Stora Enso sosialistien keppihevosena
11.1.2008
--------------------------------------------------------------------------------
Omistajapolitiikka, varsinkin silloin kun on kyse pörssiyhtiön omistamisesta, on perimmiltään yksinkertaista. Lakia kunnioittava omistaja odottaa omistuksestaan tuottoa, arvonnousua tai molempia. Yhtiökokouksen koittaessa ilmaisee omistaja näkemyksensä yhtiön hallituksesta ja jos katsoo yhtiökokousten välillä hallituksen linjaukset huonoiksi, niin esittää sitten ylimääräisen yhtiökokouksen kutsumista.
Periaatteena on, että samat oikeudet ja velvollisuudet koskevat sekä piensijoittaja Tuppuraista että suuromistaja Suomea. Yksinkertaisella filosofialla voi vielä pohtia kummalla on ankarampi moraalinen vastuu lakien noudattamisesta: kansalaisella vai lakeja säätävällä, niitä toimeenpanevalla ja niiden noudattamista valvovalla valtiolla?
Käytännön politiikka ei tee valtion omistajaohjauksesta aivan näin yksinkertaista. Kun valtion osaksikin omistama yhtiö ilmoittaa tehtaan lakkauttamisesta tai irtisanomisista, alkavat ymmärrettävät intohimot jyllätä. Työntekijät ja tehdaspaikkakunnat ovat huolissaan tulevaisuudestaan ja saman huolen haluaa jakaa moni muukin – osa vilpittömästi, toiset omia asemiaan pönkittääkseen.
Tahallinen tai tahaton ymmärtämättömyys ei toki ole rangaistavaa. Jos olisi, niin Stora Enson Kemijärven tehtaan lakkautuspäätöksen jälkeen moni poliitikko odottaisi rapsujaan. Niin monille, varsinkin oppositiossa, näyttää nimittäin päätöksentekoa pörssiyhtiöissä säätelevien lakien yksinkertaisetkin perusperiaatteet olevan vieraita. Populistisimmillaan on luotu kuva, että valtio Stora Enson suuromistajana voisi suurin piirtein määrätä toimivan johdon hyppäämään tasajalkaa silloin kun huvittaa.
Vastuuta ja välittämistä voi toki osoittaa – ja on osoitettukin – esimerkiksi alueellisen teollisuuspolitiikan keinoin. Hallituksella on vakaa ja vakava halu kohdentaa tukitoimia Kemijärvelle. Toinen asia on, että vasemmisto-oppositio on tehnyt tapauksesta sosialistisen keppihevosen ja alkanut vaatia valtion omistusosuuden kasvattamista valtionyhtiöissä. Yhdeksi lipunkantajaksi näkyy ryhtyneen Toimihenkilöunionin demaripuheenjohtaja Antti Rinne.
Hetkeä aiemmin SDP:n puoluehallitus oli vaatinut hallitusta antamaan selonteon valtion omistajapolitiikan periaatteista. Pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) vastasi ryhdikkäästi toteamalla, että omistajapolitiikasta ei ole mitään uutta tietoa, jota SDP ei tietäisi.
Tämän tietäisi toki myös SDP ja sen puheenjohtaja, Fortumin ja Nesteen pörssisijoituksilla aikanaan vaurautta kerännyt Eero Heinäluoma, jos muistaisivat kaivaa vaikka joulukuisen valtionyhtiölain yhteydessä käydyn eduskuntakeskustelun esiin. Tuossa yhteydessä hallitus nimittäin jo lupasi yhtäältä antaa arvion omistajapolitiikasta tämän vaalikauden aikana. Toisaalta lakiin liitettiin lausuma, jonka mukaan valtion ottaa huomioon suurten teollisuusyritysten työllisyys- ja aluetalousvaikutukset.
Valtio voi toimia vastuullisena sijoittajana ja omistajana ja niin pitääkin. Aivan eri asia olisi kääntää kehityksen kelloa taaksepäin. Monilla valtionomistuksilla on pitkä tausta Suomen teollistumisen alkuvuosikymmenillä ja sodanjälkeisellä jälleenrakennuksen ajalla. Kun vielä 1970-luvulla vasemmisto olisi sosialisoinut pankit ja vakuutusyhtiötkin, niin 1990-luvulla talouden ja tuottavuuden kehitys ja laman tuoma käytännöllinen pakko johtivat omistajapolitiikan perusteelliseen uudelleenarviointiin. Omistajapohjan laajennus toi paitsi tuloja, herätti myös monet yhtiöt nykyaikaan.
Tämän linjan ovat Ahon, Lipposen ja Vanhasen hallituksissa hyväksyneet kaikki viidentoista vuoden aikana niissä olleet puolueet Vasemmistoliitosta Kristillisdemokraatteihin.
