Minä mies, synnyin 50-luvulla, vaihteikasta opettavaa ja oppirikasta elämää kantapään kautta. Olen saanut aina nenilleni heti pienestä lapsesta saakka. Saanut niellä kaikki sisääni ja olla hiljaa. En edes muista että olenko koskaan ollut äidin sylissä. Isän joskus mutta harvoin. Olihan meitä yhdeksän sisarusta, on vieläkin. Elämää maaseudulla, pienviljelijän lapsena. Sodan käyneet vanhemmat. Isä koko viisivuotisen uran loi sodassa. Äiti jakoi postia sotatantereella jalkasin 40-50 kilometriä. Liekkö nämä asiat sitten siirtyneet jollakin tavalla meihin jälkipolviin? Onkohan ne vaikuttaneet meidän henkisen hyvinvoinnin tilaan? Sodasta ei paljon puhuttu. Isäni oli jo terveydeltään huono kun synnyin. Rintamiestilalla, siellä oli töitä, tekemätöntä työtä.......... pohjoisessa.
Olisinko jo lapsena saanut valita asuinpaikkani? Olisinko saanut valita elintason? Kouluttautua siisteihin ammatteihin. Ei ollut mahdollisuuksia. Ei kouluaineisiin apua, ei puututtu kolukiusaamisiin.
Olenko noilla tiedoilla opeilla saanut itselleni heikon itsetunnon? Saanut niin helvetin ujon elämän. Pelännyt itseäni satuttavista asioista. Niistä en voinut puhua, en osannut enkä uskaltanut jotta niillä ei lyötäisi enää. Äkkiä pois niistä. Kohtaloni on ollut, että kaikissa asioissa on jokainen kävellyt ylitseni, jyrännyt. Olen hävennyt itseäni, pitänyt itseäni rumana, hävennyt minuutta minkä jo koulussa sain kokea. Opettaja aina haukkui.
Olen kierinyt masennuksessa vuosia. Tapellut perheeni, itseni kanssa noiden asioiden kanssa. Hakenut paikkaa, aikaa, tapaa ja muuta sellaista. Kokenut raskaita pettymyksiä. Kokenut oman riittämyyden, vaikka työni kautta hyväksyntää hakenut. Ympäri vuorokauden töissä. Nukuin 3-5 tuntia vuorokaudessa, nekin varttitunnin pätkissä. Aamulla aikaisin ylös, ja myöhään illalla kotiin. 30 vuotta jaksoin, sitten tuli noutaja.
Annoin elämälle periksi, masennuin, vaivuin tuohon pirun synkkyyteen. Ylellisen paha olo, raskasta kuin tukkimetsässä, mieli maassa, jos sitä edes oli olemassakaan. Pää täynnä painetta, jaloissa 100 kg lyijjyä. Elämä kriisissä, vaimo ei ymmärrä. Halu häipyä perhehelvetistä pois, erota tuosta rakkaasta vaimosta. Erota kaikesta ja päästä pois yksinäisyyteen. Paeta jonnekin kauas erämaahan ja olla yksin. Kuolla hiljaa pois.
Kuljin perheterapiassa, vaimonkin kanssa. Asiat mitkä minua koski, voi kuinka ne satutti. En uskaltanut omista huonoista asioista puhua ventovieraalle uhmiselle. Vaimo kertoi minun heikkoudesta, minä suutuin ja mökötin sitten hänelle.......... Kävin useita kertoja psykiatrin luona. Oman itsetuhon takia pääsin kiireellisellä aikataululla hänen luo. Hän oli ihminen, oli helpotusta sen hetken kun sain hänelle puhua. Sain lääkityksen, toisen jos kolmannen. Helvetti jatkui, kävin psykologin luona viikottain. Nukuin, olin, kuoleva ihminen. Vaimo käski häipyä,,,, lähdin mökille. Heräsin sairaalasta ja vapaehtonen pakko oli mennä mielisairaalaan. Kävin siis sinisten enkelten luona, juttelivat ja pitivät minusta huolta. En tiedä missä olin ollut, metsässä, syvässä korvessa läpimärkänä talvipakkasessa.
