Kerro, vaikka yhdellä sanalla, sillä vastauksesi saattaa olla kullanarvoinen itselle ja joillekin muillekin.
Olen uusi tällä palstalla ja toivottavasti saisin asiallisia vastauksia nuorilta ja vanhemmilta. Kiitos etukäteen
Olen uusi tällä palstalla ja toivottavasti saisin asiallisia vastauksia nuorilta ja vanhemmilta. Kiitos etukäteen
Vastaukset 48
Vanhimmat
aikaa ja kuuntele nuoren asioita, kysy kuulumisia ja ole tukena ongelmissa.
aina me nuoret ei kuule haluta puhua ongelmistamme vanhemmille...silloin pitäisi nuoren itse mennä esim koulu terveyden hoitajalle tai muulle sellaiselle puhumaan...jos pystyy...
jos ei pysty vanhempien kanssa keskustelee tai uskalla, niin pitäähän olla jokin väylä johon purkaa pahaa mieltään, kuten koulun terveydenhoitaja yms tai hyvä ystävä.
Ollut nuori itsekin :) Aika nuori yhä, mutta päässyt yli siitä epävarmuudesta ja avuttomuudesta, jonka koen itse syntyneen kun ympäristön odotukset ja omat kyvyt eivät täysin kohtaa.
Omat kyvyt saattoivat olla riittävätkin, mutta omalla kohdalla usko niihin puuttui.
Lisäksi lukioaikana alkoi mieltä painaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Muilla tuntui olevan selkeät suunnitelmat mitä jatkossa tekevät, ja itsellä ei oikein mitään käsitystä. Lukion jälkeen kuitenkin päädyin pitämään välivuotta minkä aikana ajatukset selkiytyivät ja ymmärsin mikä kiinnostaa. Ajoittain yhä epäilen onko tämä sitä mitä haluan, mutta olen optimistinen: vielä on niin paljon elämää edessä että voin halutessani jatkaa opiskeluja vielä tämän jälkeenkin ja päätyä johonkin ihan toisaalle! Aika näyttää.
Jotenkin suurin merkitys on varmaan juuri sillä, kuinka paljon meitä pienestä pitäen koulitaan siihen että täytyy olla tehokas ja myöhemmin tuottava.. Jo ala-asteella on kuulemma nykyään käytössä lomakkeet mihin täytellään mikä on esim. ekaluokkalaisen tavoitteet ensimmäisen kouluvuoden ajalle, toisella luokalla sitten taas uudet tavoitteet...
Kuulostaa sairaalta. Siinä iässä ollaan niin pieniä että tuskin jaksetaan puoli tuntia paikoillaan istua. Miten siinä iässä voidaan lapselta odottaa kykyä asettaa tavoitteita saati tietoisesti pyrkiä niitä kohti!?
Lapsen työ on leikkiä, eikä tarkoita leikkiä aikuista.
Myös kotioloilla valtava merkitys. Ne saattavat syödä mahdottomasti nuoren voimavaroista, minkä takia olisi kamalan tärkeää puhua jollekin luotettavalle ihmiselle niistä vaikeistakin asioista. Ei aina tarvitse olla niin suunnattoman iloinen. Myös surun ja ahdistuksen tunteet sallitaan.
Ei yhteen sanaan jäänyt mutta yhden näkemyksen sait kuitenkin :)
Parinkymmenen puolessa välissä pysähtyy kysymään joka päivä itseltään samaa kysymystä. Miksi nuoretkin voivat pahoin?
Uskoisin nykyisen kilpailuyhteiskunnan olevan ongelman juuri, se syöpä joka leviää hitaasti mutta varmasti jokaiseen joka peruskoulunsa 7-vuotiaana aloittaa. Kuten sanottu nykypäivänä pitäisi entistä aikaisemmin tietää mitä tulevaisuudessa tulee tekemään. Lieneekö syy lasten ohjelmointiin sitten siinä että mitä vanhemmaksi pääsee, sitä vaikeampi päättää tai paremmin sitä helpompi parempi syrjäytyä.
Tausta 8-vuotiaiden ammattisuunnitelmiin siis lienee tuo, pyritään pienestä pitäen kertomaan mikä oikein mikä väärää, mitä aikuisena pitäisi tehdä. Sovitetaan siihen yhteen tiukkaan muottiin jota on itse lähes mahdoton muokata.
Taustalla pahoinvointiin niin nuorilla kuin aikuisilla on kilpailuyhteiskunta, kaikki mitataan tuloksena, rahana. Vanhemmat puhuvat että tekevät kaikkensa että olisi ruokaa pöydässä, kertovat että on tietokoneet ja plasmatv:t. Tässä on kuitenkin päässyt unohtumaan todellinen rakkaus ja välittäminen, nykypäivänä se ilmeisemmin pyritään korvaamaan materialla.
Harva aikuinenkaan on tietoinen todellisesta ympäristöstä ja sen vaikutuksista jokaiseen meistä, siinä ongelma.
Sinä päivänä kun päättää onnellisuuden olevan omaisuuden edellä huomaa että tällä tavalla nämä kävelevät käsi kädessä. Onnellisuus ja tyytyväisyys helpottaa huomattavasti rahallista puolta, ei tarvitse juosta omaa oravanpyörää jos niin päättää.
yleisin syy mielestäni. Hylkäämiskokemukset lapsena auheuttaa ikävät vammat. Kukaan ei silti ole täydellinen vanhempi. Itsekkin olen tehnyt hirveitä virheitä tietämättäni. Nyt korjaan sitä satoa mitä olen kylvänyt lapseeni, eikä ole helppoa katsoa kun lapseni kärsii. Itselläni perusturvattomuutta lapsena, eikä näin ollen ole ollut eväitä kasvaattaa omaa lasta turvallisuuteen. Nyt kun kaikki tajuan ,niin haluan RAKASTAA lapseni terveeksi ja hyväksyä hänen persoonansa muuttamatta sitä. Hän saa olla kanssani oma itsensä.
Terveisin eheyden tiellä kasvava äiti :)
Kukaan ei vanhempana voi olla täydellinen, eikä viha omia vanhempia kohtaan ratkaise mitään.
Itse koen että samat ongelmat ja persoona joka minulla on nuoruudessa ollut on myös lapseni edessä jos sellaisen joskus maailman saattaa. Tarkemmin asiaa ajateltuna kunnioitan ihmisiä syystä kuin syystä jotka päättävät olla lisääntymättä.