Valtio on saanut osakkeidensa myynnistä noin 15 miljardia euroa viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana, laski palkansaajien tutkimuslaitoksen Jaakko Kiander. Noiden varojen jakamisesta käytyyn huutokauppaan on vuosien kuluessa hövelisti osallistunut viljalti kaikkien puolueiden kansanedustajia. Paljolti valtiovarainministerien, siis myös Heinäluoman, johdatuksella varat on käytetty valtion velan lyhentämiseen.
Kiander totesi torstaina, että yhtiöiden kurssit ovat osakemyyntien jälkeen nousseet niin, että olisi ollut kannattavampaa olla myymättä. Halpa ja helppo jälkiviisastelu unohtaa tahallaan sen, kuinka omistuspohjan laajentaminen on parantanut yhtiöiden toimintaa ja kurssikehitystä. Toisaalta laskelma myös unohtaa sen, mikä olisi ollut valtiontalouden liikkumavara vuosien varrella ilman myyntipäätöksiä.
Huoli ihmisten työstä ja tulevaisuudesta synnyttää aina ympärilleen paitsi vakavaa toimintaa, myös poliittista loiskuohuntaa. Se kuuluu asiaan. Tällä vaalikaudella on myös totuttu siihen, että suurimman oppositiopuolueen punalippu liehuu opportunismin tuulessa juuri niin populistisesti kuin ikinä kykenee. Ja aina löytyy hyväntahtoisia hölmöjä sekä maksettuja asiamiehiä palkeisiin vielä lisätuulta pumppuamaan.
11.1.2008
--------------------------------------------------------------------------------
Omistajapolitiikka, varsinkin silloin kun on kyse pörssiyhtiön omistamisesta, on perimmiltään yksinkertaista. Lakia kunnioittava omistaja odottaa omistuksestaan tuottoa, arvonnousua tai molempia. Yhtiökokouksen koittaessa ilmaisee omistaja näkemyksensä yhtiön hallituksesta ja jos katsoo yhtiökokousten välillä hallituksen linjaukset huonoiksi, niin esittää sitten ylimääräisen yhtiökokouksen kutsumista.
Periaatteena on, että samat oikeudet ja velvollisuudet koskevat sekä piensijoittaja Tuppuraista että suuromistaja Suomea. Yksinkertaisella filosofialla voi vielä pohtia kummalla on ankarampi moraalinen vastuu lakien noudattamisesta: kansalaisella vai lakeja säätävällä, niitä toimeenpanevalla ja niiden noudattamista valvovalla valtiolla?
Käytännön politiikka ei tee valtion omistajaohjauksesta aivan näin yksinkertaista. Kun valtion osaksikin omistama yhtiö ilmoittaa tehtaan lakkauttamisesta tai irtisanomisista, alkavat ymmärrettävät intohimot jyllätä. Työntekijät ja tehdaspaikkakunnat ovat huolissaan tulevaisuudestaan ja saman huolen haluaa jakaa moni muukin – osa vilpittömästi, toiset omia asemiaan pönkittääkseen.
Tahallinen tai tahaton ymmärtämättömyys ei toki ole rangaistavaa. Jos olisi, niin Stora Enson Kemijärven tehtaan lakkautuspäätöksen jälkeen moni poliitikko odottaisi rapsujaan. Niin monille, varsinkin oppositiossa, näyttää nimittäin päätöksentekoa pörssiyhtiöissä säätelevien lakien yksinkertaisetkin perusperiaatteet olevan vieraita. Populistisimmillaan on luotu kuva, että valtio Stora Enson suuromistajana voisi suurin piirtein määrätä toimivan johdon hyppäämään tasajalkaa silloin kun huvittaa.
Vastuuta ja välittämistä voi toki osoittaa – ja on osoitettukin – esimerkiksi alueellisen teollisuuspolitiikan keinoin. Hallituksella on vakaa ja vakava halu kohdentaa tukitoimia Kemijärvelle. Toinen asia on, että vasemmisto-oppositio on tehnyt tapauksesta sosialistisen keppihevosen ja alkanut vaatia valtion omistusosuuden kasvattamista valtionyhtiöissä. Yhdeksi lipunkantajaksi näkyy ryhtyneen Toimihenkilöunionin demaripuheenjohtaja Antti Rinne.
Hetkeä aiemmin SDP:n puoluehallitus oli vaatinut hallitusta antamaan selonteon valtion omistajapolitiikan periaatteista. Pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) vastasi ryhdikkäästi toteamalla, että omistajapolitiikasta ei ole mitään uutta tietoa, jota SDP ei tietäisi.
Tämän tietäisi toki myös SDP ja sen puheenjohtaja, Fortumin ja Nesteen pörssisijoituksilla aikanaan vaurautta kerännyt Eero Heinäluoma, jos muistaisivat kaivaa vaikka joulukuisen valtionyhtiölain yhteydessä käydyn eduskuntakeskustelun esiin. Tuossa yhteydessä hallitus nimittäin jo lupasi yhtäältä antaa arvion omistajapolitiikasta tämän vaalikauden aikana. Toisaalta lakiin liitettiin lausuma, jonka mukaan valtion ottaa huomioon suurten teollisuusyritysten työllisyys- ja aluetalousvaikutukset.