Sairaalassa itkin minääni, kaiken menettäneenä. Vaikeroin olin elämässä pohjalla. Pääsin 3 vuorokauden kuluttua sitten ulos yksin kävelämään. Katsoin tuonne rakennuksien katoille, mistä hyppään alas. Kriisi, minulla hätä, kipu, huutava tuska sisällä. Menin takaisin,,,,,,, meitä 6 kohtalotoveria samassa huoneessa. Kukaan ei ollut parempi toista, ei koulutuksen, kuin arvomaailmankaan kautta. Juttelimme, minäkin uskalsin avautua, puhuttiin, kerroin oman osani, sain purettua, sain kuulla toisten kertomuksia. Ette usko, kuinka paljon se kevensi henkisesti. En ollut yksin, paljon muitakin, ei tarvitse hävetä itseä. En ole yksin joka sairastaa mielisairautta..... 4 viikkoa olin ja pääsin sitten pois sairaalasta. Katson että sain hyvin paljon apua siellä vertaistemme kanssa keskusteluista. Jatkoin yksin psykologilla käyntiä vuoden sen jälkeen. Luin monta kirjaa jotka käsittelivät masennusta. Sieltä löysin itseni ja opin terapiassa juttelemaan noista asioista, jotka minua painoivat. Pääsin kiinni elämään, aloin hiljalleen toipua. Hiljalleen tarkoitta että parissa vuodessa vasta pääsin jaloilleen.
Aikuiset lapseni auttoivat isän jaloilleen. Palasin vaimoni luokse ja elämä on........
Teille kaikille tahdon ojentaa paranemisen toivoa. Sitä, siitä pitää itse käydä luja tappelu. Kukaan toinen ei sinua sieltä nosta.
Olisinko jo lapsena saanut valita asuinpaikkani? Olisinko saanut valita elintason? Kouluttautua siisteihin ammatteihin. Ei ollut mahdollisuuksia. Ei kouluaineisiin apua, ei puututtu kolukiusaamisiin.
Olenko noilla tiedoilla opeilla saanut itselleni heikon itsetunnon? Saanut niin helvetin ujon elämän. Pelännyt itseäni satuttavista asioista. Niistä en voinut puhua, en osannut enkä uskaltanut jotta niillä ei lyötäisi enää. Äkkiä pois niistä. Kohtaloni on ollut, että kaikissa asioissa on jokainen kävellyt ylitseni, jyrännyt. Olen hävennyt itseäni, pitänyt itseäni rumana, hävennyt minuutta minkä jo koulussa sain kokea. Opettaja aina haukkui.
Olen kierinyt masennuksessa vuosia. Tapellut perheeni, itseni kanssa noiden asioiden kanssa. Hakenut paikkaa, aikaa, tapaa ja muuta sellaista. Kokenut raskaita pettymyksiä. Kokenut oman riittämyyden, vaikka työni kautta hyväksyntää hakenut. Ympäri vuorokauden töissä. Nukuin 3-5 tuntia vuorokaudessa, nekin varttitunnin pätkissä. Aamulla aikaisin ylös, ja myöhään illalla kotiin. 30 vuotta jaksoin, sitten tuli noutaja.
Annoin elämälle periksi, masennuin, vaivuin tuohon pirun synkkyyteen. Ylellisen paha olo, raskasta kuin tukkimetsässä, mieli maassa, jos sitä edes oli olemassakaan. Pää täynnä painetta, jaloissa 100 kg lyijjyä. Elämä kriisissä, vaimo ei ymmärrä. Halu häipyä perhehelvetistä pois, erota tuosta rakkaasta vaimosta. Erota kaikesta ja päästä pois yksinäisyyteen. Paeta jonnekin kauas erämaahan ja olla yksin. Kuolla hiljaa pois.