Maailma on mielestäni niin turvaton ja vääristynyt että en halua oman lapsen siinä kasvavan. Olen kiitollinen jokaisesta saamastani päivästä, elän kuin jokainen olisi viimeinen mutta lopulta en halua saattaa toista ihmistä kokemaan samoja vastoinkäymisiä ja tuskia kuin minä.
Perusturvallisuuden kehittymättömyys on todella kompensoitavissa myöhemminkin. Esim. nuoruudessa ystävyyssuhteiden/muiden ihmissuhteiden avulla, joissa nuori saa positiivista palautetta ja hyväksyntää toisilta ihmisiltä.
Itsellä tosin kävi niin että perusturvallisuuden tunne kyllä kehittyi lapsuudessa ihan normaaliin tapaan, mutta murrosiässä sen menetin vanhempien sairastumisen johdosta... Ongelmista puhuminen ystäville jäi monilta osin vähille, koska tunsin aina vaan ruikuttavani, enkä halunnut ystävieni kyllästyä valitukseeni. Sieltä jäänyt päälle sellainen jonkinasteinen häpeä, en yhäkään uskalla myöntää että vanhempien tilanne saa ajoittain todella surulliseksi... Mutta olen myös oppinut sen, että minä en heitä voi auttaa ja minun on elettävä ja rakennettava omaa elämääni.
Harhauduinko aiheesta :o
Kukaan ei todellakaan ole täydellinen vanhempi ja olet tehnyt siinä tärkeän oivalluksen, että myönnät epätäydellisyytesi ja olet päättänyt korjata tilannetta :)
mä ite täytän toukokuussa 22.. mulla vaan on elämä perseellään,koska ei ole ammatillista tutkintoa (jäi joistain jutuista kiinni),ei tyttöystävää,armeijassa menin ihan sekaisin ja jouduin kotiin lääkkeiden kanssa elämään... ja siksi olen vielä vanhempien nurkissa pyörimässä... kaikki on kaatunut päälleni ja olen ns. rotkon pohjalla ajan kanssa kiipeämässä huipulle.......
Kuuntele: http://www.poko.fi/jukebox/?biisi=yksi_askel_liikaa#yksi_askel_liikaa
"Joskus yksikin askel on liikaa
ja kun pystyyn noussut on tie
niin on kaikki kiipeily turhaa
se vain voiman rippeetkin vie"
Tämän tajuaa ehkä noin 10%(jos sitäkään).
Kun hauta kutsuu ei auta lihavat lompakot, ei auta perhe-Volvo, eikä omakotitalo hiljaisella seudulla.
Mitään et vie mukanasi ja elämääsi valtaosin varmasti tyytymätön, stressintäytteistä "elämää".
Jos tuosta tekee elämän tehtävän täytyy sanoa että hanki elämä tai hankkiudu itsestäsi eroon.
Samanlaisia kokemuksia kuin minulla.
Olen 18-vuotias tyttö. Jos haluat, niin voisit pistää sähköposti osoitteesi niin voisimme yhdessä yrittää kiipeillä. :)
kyllä meillä kaikilla joskus vähän viiraa päässä, ei siihen mitään yksiselitteistä juttua ole. Vastaus tuleekin...Miksi sitä apua on niin vaikea hakea, onko se suomalainen ego ongelma. viisas hakee apua, tyhmä omillaan yrittää
Oman elämäni ainakin suurilta osin on pilannut koulu. Nykymaailmassa ei pitkälle pääse elämässä jos koulu menestys ei ole hyvä. Huono koulu menestys aiheuttaa syrjäytymistä, rikollisuutta, alkoholismia , itsetuhoisuutta jne...
Koulu on aina mun mielestä ollut äärettömän stressaavaa ja kuluttavaa, nuorilta vaaditaan niin paljon... Itse olen aina kärsinyt esiintymispelosta, ja kaikkein kamalinta ja stressaavinta on ollut se että on kokoajan tieto että voi joutua nolaamaan itsensä luokan eteen. Kun yksi esitys meni pieleen, en uskaltanut enää olla oma iloinen itseni luokassa, muutuin luokan "hissukaksi", hiljaiseksi "nynnyksi". Tuntui ettei viitsi olla oma itsensä kun sitten jos joudun luokan eteen mikä minua eniten pelotti, olenkin ihan sanaton ja paniikissa, ja kaikki ihmettelevät että "mikä tolle tuli", mieluummin olisin kokoajan 'samanlainen', hiljainen ujo hissukka..
Koko koulusta tuli hirveän vastenmielinen asia minulle kun kokoajan piti esitelmiä ym. pelätä, en ole ikinä pitänyt esiintymisestä tai ollut hyvä puhumaan ja esittelemään asioita, saatika sitten tarvinnut sitä nykyisessä ammatissani! Sellainen ei kuulu luonteeseeni, en ole "esitelmänpitoihmisiä", enkä ikinä ole tajunnut miksi kaikista lapsista jo yritetään muokata sellaisia, siihen samaan muottiin sopivia, kaikkien tulisi olla tietynlaisia luonteeltaan jotta pärjäävät yhteiskuntamme koulumaailmassa, minusta se on suorastaan raakaa!
Ihan samaa mieltä olen täällä niiden kanssa jotka ovat sitä mieltä, että nyky-yhteiskunnassamme koulu on suurilta osin se joka aiheuttaa paljon masentuneisuutta nuorten keskuudessa.
Lisäksi juuri tuo on aiheuttanut suurilta osin syrjäytymiseni nuorena, kun en tiennyt mikä haluan isona olla, mille alalle/kouluun haen, kun se olisi nykyään tiedettävä jo ala-asteella!
Muistan kun itse aikoinaan siirryin ala-asteelta yläasteelle. Olin ihan täys kakara eikä mitään tietoa tulevaisuuden mahdollisista ammattihaaveista yms. ja sitten jo piti mukamas tietää mihin hakee yläasteen jälkeen, että mikä minusta tulee isona jne., vaikken todellakaan kokenut olevani millään muotoa valmis 'päättämään' sitä silloin. Alkoi masentaa, tuntui että nytkö jo pitäisi kaikki elämän kuviot olla piirrettynä? Enkö ole enää huoleton lapsi? Ei ollut tietoa haaveammateista, joten se entisestään lisäsi epävarmuutta...
