Hei!Olen parikymppinen nainen Turusta.Käyn nyt läpi masennusta,vaikeaa, eikä paranemista yhtään edistä se,että olen yksinäinen ja toiset eivät ymmärrä.Olisi kiva jutella ja ehkä tavatakin kohtalontovereiden kanssa...En ole löytänyt mitään masentuneiden ryhmää Turusta...Varsinkaan nuorten!
Turusta samanikäisiä kohtalontovereita?
masentunut nainen vm.87
6306
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Siis, olen parikymppinen nainen, kärsinyt masennuksesta noin kahdeksan vuotta ja toistaiseksi opiskelen Turussa. Siellä minulla ei ole vielä kovin paljon kavereita. Masennuksesta tuntuu olevan vaikea puhua sellaisten kanssa jotka eivät ole itse sitä kokeneet.
On hankalaa puhua...Tulee syyllinen olo. Jotenkin tuntee itsensä vajaaksi,huonoksi ihmiseksi.Huh,8 vuotta on aika kauan.Olen mäkin kyl 7 vuotta oireillut, mut nyt vast masennuin viime syksynä.Tai vaikeaa sitä kai on määrittää...Onneksi olen löytänyt ihanan terapeutin=)Olisi kiva ehkä meilailla. Jos silt tuntuu, meilaile [email protected]
Olen vastikään masentunut 22v nuori nainen Turusta.
Elämäni mies lähti toisen naisen matkaan ja elämältäni tippui pohja.
En kykene töihin,en pysty poistumaan kotoa enkä tekemään mitään.
Itken kokoajan,en saa nukuttua ja tänään paha olo tuli ulos oksennuksen muodossa.
En pysty syömään mitään,tuntuu että elämä on ohi.
Lääkäri määräsi lääkityksen,psykologin ja kontrollikäyntejä,mutta nyt tuntuu siltä ettei mikään tai kukaan voi minua pelastaa.
Olen pahoillani, kamalaa tuollainen. Itselläni on ollut samankaltaisia tuntemuksia sen jälkeen kun erosin avomiehestäni kesällä. En nukkunut, en syönyt, tai jos yritin jotakin syödä, oksensin välittömästi. Muutin takaisin vanhempieni luokse asumaan ja onneksi äitini oli usein kotona, ettei tarvinnut olla aivan yksin. Kuitenkin makasin vain sängyssä tai sohvalla ja itkin mielettömästi, en saanut tehtyä mitään. Tuntui myös ettei tuskainen oloni hellittänyt hetkeksikään ja pelkäsin etten selviä. Olo on kuitenkin ajan kanssa helpottunut. Nyt kun reilu puoli vuotta on kulunut, kykenen tapaamaan kavereita, syömään normaalisti ja olen jatkanut opiskeluakin. Joskus olen jopa iloinen =) Tietysti vieläkin sattuu, usein on ikävä ja itkettää, mutta tiedän että selviän tästä. Voimia ja jaksamista sinulle!
Hei!Olen se alkuperäinen...Tarjous on edelleen voimassa...Voidaan vaihtaa ajatuksia...
jos nyt vielä kiinnostaa keskustella, niin täs olis osoite: [email protected] (enkä ole mikään uskovainen jos tota osoitetta ihmettelet)... mua kiinnostaisi kans kirjotella syvimmistä solmukohdistani jollekkin ketä niitä mahdollisesti ymmärtäisi...