Minulla on 2-vuotias tyttö Ada. Adalta haudattiin täti kuusi viikkoa sitten, Anni oli vasta 16-vuotias ja Ada rakasti häntä yli kaiken. Ogelma on siinä että Ada ei unohda Annia! Kauanko tätä kestää? Joka päivä Ada katsoo valokuvia Annista ja näyttää aina sormella: Anni anni... Hän menee jopa nukkumaan Annin kuva kädessä! Mieheni ei kestä tätä olihan Anni kuitenkin hänen siskonsa. Ja aina kun mennään mummolaan katsomaan mummoa niin Aada hokee koko auto matkan että Annia kattoon, ja kun ollaan päästy mummolaan niin tyttö etsii Annia jopa pari tuntia ja lopulta itkee pettyneenä kun ei löydä tätä. Tämä saa aina meidät kaikki itkemään kun pienellä on niin kauhea ikävä! Annin hautajaisissa Ada yritti halata häntä ja hoki epätoivoisena että: Anni tule, nouse ylös! sitten rupesi itkemään kun Anni ei herännyt. Tämä oli niin kauheaa katsottavaa että aina itkettää kun muistelee sitä! Yhtenä aamuna menin olohuoneeseen ja tyttö itki hiljaa lattialla ja katsoi valokuvia ja hoki Annia.. Miten voin saada kaksi vuotiaan ymmärtämään että täti on kuollut! Mummo on yrittänyt selittää Adalle että Anni ei tule enää ja että Anni on taivaassa enkelinä siis kuollut ja aina Ada alkaa nyyhkyttämään ja kysyy että miksi ei tuu? ja sitten seuraa hirveä huuto ja taas hän saattaa pari tuntia itkeä ja huutaa Annia. Mutta ei ymmärrä mitä kuolema on. Kauhealta tuntuu se että Ada taitaa ajatella että Anni on jotenkin jättänyt hänet! Minä en kestä kuunnella enää pakko lähteä ulos tai johonkin muualle! En ymmärrä miten niin pieni ihminen voi surra niin paljon, niin kauan ja niin karvaasti tyttö itkee sydämensä pohjasta.. Tulen kohta hulluksi en kestä enää minulla on kauhea masennus ja olen itkenyt lähes joka päivä kuusi viikkoa putkeen! Milloin tyttö unohtaa? Pitääkö piilottaa kuvat olla kuin Annia ei koskaan olisi ollutkaan? Tiedän, se on kauhea ajatus mutta tuntuu että ei voi enää muutakaan!
Kuollut täti..
epätoivoinen
5473
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuntuu varmaan vaikealta katsella pienen lapsen surua, kun itsekin on järkyttynyt ja suruissaan. Kyky kiintyä on tärkeä taito ihmiselle ja lapsellanne on se. Kyky surra menetystä on myöskin tärkeä taito ja lapsellanne on sekin. Noin traagisessa ja surullisessa tilanteessa jossa elätte hänen reaktionsa on ihan ok. Se tuntuu varmaan rajulta, mutta kaksivuotiaan tunnetilat ovat niin kokonaisvaltaisia.
Antakaa hänen surra ja itkeä. Älkää piilottako valokuvia, katselkaa niitä yhdessä ja jutelkaa tädistä. Kertokaa aina uudelleen, mitä hänelle on tapahtunut, hyväksykää se että lapsi on surullinen ja järkyttynyt niinkuin olette itsekin. Itkekää yhdessä, ei tarvitse peittää omaa suruanne.Käykää haudalla hänen kanssaan, selittäkää uudelleen ja taas uudelleen. Noin vaikea asia vie aikaa paljon, eikä kukaan voi sanoa mikä on oikea aika hänen surra. Voi tulla vaiheita jolloin hän tuntuu unohtavan ja sitten suru tulee taas, varautukaa siihen, se ei lopu kerralla. Hyväksykää kaikki tunteet mitä hän ilmaisee vaikka ne tuntuisivat vaikeilta kohdata, hyvin usein läheisensä menettänyt lapsi ilmaisee vihaa kuollutta kohtaan, joka on ikäänkuin hylännyt hänet.Puhukaa kuolemasta yleisemminkin, kirjojen tai eläinesimerkkien avulla, tai kertokaa ketä muita on suvustanne kuollut aiemmin, sitten kun tuntuu sopivalta, omaan vaistoon kannattaa luottaa ettei tyrkytä liikaa liian varhain.
Menetys on suuri ja on tervettä ja hyvä asia, että hän ilmaisee suruaan noin rikkaasti ja syvästi.Surkaa yhdessä ja olkaa lähellä toisianne tänä vaikeana aikana, samalla annatte hänelle mallin siitä kuinka ihmiset voivat tukea toisiaan vastoinkäymisten kohdatessa.
On hyvä että tädistä puhutaan mutta selkeästi siten, että hän tietää että täti ei tule takaisin. Kuvat ovat hänelle nyt valtava aarre, antakaa hänen katsella niitä paljon.
