Mitä ihmettä pitäisi tehdä, kun olen aivan väsynyt tähän vuoristorataan!? :(
Eilen ajattelin luopua puolesta yrityksestäni, kun ajattelin että en millään jaksa hoitaa asioita näin masentuneena. Mielummin puolet vähemmän tuloa jos saisi samalla puolitettua taakankin! Tänään taas heräsin suht huolettomana, eikä tuntunut yhtään siltä että olisi hukassa töidensä kanssa.
Alkoholia käytän mielestäni liikaa. En päivisin, mutta aina nukkumaan mennessä pitää saada kunnon tujaus unilääkkeeksi. Joskus tästä tulee aamulla krapulainen olo ja joskus taas ei. Voiko se häiritä silti mielihyvän kokemista? Ryypyn saatuaan päähän tulvii mielihyvän tunnetta, joka siis auttaa nukahtamaan. Vastaavaanlaista mielihyvää ei selvinpäin koe ja olisin todella iloinen, jos jokin onnistuminen jossain asiassa antaisi yhtä suuren palkkion tunteen! Voisin kuvitella, että tällaisen mielihyvän tunteessa voisin ratsastaa helposti ongelmien läpi ilman sen suurempia masennuksia.
Poikkeuksena tuohon ylläolevaan on kuitenkin eräs juttu, josta saan suuren mileihyvän tunteen. On nimittäin eräs ihminen ja ystävä, johon olen ollut erittäin ihastunut. Edelleen jos hän on lähellä, niin en koe minkäänlaista hätää maailmassa ja kaikki ongelmat tuntuu ratkaistavissa olevilta. Jostain syystä en häntä kuitenkaan taida saada ja siksi epäilen, että onkohan hän aikoinaan aiheuttanut koko masennukseen!?
Nyt kun viime erittäin alavireinen kausi alkoi, niin olin ensin onnesta soikeana, kun luvassa olisi tapaaminen hänen kanssa. Sitten tajusin, että olisin vain sen hetken onnellinen ja jälkeenpäin tulisi kaamea ikävä häntä ja sitä olotilaa, että kaikki on hyvin! :( Se laukaisi sitten jotenkin kaamean epätoivon tunteen! Tuo tapaaminen ei ole vielä ollu ja tuumin, että onko sittenkään viisasta satuttaa itseään loppupeleissä!? Toisaalta noita tapaamisia ajattelee myös mahdollisuuksina pästä keräämään itselleen pisteitä ja ehkä jopa saada hänet! Ellei tee mitään, niin ei voi ainakaan saada häntä!
Onko siis jotain vialla, jos ikävöi jotakuta näin ja tuntuu, että kaikki on vain toisesta ihmisestä kiinni, vai onko se puhtaimmillaan luonnollista? Näin on jatkunut vuosia, enkä mitenkään ole päättänyt pakkomielteisesti kiintyä yhteen ainoaan! Niin vain on, koska kukaan muu ei ole pystynyt tarjoamaan vastaavaa onnentunnetta! Tämä ruikutus kuulostaa ehkä kuuluvan sydänsuruosastolle ennemmin kuin tänne jossa ihmiset ovat "oikeasti" hakemassa apua, mutta laitoin silti tänne, koska tällä on kuitenkin keskeinen merkitys masennukseeni.
Sitten mietin, että miksi en saa selvinpäin mielihyvää muusta kuin yhdestä ihmisestä. Miksei esimerkiksi raha anna mitään, koska en todellakaan ole potenut köyhyyttä! Vai onko sittenkin niin, että olen muka jonkinlainen vilpitön helmi, jotka tämän päivän kasvu ja bisnesmaailmassa ovat enää hyvin harvassa?
Eräs syy myös miksi saatan olla itseni kanssa hukassa on se, että asun maalla ja olen melko yksin. Ihminenhän tarvitsee toisia ihmisiä ikäänkuin peileiksi, joista näkee itsensä ja ne minulta usein puuttuu. Toisaalta olen tietokoneen välityksellä paljon tekemisissä ihmisten kanssa, mutta riittääkö se ja onko se sama asia? En myöskään välttele sosiallisia suhteita, kun niihin on mahdollisuus. Sanoisin, että ihmiset pitävät minusta ja huumorintajustani. Toisin sanoen minut kutsutaan uudestaan!
Fyyssisinä ongelmina olen huomannut, että pää on usein tukkoinen ja poroisen tuntuinen. Ajatus ei tahdo oikein liikkua ja on kuin kropassa olisi jotain mikä sinne ei kuulu, tai sitten sieltä puuttuu jotain ja siksi tuntuu pöhnäiseltä.
Olen myös huomannut, että poden seksuaallista haluttomuutta. En tiedä onko se syy vai oire noista muista mielialaongelmista, mutta ennen kun ei ollut yhtä epätoivoinen, niin esim. erottisia kuvia katsellessa kiihottui mielettömästi. Nykyään on aivan sama katsooko metsästyslehdessä hirven kuvaa vai pornolehdessä paljasta pillua! Seksin harrastaminenkin on tuottanut ongelmia, kun ei meinaa seistä ja tuntua missään! Voiko ongelmani johtua madaltuneesta testosteronitasosta, vai voiko se olla vain seuraus? Tunnepuolella ei ole mitään ongelmaa ja osaan siis rakastua tulisesti edelleen, niin kuin kävi jo aikaisemmin ilmi. Olen sitäpaitsi rakastunut tuon suuren ihastukseni jälkeenkin ja se suhde kesti hetken ja sen ajan olin huoleton! Ajttelin asiaa ja olin iloinen, että pystyn sittenkin elämään ilman masentunutta oloa! :) Suhde kuitenkin päättyi ja nyt tuo vanha suola janottaa entistä enemmän ja tuntuu kaikista oikeimmalta mihin olen törmännyt!
