrolloida minua vaan "menen vain". Eli samalla tavalla kuin tällä hetkellä voisit lyödä nyrkin pöytään tai heittää näytön ikkunasta läpi impulsiivisesti vasten järkeä ja tunteitasi voit lähteä ulos ihmisten keskelle tai lenkille "väkisin".
Ensimmäiset kuukaudet ihmisten joukossa olivat todella hankalia, mutta se lähti siitä sitten sujumaan pikkuhiljaa. Lisäksi otin raskaan liikunnan kaverikseni tähän. Oikeastaan en tehnyt tätä tietoisesti. Kaveripiireihin "ajauduin" ja lenkille tuli lähdettyä päivittäin koska "witutti". Lisäksi lenkin piti olla tarpeeksi raskas että se auttoi edes jotain "witutukseen".
Tämä "witutus" oli silloin purkautuvia tukahdutettuja tunteita. Myöhemmin sen kaveriksi tuli punttaus.
Masennukseen liittyy paljon tukahdutettuja tunteita. Esimerkiksi tukahdutettua vihaa.
Mutta tässä piilee ainakin se hyvä puoli että tätä
tukahdutettua vihaa voi käyttää voimavarana vaikkapa sitten treenaamiseen.
Masentuneena vaikeinta onkin lähteä liikkumaan ja ihmisten keskelle. Mutta loppujenlopuksi se on kaiken sen arvoista. Helppoa tämä ei ole ikinä. Kaikille masentuneille sanoisin kumminkin että teillä on etulyöntiasema. Te voitte kasvaa ihmisenä aivan saakelisti selvittyänne masennuksesta. Kipu ja tuska kasvattaa ihmistä.
Eikö se olisi muutenkin vähän tylsää jos olisi koko elämänsä kasvanut onnellisesti pullamössössä?
Kyllähän uskomuksista on oikeastaan kysymys, illuusio viittaa ehkä liikaa aistiharhaan ja yleensä johonkin, mitä ei oikeasti ole.
En väitä, etteikö luottamuksen arvoista rakkautta, syitä toivolle jne. olisi. Minulla itselläni on ollut vähän sitä ongelmaa, että en "usko, että maa jalkojen alla kantaa." Eli en oikein usko edes omiin tietoihini, aisteihini ym. Epätodellisuuden kokemukset ovat vahvistaneet tätä. Vaikka olen toipunut vakavasta masennuksesta, jonka aikana nämä asiat pahenivat, maailma on edelleen minulle jotenkin "outo" ja sen oudot lainalaisuudet, kuten usko, toivo, luottamus, tieto tunteista ja tunne tiedoista jne mietityttävät paljon edelleen ja tarkkailen niitä omassa ja muiden käytöksessä. Olen siis taipuvainen vetämään asiat hieman "överiksi." :)
Masennuksesta toipuminen on kyllä todella hankalaa. Jälkeenpäin on vaikea sanoa, kuinka sen tein, ja olenkin ihmeissäni ja jopa hieman ylpeä itsestäni, että sain raahattua itseni sen totaalisen epätoivon ääreltä ja muutettua suuntaa, edes hiukan.
Asioista selvää ottaminen on tärkeää tiettyyn pisteeseen saakka, mutta loputon diagnoosien laatiminen itselle ei lopulta johda muuhun kuin sairaan identiteetin omaksumiseen. Ei ole hyötyä miettiä loputtomasti, että voisiko minulla nyt olla tämä-ja-tämä, voisinko olla tämmöinen-ja-tämmöinen persoona, ei kannata kirjata numerokoodeja ylös. Tietysti se on eri asia, jos lapsena on kotona ollut aivan kamalaa ja paljon ongelmia, mutta kohtuullisessa määrin ongelmia on kaikissa perheissä ja hyvin harvoilla on läheskään "täydellinen" lapsuus. Jos diagnooseja aletaan jakelemaan, sellainen löytyy kyllä joka lähtöön.