9-luokalla hirveät painostukset, olisi pitänyt tietää heti miksi haluaa ja mihin hakee. Kun en tiennyt, aloitin lukion, joka ei tuntunutkaan yhtään oikealta paikalta. Se jäi kesken ekan vuoden jälkeen. Vanhemmat painosti ja oli pettyneitä kun jäi koulu kesken, opettajat kauhistelivat, vaikka itselleni se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta, niin pahasti motivaatiot puuttuivat.
No sitä sitten oli kauheissa syyllisyyden tunnoissa kun kaikki oli niin pettyneitä, vanhemmat ei viitsineet edes sukulaisille sanoa etten käy enää koulua kun oli mukamas niin noloa. Tunsin oloni syrjäytyneeksi ja sitähän minä ilmeisesti olinkin. Kavereilla oli selkeät tulevaisuuden suunnitelmat, kävivät koulua ja minä eristäydyin. Tulevaisuus alkoi pelottaa ja hirvittää, kun ei ollut selkeitä suunnitelmia, en todella tiennyt mitä halusin tehdä elämässäni ja kaverit olivat edenneet jo pitkälle opiskeluissaan.
Mulla meni ala ja ylä aste suht hyvin ja hainkin mieleiseeni jatko opiskelu paikkaan mihin myös haki kaverini. No en päässyt kyseiseen kouluun mutta kaverini pääsi, menin sitten yhteen toiseen kouluun jossa oli vapaita opiskelu paikkoja, kyseinen ala ei kiinnostanut juuri yhtään.
Vähitellen alkoi lintsailut koulusta ja hylättyjä kokeita tuli jatkuvasti. Siinä sitten koitin kestää vanhempien painostuksen alla. Alkoholia olin tähän asti käyttänyt kohtuudella mutta 18 vuotta täytettyäni alkoi kuppi maistumaan kunnolla viikollakin tuli otettua. Koulussa koitin olla, jotain hylättyjä kokeita sain suoritettuakin mutta kolmannen luokan keväällä kun sain tietää että päästötodistusta en saisi niin lopetin koulun.
Toiseen kouluun päässyt kaveri sai päästö todistuksen ja on nykyään hyvä palkkaisessa ammatissa asuen perheensä kanssa omakoti talossa. Itse asun millon missäkin tällä hetkellä on vuokrakämppä alla mutta kuinka kauan. Ihmis suhteet on itselläni päin persettä, kaverit on vähitellen johonkin hävinneet ja mistään tyttöystävästä ei ole toivoakaan. Joskus sitä miettii että mitä jos olisinkin päässyt samaan kouluun kuin kaverini, mustahan olis voinu vaikka tulla jotain, nyt kun en mitään merkittävää ole elämässäni saanut aikaiseksi niin kun monta kertaa olen kuullut että sää oot paska jätkä, mutta oikeessahan ne on. Tavallaan oon itte oman elämäni pilannut ja monta asiaa olisin toisinkin voinut tehdä mutta kyllä koulu on muhun vaikuttanut monessa asiassa hyvin masentavalla tavalla.
Nuoret voi siksi pahoin, että erilaisuutta ei hyväksytä. Jos et ole väh.keskiluokkaisesta perheestä, sinulla ei ole hyvää ulkonäköä niin ei hyvin mene nyky-yhteiskunnassa. Se merkkaa niin paljon nykyään. Vaaditaan ihan liikaa jo peruskoululaisilta! Jos et heti pääse opiskelemaan ja pidät välivuotta, se syrjäyttää.
Töihin ei haluta kun parhaita ihmisiä. Näkee jo kun katselee työpaikkailmoituksia "myy itsesi meille" "etsimme tähän hommaan vain parasta"..
En yhtään ihmettele miksi nuoret voivat huonosti.
nuoret eivät saa riittävästi turvallisuuden ja rakkauden tunnetta. Perusturva jonka voimme esim. antaa vaikka koulussa ;uskonnontunnit eli turva Jumalaan ja usko Jumalaa, mikä on todella hyvin tärkeää nuorille ,että saavat edes tietoa Jumalasta, eri asia miten sen sisäistävät mutta se on hlökohtainen asia.
Kotona rakkaus ja vanhempien/vanhemman läsnäolo on tärkeää, mutta tämä yhteiskunta vaatii paljon, rahan tarve ja sen kautta ilta- ,ylityöt ja monesti vkonloppu työt,...siitä ei paljoa jää lapselle/lapsille.
En syytä vanhempia ajankäytöstä lapsien kanssa, vaan tämän maailman menoa.
Myös on hyvin tärkeää että vanhemmat voivat laittaa "rajat" lapsilleen; kotiin tulo jne,..
Valitettavasti vanhemmatkin (suuri osa ) voivat huonosti ja yhä useammat saavat työuupumuksen.
Tämä kaikki on yhtä oravan pyörää,..vanhempiakin täytyisi myös ajatella heidän jaksamisiaan.
Voimia toivotan kaikille lasten ja nuorten vanhemmille!
entinen yksinhuoltaja
Itse olen nuori, ja koen voivani pahoin monestakin syystä. Monet niistä on varmasti oman pään sisällä luotua pelkoa ja ahdistusta, mutta eivätpä nekään tyhjästä synny. Ei kukaan valitse huonoa oloaan.
Yksi syy tämän hetkiseen pahoinvointiin on huoli tulevasta. Ylioppilaskirjoitukset painavat täysillä päälle jo ihan pian, samalla pitäisi päättää mitä lähteä opiskelemaan, sen jälkeen lukea pääsykokeisiin ja koska kilpailu on hirvittävän kova, on pelko myös siitä jos ei saakaan opiskelupaikkaa, mitäs sitten? Jo itse opiskelualan keksiminen on joillekin täyttä tuskaa. Lisäksi jos sanoo, että voi huonosti, motivaatio on hukassa ja tahtoisi hengähtää hetken pitämällä opiskeluista välivuoden tekemällä jotain muuta hyödyllistä (HUOM! kaikki eivät jää sohville lorvimaan!!), vastataan että eihän se nyt käy päinsä. Suoraan vaan lukiosta opiskelemaan vaikka sokkona jos ei muu auta. Eihän se nyt tule kuuloonkaan, että muka lukiolainen ansaitsisi hetken tauon. Hullun puhetta. Yhteiskunta ei hyödy välivuoden viettäjistä mitään. Ajattelehan nyt järkevästi.