Valtio voi toimia vastuullisena sijoittajana ja omistajana ja niin pitääkin. Aivan eri asia olisi kääntää kehityksen kelloa taaksepäin. Monilla valtionomistuksilla on pitkä tausta Suomen teollistumisen alkuvuosikymmenillä ja sodanjälkeisellä jälleenrakennuksen ajalla. Kun vielä 1970-luvulla vasemmisto olisi sosialisoinut pankit ja vakuutusyhtiötkin, niin 1990-luvulla talouden ja tuottavuuden kehitys ja laman tuoma käytännöllinen pakko johtivat omistajapolitiikan perusteelliseen uudelleenarviointiin. Omistajapohjan laajennus toi paitsi tuloja, herätti myös monet yhtiöt nykyaikaan.
Tämän linjan ovat Ahon, Lipposen ja Vanhasen hallituksissa hyväksyneet kaikki viidentoista vuoden aikana niissä olleet puolueet Vasemmistoliitosta Kristillisdemokraatteihin.
Valtio on saanut osakkeidensa myynnistä noin 15 miljardia euroa viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana, laski palkansaajien tutkimuslaitoksen Jaakko Kiander. Noiden varojen jakamisesta käytyyn huutokauppaan on vuosien kuluessa hövelisti osallistunut viljalti kaikkien puolueiden kansanedustajia. Paljolti valtiovarainministerien, siis myös Heinäluoman, johdatuksella varat on käytetty valtion velan lyhentämiseen.
Kiander totesi torstaina, että yhtiöiden kurssit ovat osakemyyntien jälkeen nousseet niin, että olisi ollut kannattavampaa olla myymättä. Halpa ja helppo jälkiviisastelu unohtaa tahallaan sen, kuinka omistuspohjan laajentaminen on parantanut yhtiöiden toimintaa ja kurssikehitystä. Toisaalta laskelma myös unohtaa sen, mikä olisi ollut valtiontalouden liikkumavara vuosien varrella ilman myyntipäätöksiä.
Huoli ihmisten työstä ja tulevaisuudesta synnyttää aina ympärilleen paitsi vakavaa toimintaa, myös poliittista loiskuohuntaa. Se kuuluu asiaan. Tällä vaalikaudella on myös totuttu siihen, että suurimman oppositiopuolueen punalippu liehuu opportunismin tuulessa juuri niin populistisesti kuin ikinä kykenee. Ja aina löytyy hyväntahtoisia hölmöjä sekä maksettuja asiamiehiä palkeisiin vielä lisätuulta pumppuamaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
mieltä. Kysynpä vaan mikä on sitten muuttunut maailmassa. Oppositio on aina käyttänyt ja tulee vastaisuudessakin käyttämään kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot huomion keräämiseksi siltä suurelta massalta, jota joku vaalikarjaksikin on kutsunut. Näin on tehnyt myöskin kokoomus, joten siinä suhteessa katson asiantuntevan ja sinänsä oikean kirjoituksesi olevan jossain määrin hurskasteleva. Toisaalta, niinhän se maailma pyörii.
Muutos tulee taas kuvioihin todenteolla vasta sitten, kun ns läntiset teollisuusmaat ajautuvat kestämättömään kriisiin hävittyään uudelle maailmalle kilpailun työpaikoista. Silloin puhaltavat taas nämä protektionismin tuulet, jolloin valtiota huudetaan apuun muidenkin kuin oppositiopuolueiden voimin. Valitettavsti se aika on edessä melko pian.
USA:kaan ei pysty kilpailemaan Aasian halpatyövoimaa vastaan. Eikä ole tarviskaan. Sitä eivät halua kuin suuryritykset (Niket ja Adidakset yms.), jotka teettävät ilmaiseksi ja myyvät kalliilla. Mitä pikemmin tälle saadaan stoppi, sen parempi. Länsimaiden työntekijöiden kusetus saa riittää!!!
Höpö höpö
http://www.verkkouutiset.fi/juttu.php?id=120677
Kovin on epämääräistä Häkämiehen käyttäytyminen.
Stora Enson tapauksessa hallitus on vallaton, mutta entä Elisan asiassa? Siinä valtio omistaa pienen sirusen ja jo kuuluu Häkämiehen ääni miten pitäisi toimia.
Taitaa olla Elisa kokoomuksen keppihevonen.
Ei varmaa mene pitkään, kun Niinistöltä löytyy oma ympyräinen kantansa.
Osakkeenomistajien ahneudelle tehtävä stoppi,enää ei riitä 9% nyt pitää saada 13%, paskanvauhantaa ettei sellu/paperiteollisuus kannata,tehdaskatteet pyörivät 35% kieppeillä.