Monille tuo liikunta on kovin tärkeää. Minuakin auttoi, että lähdin ulos, sain vähän toimintaa, näin maisemia jne. Raskaasta liikunnasta en ole koskaan pitänyt, lieneekö sitten lapsuuden ja nuoruuden sadististen jumppamaikkojen aiheuttama trauma. :)
Masennukseen liitty mielestäni AINA tukahdutettuja tunteita. Vihaa, syyllisyyttä, häpeää. Masennuksesta voi toipua, mutta vaikka masentuneena joutuu läpikäymään paljon asioita ja niiden syitä, samoin hoidossa, niin nämä tukahdutetut tunteet eivät kokonaan katoa ja mene pois paranemisen myötä. Niitä pitää oppia käsittelemään ilman, että joutuu niiden takia itsemurhan partaalle. Olen kyllä samaa mieltä siitä, että masennus on tietyllä tavalla myös mahdollisuus, vaikka aika rankka sellainen. Jos siitä toipuu, paljon pelkoja voi hälvetä, ja tuntee itsensä paljon paremmin, ehkä paremmin kuin olisi edes halunnut.. Joidenkin mielestä tämä on hyvä, joidenkin mielestä huono.
Toivon jaksamista kaikille masentuneille, se on kamalaa, mutta kyllä sieltä voi nousta.
Luin taas tätä masennuspalstaa ja suureksi ihmeekseni huomasin, että vaivainen lohdutukseksi tarkoitettu lauseeni oli sysäys hienoon keskusteluun. Olen vielä masennuksen kynsissä enkä tahtoisi millään olla ihmisten ilmoilla. Parina päivänä jouduin olemaan ihmisten kanssa ja seurassa. Jouduin keskittymään puheiden kuunteluun ja keskusteluun. Tilapäisesti nousin montustani vähän enemmän pinnalle. Muut suhtautuivat minuun kuin kunnioitettavaan tavalliseen ihmiseen. Masennukseni ei ole heidän tiedossaan ja vähän aikaa olin taas kuin ihminen.
Tieto ja tunne ovat eri asiat. Vaikka tietäisi ja vaikka kaikki maailman ihmiset vakuuttaisivat, että olen aivan hyvä, en pysty uskomaan sitä. Minulle on jankutettu kymmeniä vuosia, miten mitätön, tyhmä, laiska, huono, väärin tekevä ym. olen. On vaikeaa uskoa itsestään mitään muuta kuin, mitä on saanut tuhansia tai kymmeniätuhansia kertoja saanut kuulla, vaikka totuus olisi aivan muuta.
Minua ilostutti teidän hieno, syvällinen keskustelunne. Se valoi minuunkin uskoa, että voin toipua ja tulla taas ihmiseksi, jolla on tunteet, joka osaa rakastaa ja vihata, jota ei hylätä, vaikka näyttäisin tunteeni. Tekisi mieleni kysyä, miten tunteet päästetään vapaiksi. Se kiinnostaa minua. Terapeuttini sanoi, että pitää tuntea olonsa turvalliseksi, pitää voida (uskaltaa) luottaa. Mutta minun pitää kaikki asiat opetella aivan alkeista, luottaminenkin, jonka pitäisi kai olla itsestäänselvyys.
Kiitos hienoista sanoistanne ja kokemuksen tuomasta viisaudesta!
Laitan lisää pökköö pesään luettuani tämän jänskän ketjun. - Mieleeni tarttui tuo, että 'tietää' olevansa 'tärkeä'. Minua itseäni se ei lohduta mitenkään, useinkin 'tiedän'. Jos 'tuntisin' että olen tärkeä jollekin, niin silloin tuntisin siinä ihmissuhteessa ihan oikeasti myös rakkautta, siis yleistä rakkautta. Mielestäni erotan nämä.(?) Harva todella pitää minua niin tärkeänä, että tuntisin rakkautta hänen taholtaan, sen lisäksi että vain olen tärkeä.