Toivotan teille kaikille voimia tänä raskaana aikana ja otan osaa suruunne.
Ada ei osaa surra Annin kuolemaa vaan häntä surettaa jätetyksi tulemisen tunne. Ennen hän näki Annia 4-5 kertaa viikossa. Se on kamalaa kun Ada vaan odottaa ja odottaa milloin saa nähdä tätiä.. Olen kyllä yrittäny näyttää kuvia esim. kuolleesta vaaristani ja selittänyt että vaari on kuollut kuten Anni ja että äiti ei voi nähdä enää vaaria muuten kuin kuvissa, mutta Ada ei ole ikinä nähnyt häntä eikä siis osaa kaivata. Se on niin vaikea selittää niin pienelle lapselle mitä kuolema on. Kun sanon että vaari on kuollut ja vaari on poissa eikä vaaria voi enää nähdä. Ada vain sanoo että: niin. ja se on Adalle ok ja hän näyttää ymmärtävän sen. Mutta kun yritin selittää samaa Annista niin Ada sanoi että: Annia kattoon. sanoin Adalle että: No mennäänpä kattoon Annia. Ada oli niin iloinen etten ole koskaan nähnyt häntä niin iloisena. vein tytön tietenkin hautausmaalle ja näytin haudan ja sanoin että Anni on täällä ja taputin maata, siitä ei seurannut muuta kuin itkua ja Adasta varmaan tuntui että valehtelin vaikka yritin autossa selittää että mennään katsomaan Annin hautaa että Anni on siellä haudassa hautausmaalla. Ada vain vastasi että niin ja nyökytteli. inhottaa kun en saa omaa lastani ymmärtämään.. Tosi turhauttavaa..
Asia vain kertakaikkiaan on kovin vaikea kaksivuotiaan ymmärtää, tarvitaan kärsivällisyyttä nyt valtavasti.Viisivuotiaskaan ei oikein hahmota yleensä kuoleman lopullisuutta.
Koeta olla hyvin selväsanainen, älä missään tilanteessa sano että menette Annia katsomaan vaan katsotte Annin kuvaa, hautaa, kotia, tavaroita jne. Kysymys ei ole siitä että lapsi olisi tyhmä tai sinä huono selittäjä, asiaa on vain hänen vielä ylivoimaisen vaikea hyväksyä. Tarvitaan aikaa, kärsivällisyyttä ja johdonmukaisuutta, olisi hyvä jos kaikki aikuiset hänen lähellään ilmaisisitte asiat suunnilleen samoin, sopikaa keskenänne miten sanotte, enkeliajatus on lapsille turvallinen ja helpottava mutta haudan olemassaolo pitää myös osata jotenkin perustella. Tämä on nyt hyvin tärkeä asia hänelle , sinulle ja teille kaikille. miten lapsi surussaan saa tukea ja ymmärrystä osakseen. Koeta jaksaa.
Kaksivuotias suree juuri noin, viisivuotiaankin on vaikea tajuta kuoleman lopullisuutta.Hänen kannaltaa suru on juuri sitä ettei saa tavata Annia enää. Surutyön lopputuloshan on se, että hyväksytään tapahtunut osaksi omaa elämää, ja juuri sen kanssa hän nyt taistelee.Tarvitaan paljon kärsivällisyyttä ja johdonmukaisuutta aikuisilta, olisi hyvä että sopisitte keskenänne että selittäisitte asiat samalla tavalla, enkeliasia on lapselle hyvin lohdullinen mutta hauta pitää myös perustella.
Tämä voi olla äitiytesi vaativin asia, ja varmaankin vaikein asia mitä olet elämässäsi kohdannut. Suhtaudu asiaan sen mukaisesti, ole lempeä itsellesi ja hänelle. Vika ei ole siinä että lapsi olisi tyhmä tai sinä huono selittämään, asian hyväksyminen vain on niin vaikeaa, ja VIE AIKAA.On teille kaikille kuitenkin hyvin tärkeää että hänellä on nyt ympärillään kärsivällisiä ja lempeitä aikuisia.Ammattiapu ei voi korvata sitä mitä voit hänen äitinään hänelle tässä ja nyt antaa kun mietit itsesi kanssa ensin asian selväksi.
Ja annat itsellesi luvan itkeä myös.
Ihan ystävällisesti ajattelen, että teidän kaikkien hyvinvoinnin vuoksi olisi hyvä mennä juttelemaan vaikkapa joko kunnalliseen tai kirkon perheneuvontaan. Soita ja varaa aika, niin saatte eväitä miten tilanne helpottuisi!
Terveysasemaltakin saat varmaan numeron..
Tärkeintä on tietysti ettei pikkuiselle tule mitään traumoja, siksi ammattiapu olisi tärkeä saada.
ALuksi tehkää jotain mukavaa, kävelylle, kahvilaan, leikkipuistoon, ihmisten parriin, että pääsette edes hetkeksi irti asiasta.
Voimia teille kaikille!
terv. täti