Myöskin jos urahaaveesi ovat jossain muualla kuin lääkiksessä, oikiksessa tai kauppakorkeassa, saattaa pettymys jopa omille vanhemmille olla kova. Monet kun haluavat elää omat menetetyt mahdollisuutensa lastensa kautta. Siitä seuraa olo ettei riitä edes omille vanhemmille.
Riittämättömyys on ongelma yleisemminkin. Kaikessa on nykyään suorittamisen maku, siihen meidät opetetaan jo alaluokilla. Aina täytyy olla hyödyksi ja tuottaa jotain, saavuttaa lisää ja aina vaan enemmän.
Nuorien ongelmiin vaikuttavat myös turvallisuuden puuttuminen, jos esimerkiksi omat vanhemmat eivät hekisesti ole ollenkaan läsnä, tai eivät muuten vaan piittaa tarpeeksi. On kamalaa tulla väheksytyksi silloin, kun todella tuntee olevansa yksin ja tarvitsevansa tukea.
Lisäksi mielenterveyspalveluiden ja muun tuen saaminen on käsittämättömän vaikeaa.
Omalla kohdalla masennus osuu koko tähän nykyajan ajattelumalliin. Ihmiset mitataan sen mukaan mitä he tekevät työksi ja paljonko heillä on rahaa ja jos on ollut vaikka 20 vuotta samassa firmassa töissä niin johan on hyvä ihminen. Mitä jos minua ei kiinnosta joka aamu mennä samaan aikaan samaan paikkaan tekemään samaa hommaa ja päästä samaan aikaan pois ... juoda samasta kahvimukista samoilla tauoilla ja samat haalarit päällä joka ikinen arkipäivä. Mutta jos näin et tee niin voit unohtaa eläkkeet ja omakotitalot sun muut hienot pelit ja vehkeet. Jotenkin alkaa tuntua tuolla työmailla että ihmisiltä ostetaan enemmänkin aikaa kuin työvoimaa.
Sain edellisestä työpaikasta kenkää juurikin tästä syystä. Voin yhtään kerskumatta sanoa että tein varmasti enemmän töitä kuin puolet muista työntekiöistä mutta ihmiset jotka tulivat töihin kello 6.55 eikä 7.10 olivat parempia työntekijöitä kun eiväthän pomot muuta katso kuin kellokortin leimaus aikoja
eli ihmisen mieli koitetaan murtaa ja tehdä kaikista aivottomia koneita jotka vain toistavat samaa rutiinia päivästä toiseen sen ihmeempiä ajattelematta. Maksavat veroja ja ovat velkaa.
ei kiitos ....
Kerroit tuota 20 vuotta samasta kahvikupista juontia saavutusten mittaamisena ja ei voisi paremmin sanoa.
Tästä syystä on ihmisiä jotka pelaavat omin säännöin. Kenties ryöstävät pankin, maahantuovat huumeita, välittävät niitä, toimivat viinatrokareina. Lista on loputon.
Itse näen asian näin että elän täysillä ja riskipitoisesti pelkäämättä kuolemaa tai vankilaa. Pankille voi olla velkoja, mutta näinkö olisin niitä maksamassa ellei tilanne nyt äkkiseltään käänny parempaan vaikka lottovoitolla?
Vaikka maailma on tässäkin kohtaa yhtä paska paikka ainakin olen itseeni tyytyväinen että jättäydyin tuosta pois ja elän elämäni kuten parhaaksi näen muita vahingoittamatta.
Rakastan itseäni ja elämää kuitenkin liikaa myydäkseni sitä pankille ja suuryhtiölle.
Kunniallisin kuolema tapahtuu taistelukentällä, sanoi... jokainen maineikas johtaja.
Onko kunniallista että elät elämäsi ajattelamatta hetkeäkään mitä oikeasti teet ja mistä jäät paitsi, kaivat tietoisesti hautapaikkaasi ensimmäisestä työpäivästä lähtien.
Voin pahoin eniten kai koulun takia, tai sen takia miten muut oppilaat nauraa mulle selän takana. En ole mikään suosittu ja sitten aina mua verrataan johonki hyvännäköseen tyyppiin ja nauretaan.
ja aika moni koki koulumenestyksen taakakseen ja mitä tulevaisuudelta odottaa. Turvattomuuden, keskustelun, hylkäämisen tunnetta vanhempien taholta oli koettu myös, mutta oli myös yksittäisiä epäkohtia mainittu.
Mielestäni aika tyypillisiä murheita, kun muistelee omaa nuoruutta ja eihän ne koulut paljon silloin kiinnostaneet. Sanoisin näille nuoremmille, että elämä on jatkuvaa opiskelua ja palikat loksahtaa joskus kohdalleenkin, eli myöhemminkin voi opiskella, jos siltä tuntuu, kuten itsellenikin kävi ja kaikkien ei tarvitse välttämättä olla akateemisia, eli hyväpalkkaisia ammatteja löytyy vähemmän koulutetuillekin.
nuori voi voida pahoin kun häntä masentaa pahasti...joskus asiat vain menevät huonosti ja haluaisi vaan antaa olla ja kuolla...mutta nuoren kanssa kannattaa jutella ja kysyä miksi on niin paha olla.
Varmaan meissä vanhemmissa on korjaamisen varaa siinä suhteessa ja puhuminen saattaa ratkaista moniakin ongelmia puolin ja toisin.
Mietin vastauksia sen pohjalta, mitä itse muistan ja kuinka nyt koen ja näen asian nuorten kannalta:
- Koulumenestys ja ammatinvalinta-asiat huolettavat ja rasittavat kovin
- Tuleva yhteiskunta on kysymysmerkki; kuten, saako töitä, jos opiskelee sitä ja/tai tätä
- Markkinavoimat globaalisti teettävät, ties mitä; mikään ei oikein ole varmaa, muutokset nopeita
- Huolet ympäristönhoidosta ja ilmanstonmuutoksesta aivan kuin sysätään just nuorille, vaikka me kalkkikset tää maailma on sekoitettu vastuuttomuudellamme; nytkö sitten nuorille opetetaan, miten ympäristöä hoidetaan!