Minulla ikävä kyllä yhdistyy 'tärkeyteen' HYVÄKSI KÄYTTÄMINEN. Sen minä itsekin ymmärrän, mihin milloinkin toinen minua tarvitsee ja mitä hän minulta tarvitsee ilman, että toisen pitäisi sanoa, että 'olet tärkeä'. Useimmiten ihmiset etsivätkin itselleen 'tärkeitä' ihmisiä, jotta voisivat heidän avullaan jaksaa elämäänsä. Siis tämä välineenä olo on minulla aina läsnä. En usko kenenkään rakkauteen, kun en kai ole sitä kokenut, alunpitäen. Suhteet toiseen sukupuoleen eivät elämässäni ole onnistuneet ja olen jäänyt yksineläjäksi, mutta myöskään saman sukupuolen ystävät eivät todellakaan - vaikka pitävät minua tärkeänä - vastaa siihen, että TUNTISIN olevani tärkeä. Niin rakastettava, että kaikissa tilanteissa tuo toinen pysyisi. Kun asioihinsa tulee muutosta eikä tarvitse enää minua, häipyy. - Kun olen esim. tylsä/tyhjä, omissa ongelmissani, hän ei välitä, silloin hän ei voi ottaa minusta minun tärkeyttäni.
Sorry, monimutkaisuus. Ehkä joku tästä ymmärtää jotakin. Ongelmani on jatkuva hyväksikäytettynä ystävänä olemisen tunne. Olen numero, johon voi soittaa, kun ei ole mitään muuta, tai on kerrottavaa, ongelmia. Olen sopiva tavattava henkilö tilanteessa, kunhan jotakin ohjelmaa tähän saisi; kunhan jonkun ihmisen tapaisin, niin kokeilenpa tuota. - Tiedätte tyypit, jotka soittavat puh.luettelonsa läpi yhteen menoon, kunnes tärppää. Jos mun kohdalla tärppää ja hän saa seuraa, niin mielestäni en voi kokea olevani tärkeä.
En luota enää ihmisiin, heidän minusta pitämiseensä. Se on jotenkin ehdollista. Okay, minun on tässä vaikea sanoa, mitä kaikki on omalta puoleltani. Kuitenkin yritän varoa etten käyttäisi toisia hyväksi, tyhjän elämäni täytteeksi vain, antamatta heille mitään. En tiedä pystynkö, puuttuvainen olen ja henkirampa.
Onneksi on omaiset, joiden verisiteeseen voi luottaa; sen tietää ja tuntee! He eivät ole ns. henkisesti läheisiä, mutta he ovat minulle erittäin tärkeitä ja olen huomannut, että TUNNEN olevani myös heille tärkeä, tärkeää että olen olemassa heille, ja he minulle. Asustelevat muualla, emme näe usein, mutta tämä TIETO auttaa.
Comments ? Terv. Tieto-tahto-tunne-rakkaus.
Tiedän mistä puhut. Minulle tuo ystävyyssuhteiden ja yleensäkin ihmissuhteiden ehdollisuus on jotenkin hirveän vaikeaa. Olen kyllä ilmeisesti muutenkin toivoton idealisti, mutta jotenkin sitä ei vaan voi mitenkään kiertää, että ihmiset tarvitsevat toisia ihmisiä johonkin tarkoitukseen. Hyvin vähän on sellaista, että joku haluaisi tutustua vain tutustuakseen mielenkiintoiseen persoonaan, aivan liikaa sellaista, että niistä pidetään kiinni, joista on jotakin erityistä hyötyä. Niitä rakastetaan eniten, joilta ollaan eniten vailla!
Kadehdin ihmisiä, jotka voivat elää kaiken tämän keskellä sujuvasti ja onnellisesti kääntäen tämän kaiken voitokseen. Itse olen hyvin pitkälti irrottautunut kaikesta "epämääräisestä", epämääräisistä ystävyysuhteista joissa on (vähänkin) hyväksikäyttämisen makua ja ihmisistä jotka haluavat paljon itselleen ja ovat nihkeitä antamaan mitään takaisin. En tiedä, olenko onnellisempi näin, olen yksinäisempi, mutta en joudu kohtaamaan hyväksikäyttämisen tunteita niin usein.
Minulla on ongelmana, että en oikein usko edes perheenjäsenten väliseen pyyteettömään rakkauteen. Jotenkin kaikki, mikä näyttäisi palvelevan vain lajin säilymistä, tuntuu turhalta ja jotenkin "likaiselta." Onko edes olemassa minkäänlaista pyyteettömyyttä?
