Olenko elänyt oikein tämän elämäni?
Siihen on mahtunut (1) avioliitto ja yksi lapsi.
Joukko työpaikkoja joissa olen pärjänyt jotenkuten. En hyvin, eikä huonosti.
Nyt elän katumusvuosikymmentäni (50-60). Paljon on jäänyt tekemättä ja paljon olen tehnyt sellaista jota nyt kadun.
Jos saisin mahdollisuuden tehdä joitakin asioita toisin, niin tärkeimmäksi nousisi koulutus. Jäi ammatti hankkimatta ja sitä olen nyt miettinyt, miksi.
Suurimmaksi syyksi nousee se, että en ole koskaan, enkä milloinkaan tiennyt mitä haluan elämältäni!
Lapsuus meni siinä, että yritin pysyä kaukana äidistäni, ettei tulisi selkään. Tuo väistely ei todellakaan auttanut minua kehittymään henkisesti. En myöskään saanut sellaista kasvatusta kuin tulevaisuuteni olisi vaatinut. Minut kasvatettiin olemaan hiljaa ja käyttäytymään kauniisti. Sain näkyä, mutta en kuulua. Tuloksena oli se, että minulta "riisuttiin" taistelu tahto. Koskaan en oppinut pitämään puoliani. Minusta tuli kiltti, nöyrä ja ahkera tunnollinen puurtaja.
Kun sitten aikanaan sain ainokaiseni, niin en nostanut kättäni häntä vastaan. Hän sai purkaa huonon olonsa ja turhaumansa minuun milloin vain. Hänestä tuli menestyjä siinä, etä hän hankki yliopistotason koulutuksen ja on menestynyt! En nujertanut hänen itsetuntoaan, vaan tein kaikkeni, että hänelle kasvaisi terve itsetunto.
Parisuhde ongelmat. Pieleen meni!
En koskaan kunnioittanut pariani!
Miten se olisi onnistunut?
Kun isäni lähti tiehensä ja biologinen äitini pani minut lastenkotiin.
Sieltä minut sitten adoptoitiin "vankilaan" jota jouduin kutsumaan kodiksi täysi-ikäisyyteeni asti.
Kuinka paljon vaikutti tuo kaikki siihen että minusta tuli nyhverö luuseri?
Onko koko elämäni ollut vain hyödytöntä "skeidaa"?
Mikä on minun ihmisarvoni tämänpäivän Suomessa?
Kysymyksiä kysymysten jälkeen ja en löydä vastausta sielustani, vaikka kuinka sitä kaivelisin päivän valoon.
Kuinka teillä on mennyt tuo elämän taipaleenne?
Oletteko tyytyväisä elettyyn elämäänne?
Mitä tekisitten toisin?
Mitä omia ongelmianne siirsitte jälkeläisillenne?
Siihen on mahtunut (1) avioliitto ja yksi lapsi.
Joukko työpaikkoja joissa olen pärjänyt jotenkuten. En hyvin, eikä huonosti.
Nyt elän katumusvuosikymmentäni (50-60). Paljon on jäänyt tekemättä ja paljon olen tehnyt sellaista jota nyt kadun.
Jos saisin mahdollisuuden tehdä joitakin asioita toisin, niin tärkeimmäksi nousisi koulutus. Jäi ammatti hankkimatta ja sitä olen nyt miettinyt, miksi.
Suurimmaksi syyksi nousee se, että en ole koskaan, enkä milloinkaan tiennyt mitä haluan elämältäni!
Lapsuus meni siinä, että yritin pysyä kaukana äidistäni, ettei tulisi selkään. Tuo väistely ei todellakaan auttanut minua kehittymään henkisesti. En myöskään saanut sellaista kasvatusta kuin tulevaisuuteni olisi vaatinut. Minut kasvatettiin olemaan hiljaa ja käyttäytymään kauniisti. Sain näkyä, mutta en kuulua. Tuloksena oli se, että minulta "riisuttiin" taistelu tahto. Koskaan en oppinut pitämään puoliani. Minusta tuli kiltti, nöyrä ja ahkera tunnollinen puurtaja.