- Yleinen ihmistenvälinen kovuus ja rakkaudettomuus hurjasti lisääntynyt, se alkaa jo koulussa
- Turvattomuus ja hajoavat ihmissuhteet sekä alkoholi
- Kun ihmisen yleinen kyvyttömyys rakkauteen ja välittämiseen on lisääntynyt, niin vastaavasti semmoinen narsismi voittaa alaa; siinä ei ole varttuvan ihmisen hyvä olla: mistä ponnistaa?
Tämmöstä tää, ehtoopuoltaan jo eläväinen.
erilaisuus -> muiden halveksunta/vähättely -> huono itsetunto -> eristäytyminen -> erilaisuus korostuu, kaikki pyörii sen ympärillä -> mahdotonta ikinä hyväksyä itseään tai päästä takaisin kiinni elämään
Kaikista raskainta on varmaankin se, kun kaiken pitää jatkuvasti olla niin coolia ja näyttää hyvältä muitten silmissä.
Ei voi käyttää pipoa pakkasella, jotta vaivalla muotoiltu geelikampaus säilyisi.
Vapaa-ajalla on oltava viinilasi kädessä vain siksi, että se näyttää hienostuneemmalta kuin kossupullo.
Rakkaan kansamme kipeä alkoholiongelma johtuu suurelta osin siitä, että emme pohjimmiltaan kelpaa itsellemme. Biseksuaali esittää homolle homoa ja heterolle heteroa tai ihan mitä muuta hyvänsä, mutta kuitenkin aina jotain, minkä päämäärä on vaikutuksen tekeminen toiseen.
On äärimmäisen surullista tiedostaa, että valtavan suurella osalla suomalaisista elämänrytmi sujuu tätä rataa:
Raadetaan töissä 5/7 -osaa viikosta vain, jotta saisi rahaa paeta raskasta elämää humalatilaan (tai kuka mihinkin) niinä loppuina 2/7 -osana.
Kysymys kuuluukin - trenditietoisen globaalisti -
- Does this lifestyle make sense?
Se ei johda mihinkään. Sillä ei ole päämäärää.
Toivoo vain, ettei se enää jatkuisi, muttei pysty tekemään sille mitään.
Vaaditaan ihme, jotta karuselli lakkaisi pyörimästä. On ikävää, ettei ihminen voi päättää sen ajankohdasta itse. Siitä huolimatta ihmeitä tapahtuu. Valoa tuo myös se tosiasia, että jos ihmeen on tarkoitus tapahtua, se ei koskaan juokse ihmisen ohi.
Oikeastaan pieniä ihmeitä tapahtuu jatkuvasti, mutta ne huomaa vain, jos oppii katsomaan tarkasti.
Jokaisella asialla on jokin tarkoitus, silläkin, että tämä viesti on täällä Suomi24:n masennuspalstalla. Välinpitämättömyydestä eteenpäin on todella olemassa näkymättömät avaimet, mutta ne eivät välttämättä löydy omista käsistä, eikä niitä tarvitse etsiä hiki hatussa. NE voivat löytää SINUT. Sinun ei tarvitse olla yhtään mitään, jotta niin tapahtuu.
Niin ei tapahdu, jotta muut voisivat jälleen alkaa hyötyä sinusta, vaan vain siksi, että
OLET OIKEASTI ARVOKAS JUURI SELLAISENA KUIN SIINÄ ISTUT LUKEMASSA TÄTÄ TEKSTIÄ, KAIKKINE TÄMÄNHETKISINE ILMEINESI, LUONTEENPIIRTEINESI JA MENNEISYYDEN TAAKKOINESI.
SINULLA ON VÄLIÄ. ON OLEMASSA JOTAIN, JOKA KOKO SIELULLAAN RAKASTAA SINUA VAIN SIKSI, ETTÄ SINÄ OLET SINÄ, EIKÄ ODOTA SINULTA MITÄÄN VASTAPALVELUSTA.
Sellaista rakkautta ei tosin kannata etsiä ihmisiltä, koska se on niin väkevää ja silti pyyteetöntä, ettei kukaan ihminen maan päällä pysty siihen. Ihmisiin pettyy aina jossain vaiheessa. Onneksi on jotain, joka ei petä.
Yksinäisyys. Epätoivo. Koulussa on rankkaa. Liian raskas taakka, liikaa päätöksiä. Kaikki kaatuu niskaan.
Lähes jokainen ihminen tuntee itsensä joskus masentuneeksi, mutta vaikea masennus on mielenterveydenhäiriö ja sairaus. Aina sen alkuperää ei edes voida määritellä, aina sille ei edes ole merkittävää syytä.
masennuksesta puhumaan, mutta jollainen käsitys on ihmisen hyvinvoinnista, milloin ihminen voi hyvin tai huonosti ja jotain pieniä neuvojakin pystyn antamaan kokemuksien perusteella. ( terveydenhoitotutkinto ei tämä alue, työni ja alkoholi)
Mielestäni hyvinvoinnin kannalta ajatellen ennalta ehkäisevä valistus, keskustelu, vertailu muiden käyttäytymiseen ja samoihin kokemuksiin on tärkeää ja se saattaa laajentaa nuoren omaa näkemystä ja joskus toisen yksikin sana tai jopa lohdutus/napakka vastaus saattaa ratkaista solmun, jota on pyöritellyt vuosikausia mielesssän.
Itse edustan vanhempaa sukupuolta (erilaisia ongelmia ollut taustalla, kuten alkoholin liikakäyttö ja seuraamukset) ja on mielenkiintoista tietää mitä nykynuorille kuuluu, eli hyvääkö vai pahaa ja saada samalla itsekin oppia vastauksista, koska vanhempikaan ei ole aina kaikki tietävä ja mitä voisi asioiden hyväksi tehdä.
Oma näkemykseni on näitä kirjoituksia lukiessa, että jotkut vetävät diagnoosin omasta hihastaan ja tuntevat itsensä sairaan masentuneeksi, vaikka kyseessä saattaa olla aivan normaaleja nuoruuteen liittyviä ongelmia ihmissuhteiden rikkoutumisien, yksinäisyyden tunteen ja itsensä etsimisen kanssa, jotka kuitenkin vanhemmiten yleensä eheytyvät ja ratkeavat suurimmalla osin ihmisisiä, vaikka tietenkin epäonnistumisia tulee. Välillä tulee sellainen tunne kirjoituksia lukiessa, että masis on kuin muotia ja kiva kieriskellä siinä.