Surukseni luulen myös, että ne ovat ne pyyteettömät ihmiset, joiden numeroihin soitetaan, kun kukaan muu ei vastaa. Itsekkäillä ihmisillä tuntuu olevan aina ihailijoita, ja ystävyysuhteet tuntuvat olevan kilpailua siitä, kuka hyötyy eniten toisen suhteista, tiedoista, taidoista, avusta jne. Miten joku voi kaiken sen keskellä tuntea itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi?
Onko hyväksikäyttö sittenkään niin huono asia?
Jos hyväksikäyttö on sillä lailla molemmin puolista että molemmat saavat siitä jotain. Vai onkohan hyväksikäyttö vain silloin hyväksikäyttöä kun ajattelee vain itseään ja miten hyötyisi toisesta, niinkai se menee. Itse tunnistan rakkauden ja tärkeän ihmisen siitä että hän ajattelee minun parastani ja olisi valmis antamaan minulle paljon ja uhraamaan itsensäkin takiani. Ja sen Tuntee.
Itse kärsin lapsuuteni takia pahasta luottamuspulasta myöskin. Minun pitää aina testata ihmisiä että voin varmistua että rakastaako hän minua todella. Ja kun olen varmistunut voin itsekin antaa kaikkeni. Rakastuneena oleminen on aivan ihanaa..Sitä antaisi vaikka henkensä sen toisen puolesta. Se on niin syvällä sydämessä että mikään ei ole niin tärkeää kuin se toinen.
Itsensä kohdalle sen että rakastaa huomaa siitä että todellakin on tärkeää että sillä toisella on kaikki hyvin ja hyvä olla kaikinpuolin vaikka itsensä kustannuksella. Tuohon rakastamis ongelmaan voisi auttaa että koittaa itse rakastaa mahdollisimman paljon ja odottaa sille vastakaikua? Ja koittaa erottaa ihmiset näistä oikeasti tärkeistä ja sitten näistä itsekkäistä hyväksikäyttäjistä.
näitä juttuja koko aikuisikäni pääsemättä kovin pitkälle analyyseissani.
Nyt, yli keski-ikäisenä, olen ensi kertaa TUNTENUT osakseni tulleen rakkautta. Kun ensi onnentunteet meni ohi, tuli viikkojen itku. Oli kuin jäävuori olisi sulanut sisältäni. Tajusin, että tämä on ensimmäinen kerta elämässäni kun mua joku todella rakastaa.
Lapsena mua ympäröi hiljaisuuden ja sanattoman torjunnan muuri. Kaikki ulkonainen, ruoka ja vaatteet olivat moitteettomat ja mulle (kysyttyäni) vakuutettiin, että olen rakas. Mutta en TUNTENUT sitä. Se seikka kylvi mieleeni koko elämän kestäneen epävarmuuden kaiken muun olemassaoloani koskevan epävarmuuden ohella. (Synnyin ns au-lapsena, isästä ei pahemmin tietoa). Nyt alan ymmärtää että tässä on syy elinikäiseen alakulooni ja siihen että koko elämäni olen tätä rakkausasiaa mielessäni vatkannut. Että mitä on rakkaus? Vasta koettuani välähdyksen siitä tajusin, ettei voi tietää jos ei ole TUNTENUT.
Tähänastiset miessuhteeni ovat olleet kuluttavia, sillä olen YRITTÄNYT rakastaa niin hitosti. Antaa vaikken saa. Epätoivoisesti. Nyt vasta tajusin , että rakkaus joko on tai ei. Ei sitä voi väkisin synnyttää.
Lisänä on ollut vielä se harhakäsitys, mikä minuun lapsena syötettiin, että muka ihmiset olisivat hyviä ja tahtoisivat toistensa parasta. Että kaikilla muillakin olisi sama tarkoitus kuin itselläni, nimittäin halu ANTAA. Nyt kun olen jättänyt ruusunpunaiset silmälasini pois, olen kyllä joutunut huomaamaan että aika monet ihmiset haluavat vain OTTAA. Ex-mieheni ainakin oli tällainen energiarosvo. Otti vastaan kaiken minkä sai antaen mahdollisimman vähän takaisin.
No, tyhmyydestä sakotetaan! Eipä ihme että olen elänyt elämäni masentuneena ja väsyneenä...