Kuljin perheterapiassa, vaimonkin kanssa. Asiat mitkä minua koski, voi kuinka ne satutti. En uskaltanut omista huonoista asioista puhua ventovieraalle uhmiselle. Vaimo kertoi minun heikkoudesta, minä suutuin ja mökötin sitten hänelle.......... Kävin useita kertoja psykiatrin luona. Oman itsetuhon takia pääsin kiireellisellä aikataululla hänen luo. Hän oli ihminen, oli helpotusta sen hetken kun sain hänelle puhua. Sain lääkityksen, toisen jos kolmannen. Helvetti jatkui, kävin psykologin luona viikottain. Nukuin, olin, kuoleva ihminen. Vaimo käski häipyä,,,, lähdin mökille. Heräsin sairaalasta ja vapaehtonen pakko oli mennä mielisairaalaan. Kävin siis sinisten enkelten luona, juttelivat ja pitivät minusta huolta. En tiedä missä olin ollut, metsässä, syvässä korvessa läpimärkänä talvipakkasessa.
Sairaalassa itkin minääni, kaiken menettäneenä. Vaikeroin olin elämässä pohjalla. Pääsin 3 vuorokauden kuluttua sitten ulos yksin kävelämään. Katsoin tuonne rakennuksien katoille, mistä hyppään alas. Kriisi, minulla hätä, kipu, huutava tuska sisällä. Menin takaisin,,,,,,, meitä 6 kohtalotoveria samassa huoneessa. Kukaan ei ollut parempi toista, ei koulutuksen, kuin arvomaailmankaan kautta. Juttelimme, minäkin uskalsin avautua, puhuttiin, kerroin oman osani, sain purettua, sain kuulla toisten kertomuksia. Ette usko, kuinka paljon se kevensi henkisesti. En ollut yksin, paljon muitakin, ei tarvitse hävetä itseä. En ole yksin joka sairastaa mielisairautta..... 4 viikkoa olin ja pääsin sitten pois sairaalasta. Katson että sain hyvin paljon apua siellä vertaistemme kanssa keskusteluista. Jatkoin yksin psykologilla käyntiä vuoden sen jälkeen. Luin monta kirjaa jotka käsittelivät masennusta. Sieltä löysin itseni ja opin terapiassa juttelemaan noista asioista, jotka minua painoivat. Pääsin kiinni elämään, aloin hiljalleen toipua. Hiljalleen tarkoitta että parissa vuodessa vasta pääsin jaloilleen.
Aikuiset lapseni auttoivat isän jaloilleen. Palasin vaimoni luokse ja elämä on........
Teille kaikille tahdon ojentaa paranemisen toivoa. Sitä, siitä pitää itse käydä luja tappelu. Kukaan toinen ei sinua sieltä nosta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kertoa ,meitä kaltaisiasi on paljon,ja jotenkin me vaan pyristelemme eteenpäin ja se kaikkein tärkein työ on tehtävä itse itsensä kanssa,lääkkeet voivat
olla vain tukena.
kirjoituksesi kosketti kovasti. kiitos.
ja koskettava kirjoitus. Kiitos siitä. Kaikkea hyvää elämääsi!
ja herätti ajatuksia. Esitit kyllä vaikeita kysymyksiä joihin ei taida olla vastauksia.
Mielestäni on ihailtavaa aina, kun joku miespuolinen uskaltaa tulla sieltä "miehisyyden teräskaapista" ulos ja paljastaa itsensä ihan vain ihmiseksi. Naisena arvostan sitä suuresti kun työelämässä enimmäkseen tapaa niitä jotka esittävät kovista ja supermiestä. On kiehtovaa yksinelävälle naisihmiselle saada lukea, millaisia tunteita liikkuu miehisen miehen(kin) mielessä, ja minkälaisten vaikeuksien kanssa hän(kin) kamppailee. Että kaikki miehet eivät todellakaan ole tunnottomia robotteja jotka vain suorittavat ja joille kaikki on aina niin itsestäänselvää. Kiitos!