Ongelmiakin tietenkin esiintyy ja niihin pitää suhtautua vakavasti, koska kirjoittelu tänne saattaa olla joillekin ainut avunpyyntö( mutta provot pitää erottaa) ja kynnys saattaa olla liian korkea mennä apua hakemaan, koska kukapa hullun papereita tai leimaa otsaansa haluaa. Mielestäni nuorten pitäisi uskaltaa ja löytää jokin väylä tai läheinen henkilö, hyvä ystävä, jolle voisi ahdistustaan purkaa tai mennä tarvittaessa ammattiauttajien puheille ja kyllä he erottavat terveet ja sairaat toisistaan, eli ratkaisu ongelmiin saattaa ratketa, vaikka kerta käynnilläkin ilman mitään erityisempiä hoitoja ja jos tarvetta hoitoon on, niin ihmisen omaksi parhaaksihan se on ja ympäristökin tietää mistä kyse ja osaa suhtautua asiaan ymmärtäväisesti.
Ymmärrän hyvin, että masentuneisuutta esiintyy melkeinpä kaikilla ihmisillä ja osalle ihmisiä se muodostuu sairaudeksi, jopa tiedostamattomista syistä tai syy osin tiedetäänkin, joka vaatii lääkityksen ja masennus on maailman yleisin sairaus muutenkin ja siitä voi parantuakin, mutta ei kaikki.
Kiitoksia kaikille mielipiteistänne!
Koulussa olen saanut törmätä lähes päivittäin, että opettajat tavalla tai toisella purkavat ärtyneisyyttään tai mitä tahansa oppilaisiin. Opettajien kuuluu kannustaa ja kehua, se tekee ihmeitä. Toiseksi monet aikuiset pitävät meitä nuoria tyhmempinä/kokemattomampina/etc ja vaikka asia olisi niin, miksi se pitää tuoda jatkuvasti kiertoilmauksina ilmi? ME TARVITSEMME RAKKAUTTA JA USKOA MEIHIN. Aikuiset te olette meidän esikuvia. Toivon, että ymmärtäisitte miten paljon se merkitsee mitä te teette ja puhutte. Sisareni joka asuu ulkomailla ja joka kannustaa jatkuvasti ja uskoo ideoihini jne juttuihin, tekee minut hyvin iloiseksi. Niin iloiseksi, että se itkettää, koska täällä harmaassa Suomessa se on niin harvinaista. Toisekseen, saan kuulla jatkuvasti etenkin liikunnantunneilla, miten kaikki haukkuvat ulkonäköään. Vaikka olisi tikkulaiha ja ihanat vaatteet etc etc, niin silti valitetaan. Tuskin kukaan on täysin tyytyväinen ulkonäköönsä, mutta tarvitseeko sitä koko ajan kertoa muille? JA ONKO KOKO AJAN PAKKO PUHUA PAHAA MUISTA? Te tiedätte, että se ei tunnu hyvältä. Samoin kiusaaminen. Pitäkää mölynne mahassa kiitos.
On totta, että monet tuskat aiheutamme itse, mutta miettikää ihmiset. Miettikää.
Terveisin asiasta kokenut ja vakavaa masennusta sairastanut(n. vuosi sitten) ja siitä parantunut nuori.
(oli jotain muutakin asiaa mielessä, mutta unohtui)
Tuntuu että maailma on meitä vastaan. Mikä meistä tulee, saammeko ammatin, ystäväpiiri vaihtuu jatko opintojen myötä, perhe, jopa paikkakunnalla on merkitys( jos asuu syrjäseudulla, ei pääse oikein minnekään), pikkukylissä nuorille ei ole paikkaa, jossa he voivat viettää yhteistä aikaa ilman vanhempia, riidat ja sen tuomat sekavat olotilat. Ylipäätään nuorten on päästävä käymään paikoissa eikä olla vaan kotona neljän seinän sisällä, on tärkeä tutustua eri paikka kuntiin tai käydä ulkomailla, ne virkistää. Nuoret tarvitsevat paljon aktiviteettejä, joita he sitten voivat kehuskella ystävilleen. Nykyään medialla on oma vaikutus. Haluamme näyttää hyvältä, olla hoikkia ja kauniita, kuten elokuvan tähdet. Peili on pahin vihollinen. Nuorista se ei valehtele.
Olin ala-asteella koulukiusattu, koska olin silleen ei varakkaasta perheestä ja oli silleen pulska. Erilaisuuttani ei hyväksytty. Olen aina ollut sellainen kiltti ja iloinen persoona kaikesta p*****a huolimatta. Minusta tehtiin pilkkaa joka pienestä asiasta, jopa siitä kun kerran osti vaaleanpunaisen repun..WTF.. Itkin joka yö, että mikä minussa on vikana?
Olen ylpeä, että minulla oli yksi ainut lapsuuden ystävä, joka ei välittänyt siitä miltä näytin, hän arvostaa sitä mitä olen sisältä...
Yksi yö otin itseäni niskasta kiinni ja päätin saada itseni siihen kuntoon, että kelpaisin muille... Laihdutin melkein 20kg, 70 kilosta... aika hyvin...opettelin meikkaamaan... Olin yllätys kaikille, kun kesäloma loppui. Ajatella sain kavereita kaikki kehu ja sanoi, että olen muuttunut paljon. Mnusta pidettiin, he halusivat olla minun kanssa..Jess!! olin saavuittanut tavoitteeni... Olin silleen iloinen että en ollut enää "hylkiö" Tosin ärsytti, kun meidän luokalle tuli uusi oppilas, jota alettiin kiusata, silloin minä unohduin kiusauslistalta...minua kävi sääliksi häntä, mutten uskaltanut puuttua, koska en halunut kokea kiusausta uudestaan... EN ymmärrä, muuttiko minua se että laihdutin, pitääkö meidän miellyttää muiden silmiä koko ajan?
Silti vielä kärsin pääni sisällä oireista, tuntuu etten kelpaa kenellekään, "ei toi must voi tykätä"...pelkään seurustelu läheisyyttä enemmän kuin mitään...
ja taidan olla hieman liian laiha...