Kun sitten aikanaan sain ainokaiseni, niin en nostanut kättäni häntä vastaan. Hän sai purkaa huonon olonsa ja turhaumansa minuun milloin vain. Hänestä tuli menestyjä siinä, etä hän hankki yliopistotason koulutuksen ja on menestynyt! En nujertanut hänen itsetuntoaan, vaan tein kaikkeni, että hänelle kasvaisi terve itsetunto.
Parisuhde ongelmat. Pieleen meni!
En koskaan kunnioittanut pariani!
Miten se olisi onnistunut?
Kun isäni lähti tiehensä ja biologinen äitini pani minut lastenkotiin.
Sieltä minut sitten adoptoitiin "vankilaan" jota jouduin kutsumaan kodiksi täysi-ikäisyyteeni asti.
Kuinka paljon vaikutti tuo kaikki siihen että minusta tuli nyhverö luuseri?
Onko koko elämäni ollut vain hyödytöntä "skeidaa"?
Mikä on minun ihmisarvoni tämänpäivän Suomessa?
Kysymyksiä kysymysten jälkeen ja en löydä vastausta sielustani, vaikka kuinka sitä kaivelisin päivän valoon.
Kuinka teillä on mennyt tuo elämän taipaleenne?
Oletteko tyytyväisä elettyyn elämäänne?
Mitä tekisitten toisin?
Mitä omia ongelmianne siirsitte jälkeläisillenne?
Vastaukset 2
Vanhimmat
kannata mennyttä sille kun ei mitään voi,ei edes vaikealle lapsuudelle.
Ainoastaan omille lapsilleen on voinut antaa rakkautta kukkurapäin.
Työelämästä en kaipaa päivääkään
Suhde epäonnistu,nyt jo huomaa yksin olevan paljon helpompaa.
Mitä sitä katumaan,menee eteenpäin näillä korteilla
jotka kädessä on.Kannustaen lastaan/lapsiaan.
jos siinä rupeaa rypemään! Olen itsekin ap samoja ikäluokkia ja minun ongelmat alkoi jo koulussa eli koulukiusaus vei mahdollisuudet omaan toiveammattiin. Itsetunto meni siis jo nuorena ja kun paniikkihäiriö, sosiaaliset pelot ja ahdistus jatkuva riesa nuorena, niin siihen oli tyytyminen ja sekalaisia töitä kyllä kyennyt tekemään.
Nyt vanhemmalla iällä masennus iski joka nyt jo asettunut. Lienen ollut ikäni masentunut, mutta vasta lasten kasvaessa aikuisiksi ja avioero sitten lopulta laukaisi sellaisen tyhjyyden tunteen. Tästä nyt tosin aikaa jo n.7v eli tänä päivänä olen suht`koht tyytyväinen elämääni.
Ajattelen sillai positiivisesti, jotta monella menee vielä huonommin. Nykyisinhän jo lapset ja nuoretkin oirehtii ja avunsaanti rajallista!
Tällaisten 50-luvulla syntyneiden kasvatus varmaan ollut muillakin tiukkaa, ei syliä, lämpöä tai keskustelua mistään tunne-asioista, seksistä tms.
Omat lapseni olen yrittänyt kasvattaa niin että ois hyvä itsetunto. Kehunut ja kannustanut. Hyviä ja kunnollisiahan niistä tulikin. Lisäksi minä olen pystynyt juttelemaan lasteni kanssa aina kaikesta.
Minä katson, ettei oma elämäni olisi minkään arvoista ellen ois noita lapsia tehnyt/saanut.
Yksin on kyllä parempi olla kuin huonossa suhteessa.
Yksinäisyyhän eniten aina stressanut, voiko sitä enää tässä iässä tosiystävyyttä löytääkkään?
Kaikki jotka yksinäisyydestä valittaa ja esim. netin kautta ystäviä hakee, asettavat usein sellaiset kriteerit joihin itse en ainakaan kykene vastaamaan. Kevätaurinkoa tässä jo odottelen, siitä minun mielialani paranee.