- Nuorilta odotetaan liikaa liian aikaisin. Hey c'mon, ei varmasti yksikään nuori tiedä 8-9 luokalla mitä haluaa elämällään tehdä, minne kouluun yms...
- Aikuisilla liikaa omia kiireitä, ei aikaa lapsilleen.
- Pahoinvointikansa hyvinvointivaltiossa, paljon esim masentuneita ja syömishäiriöisiä nuoria, apua ei meinaa saada sitten millään, ja ihmetellään kuinka nuorten itsemurhat yleistyy.
- Tytöillä on aivan sairaat ulkonäköpaineet, eikä ihmekkään jos joka vitun lehti pursuaa kaikkea laihdutuspaskaa ja alipainoisia photoshopattuja malleja.
- vanhemmat ovat etäisiä, vieraita
- kaverit ovat asennevammaisia
- parisuhteet ovat mitä ovat, kertakäyttökamaa
- media täynnä roskaa
- nuori kokee olevan kuorensa alla yppösenyksin
En ole koskaan ollut kovin hyvä tekosyiden keksimisessä, joten kerron yksinkertaisesti totuuden. Olen masentunut, koska olen epäkelpo ihminen. Vanhemmilla tai yhteiskunnalla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.
Mielestäni yhteiskunta ja ihmiset asettavat muotin johon olisi mahduttava. Kun tämä ei onnistu syystä tai toisesta niin ongelmat alkavat. Olen itse voinut nuorena pahoin. Syitä oli monia. Isäni kuoli kun oli nuori ja minut kasvatti epätasapainoinen äiti joka manipuloi minua ja sai minut tuntemaan syllisyyttä ja häpeää kaikesta. Rupesin pelkäämään ihmisiä ja häpesin itseäni ja omia tunteitani. Tämä huomattiin koulussa ja minua ruvettiin kiusaamaan kovasti. Masennuin ja rupesin juomaan. Sitten masennuin lisää ja join lisää. Siitä todelliset ongelmat vasta alkoivatkin, mutta se onkin sitten toinen juttu. Nuoret voivat pahoin koska heitä ei todellisuudessa ymmärretä. Vanhemmat luulevat auttavansa lapsiaan toitottamalla miten asiat täytyy tehdä. Koska niin hekin ovat joutuneet tekemään. Tuppaa ihmisiltä unohtumaan oma nuoruus ja negatiiviset asiat niiltä ajoilta. Pitää vaan esittää niin pirun tehokasta ja aikaansaavaa että hohhoijaa.
asdhfd, Miksi ajattelet näin? Lainaan yhtä toista kirjoitusta tältä palstalta: OLET OIKEASTI ARVOKAS JUURI SELLAISENA KUIN SIINÄ ISTUT LUKEMASSA TÄTÄ TEKSTIÄ, KAIKKINE TÄMÄNHETKISINE ILMEINESI, LUONTEENPIIRTEINESI JA MENNEISYYDEN TAAKKOINESI. SINULLA ON VÄLIÄ.
Nuoruus on hyvin vaikeaa aikaa, toivon, että löydät keskustelukumppanin, jonka kanssa voit käydä elämääsi ja tämänhetkistä tilannettasi läpi.
PERHE EI KESTÄ. Itselläni, ja monilla masennuksesta kärsineillä tutuilla on ongelmia perheen keskeisissä suhteissa. Esimerkiksi huonot välit isä- tai äitipuolen kanssa, vanhemman kuolema, vanhemman häiriökäyttäytyminen mielenterveyden häiriön vuoksi.
SUOMI ON LUOKKAYHTEISKUNTA. On superporvarit, pikkuherrat, duunarit ja syrjäytyneet. Itsellä ei ole ainakaan sellaista kuvaa, että ikätoverit esim superporvariperheistä olisivat tietoisesti kiusanneet duunareitten lapsia. Mutta porvarin lapsi ei voi ymmärtää, miten pahalta duunarin lapsesta tuntuu, kun hänelle hehkutetaan kesäloman Etelä-Amerikan roadtripistä ja maalaillaan syysloman tulevaa Berliinin reissua. Eihän onnen pitäisi olla materiasta kiinni, pointti onkin siinä ettei lasta tee surulliseksi välttämättä se, ettei hän itse pääse Berliiniin vaan se, että hän tuntee olevansa erilainen kuin muut, yksinäinen. Samasta syystä syrjäytyneen perheen lapsi viihtyy syrjäytyneen perheen lapsen kanssa. Ongelmaiset nuoret löytävät toisensa, ja ymmärtävät toinen toisiaan. Kuilu luokkien välissä syvenee..
Kun kuuluu alhaiseen luokkaan, ja kotona on vielä ollut ongelmia; vanhemman mielenterveyden järkkymistä ja sairasta käyttäytymistä, jännitteitä perheenjäsenten kesken, äärimmäistä köyhyyttä, keskenjäänyttä surutyötä läheisen menettämisestä, pakkoa lähteä kotoa kaupunkiin töihin jne, ei enää jaksaisi sitä vihoviimeistä ajatella, KOULUa. Vaikka lahjoja olisi, on tilanteessa vaikea pyrkiä akateemiseen koulutukseen; voimat eivät riitä työssäkäymiseen, opiskeluun ja masennuksesta tervehtymiseen yhtäaikaa.
Mulla on aluillaan vaikean masennuksen hoito... Olen oireillut monta vuotta, mutta en ole kehdannut mennä hoitoon. Kuten joku sanoi tässä ketjussa, masis on muotia. Kyllä, tietynlainen pieni purnaaminen ja märehtiminen on hyvin muodikasta, tyytymättömyys on in. Mutta oikeat ongelmat, todelliset mielenterveyden häiriöt, syvä masennus joka saa toimintakyvyttömäksi, ei yhtään ole muotia. Se on heikkoutta! Yhden uuden kaverin avulla uskoin lopulta että en ole heikko tai huono vaan yksinkertaisesti sairastunut, ja tarvitsen apua tervehtyäkseni. Sekin on ongelma, että YHTEISKUNNASSAMME ON NOLOA OLLA MASENTUNUT.
Lisääntynyt kofeiinin käyttö lisää myös mielenterveyden ongelmia.
http://qmies.blogit.fi/
Itselläni altavaa stressiä tuottaa koulu. Jos koulussa haluaa hoitaa hommat hyvin, on tehtävä sen eteen töitä yötä päivää vuoden ympäri. Lisäksi on tehtävä koulun ohella töitä, jotta saisi elätettyä itsensä, lomista ei siis ole puhettakaan. Elämän pieniä valopilkkuja ovat ne opettajat, jotka toteavat kysymykseen "miksi emme ole saanet tenttejä takaisin, vaikka teimme ne jo kaksi kuukautta sitten?", että "olin lomalla". Ja lisäksi toteavat, että heillä on oikeus lomaan, opiskelijoilla ei. On se jännä. Luulin nimittäin ennen, että kouluissa lomat on tarkoitettu edistämään opiskelijoiden hyvinvointia, mutta vuosien varrella olen huomannut lomien olevankin vain opettajia varten. Lomat käytän nimittäin tentteihin lukemiseen, töissä käymiseen sekä muiden koulutöiden hoitamiseen. Kavereille ei aikaa ole juuri lainkaan. Lisäksi minulla on liuta erilaisia sairauksia, sekä psyykkisiä että fyysisiä, jotka aiheuttavat poissaoloja tunneilta ja näin ollen myös lisää koulutöitä korvaustehtävien parissa. Kyllä sitä vähemmästäkin nuppi sekoaa ja miettii mitä järkeä tässä kaikessa on. No mutta, eihän siinä olekaan.
minusta nuorten pahoinvointi johtuu siitä että käsitteet empatia, sympatia, yhteishenki yms. on unohdettu. Ei haluta /jakseta edes yrittää ymmärtää muita kun itsellä on niin kiire saada kaikki heti nyt ja paaljon parempaa kuin muilla! Kaikki vaan kilpailevat huomiosta/rahasta/kavereista ja kaikesta! Tällöin herkkä ihminen "tallautuu jalkoihin" ja jää usein yksin ja mikä pahinta häpeää omaa erilaisuuttaan ja sitä että on tunteva ihminen!
Nuori voi pahoin, koska kulttuurimme on läpimätä ja kaikkialla jauhetaan pelkkää p*skaa. Yhteisön asettamat mallit ja valmiit roolit ovat pinnallista roskaa, joka ei puhuttele itse ajattelevaa ihmistä tippaakaan vaan herättävät vihaa ja epätoivoa tulevaisuuden osalta. Joka tuutti (mediat, julkinen keskustelu, arkinen vuorovaikutus jne.) on täynnä ajatuksetonta lässytystä, jossa tärkeitä kysymyksiä ei edes käsitellä.
Jos näin on, niin ihminen luultavasti toivoisi kuulevansa viisasta puhetta edes jostain päin. Sellaista, missä tunnustettaisiin karu totuus ihmisistä ja yhteisöstä ja sanottaisiin suoraan, miten metsässä asiat ja yleinen keskustelu ja ajattelu ovat ja miten asioita tulisi muuttaa.
Edellinen kirjoitus oli juuri se mitä itse haluaisin sanoa. Joka paikassa jauhetaan PELKKÄÄ PASKAA! Tämä täysi paska näkyy vielä uppoavan tyhmään paskasakkiin, sen huomaa ihan kun keskustelee jonkun kanssa. Menee aivan yli hilseen kuinka tyhmää sakkia monet perusihmiset ovat. En kerta kaikkiaan kestä sitä. Onko ajatteleminen todellakin niin helvetin vaikeaa kuin se näyttää olevan?
Voin pahoin, koska mun vanhemmat ovat alkoholisteja, eivätkä tunnu välittävän tippaakaan musta. Jos ne jotain mukavaa mulle tekee tai sanoo, ne sanovat sen vain, jotta saisivat itse hyvän omatunnon. Mulla ei ole mitään henkistä yhteyttä vanhempiini, eikä ne kusipäät edes tunne mua. Viikonloput ne dokaa ja arkisin sitten yritetään vältellä mua parhaimman mukaan, ettei rupeaisi likaa nolottamaan ne sikamaisuudet, mitä viikonloppuisin tuli tehtyä. Eikä näistä asioista voi kunnolla puhuakaan; äiti rypee niin kovassa itsesäälissä, ettei se osaa ottaa itseään niskasta yhtään kiinni sen vertaa, että kohtaisi mut suoraan tän asian kanssa ja isä taas kieltäisi ongelmansa ja pistäisi kaiken äidin piikkiin. Ja tää kaikki saa minut vaan vihaamaan ja halveksumaan heitä niin paljon, etten kestä katsoa heitä, saati puhua.
Mä vihaan kaikkea ja mulla on erittäin paskanen fiilis.
Kun kaksi huonoissa olosuhteissa kasvanutta ihmistä alkaa perustamaa perhettä, eikä ole saanu ensin selvitettyä omia ongelmiaan, ei voi seurata mitään kovin hyvää. (En syytä vanhempiani enkä vihaa heitä!)
Vanhempani eivät ole olleet tarpeeksi läsnä (henkisesti). Kun olin pieni äidillä oli masennusta ja isä työnarkomaani. Nyt tilanne on helpottanut avioeron myötä, mutta olisin varmasti lapsena tarvinnut enemmän tukea ym.
Vanhemmat eivät ole toimineet tarvittavina "peileinä" enkä ole saanu kehitettyä itselleni minkäänlaista minäkuvaa. Varmaan sen takia kaveritkin on jäänyt saamatta, kun olen aina ollu niin hukassa muiden keskellä.
Koulussa on ollut kiusaamista, aika lievää, mutta on se silti sattunut. Nyt olenkin jättänyt opiskelun kokonaan. Kävin lukiota vähän aikaa, mutta ei siitä tullut mitään. Ei kavereita, syrjintää, masentuneelle ihmiselle liikaa stressiä...
Olen yrittäny saada apua psykiatrian puolelta, mutta sekin homma tuntuu kovin pinnalliselta eikä niitä tunnu kiinnostavan muu kuin koulunkäynti ja lääkitys. No vika on kyllä minussakin kun en osaa puhua ajatuksista/tunteistani.
Sukulaiset toitottaa, että käy nyt se lukio loppuun, muuten elämästä ei tule yhtään mitään, ei saa töitä, ei saa poikäystävää.
Voi helvetti tätä yhteiskunta ja ihmisiä.