Tämä nyt oli enemmän kertomus kuin kysymys. Olisi kiva kuula, jos jollain toisella olisi vastaavanlaisia ongelmia ja miten päässyt niistä!? :) Pakkopullaelämää ei oikein jaksais enää pitkään ja pelkään jos pian ei jaksa hoitaa velvollisuuksiaan, niin ahdinko syvenee sellaiseksi että haluaisi päättää päivänsä :/
Eilen ajattelin luopua puolesta yrityksestäni, kun ajattelin että en millään jaksa hoitaa asioita näin masentuneena. Mielummin puolet vähemmän tuloa jos saisi samalla puolitettua taakankin! Tänään taas heräsin suht huolettomana, eikä tuntunut yhtään siltä että olisi hukassa töidensä kanssa.
Alkoholia käytän mielestäni liikaa. En päivisin, mutta aina nukkumaan mennessä pitää saada kunnon tujaus unilääkkeeksi. Joskus tästä tulee aamulla krapulainen olo ja joskus taas ei. Voiko se häiritä silti mielihyvän kokemista? Ryypyn saatuaan päähän tulvii mielihyvän tunnetta, joka siis auttaa nukahtamaan. Vastaavaanlaista mielihyvää ei selvinpäin koe ja olisin todella iloinen, jos jokin onnistuminen jossain asiassa antaisi yhtä suuren palkkion tunteen! Voisin kuvitella, että tällaisen mielihyvän tunteessa voisin ratsastaa helposti ongelmien läpi ilman sen suurempia masennuksia.
Poikkeuksena tuohon ylläolevaan on kuitenkin eräs juttu, josta saan suuren mileihyvän tunteen. On nimittäin eräs ihminen ja ystävä, johon olen ollut erittäin ihastunut. Edelleen jos hän on lähellä, niin en koe minkäänlaista hätää maailmassa ja kaikki ongelmat tuntuu ratkaistavissa olevilta. Jostain syystä en häntä kuitenkaan taida saada ja siksi epäilen, että onkohan hän aikoinaan aiheuttanut koko masennukseen!?
Nyt kun viime erittäin alavireinen kausi alkoi, niin olin ensin onnesta soikeana, kun luvassa olisi tapaaminen hänen kanssa. Sitten tajusin, että olisin vain sen hetken onnellinen ja jälkeenpäin tulisi kaamea ikävä häntä ja sitä olotilaa, että kaikki on hyvin! :( Se laukaisi sitten jotenkin kaamean epätoivon tunteen! Tuo tapaaminen ei ole vielä ollu ja tuumin, että onko sittenkään viisasta satuttaa itseään loppupeleissä!? Toisaalta noita tapaamisia ajattelee myös mahdollisuuksina pästä keräämään itselleen pisteitä ja ehkä jopa saada hänet! Ellei tee mitään, niin ei voi ainakaan saada häntä!
Onko siis jotain vialla, jos ikävöi jotakuta näin ja tuntuu, että kaikki on vain toisesta ihmisestä kiinni, vai onko se puhtaimmillaan luonnollista? Näin on jatkunut vuosia, enkä mitenkään ole päättänyt pakkomielteisesti kiintyä yhteen ainoaan! Niin vain on, koska kukaan muu ei ole pystynyt tarjoamaan vastaavaa onnentunnetta! Tämä ruikutus kuulostaa ehkä kuuluvan sydänsuruosastolle ennemmin kuin tänne jossa ihmiset ovat "oikeasti" hakemassa apua, mutta laitoin silti tänne, koska tällä on kuitenkin keskeinen merkitys masennukseeni.
Sitten mietin, että miksi en saa selvinpäin mielihyvää muusta kuin yhdestä ihmisestä. Miksei esimerkiksi raha anna mitään, koska en todellakaan ole potenut köyhyyttä! Vai onko sittenkin niin, että olen muka jonkinlainen vilpitön helmi, jotka tämän päivän kasvu ja bisnesmaailmassa ovat enää hyvin harvassa?
Eräs syy myös miksi saatan olla itseni kanssa hukassa on se, että asun maalla ja olen melko yksin. Ihminenhän tarvitsee toisia ihmisiä ikäänkuin peileiksi, joista näkee itsensä ja ne minulta usein puuttuu. Toisaalta olen tietokoneen välityksellä paljon tekemisissä ihmisten kanssa, mutta riittääkö se ja onko se sama asia? En myöskään välttele sosiallisia suhteita, kun niihin on mahdollisuus. Sanoisin, että ihmiset pitävät minusta ja huumorintajustani. Toisin sanoen minut kutsutaan uudestaan!
Fyyssisinä ongelmina olen huomannut, että pää on usein tukkoinen ja poroisen tuntuinen. Ajatus ei tahdo oikein liikkua ja on kuin kropassa olisi jotain mikä sinne ei kuulu, tai sitten sieltä puuttuu jotain ja siksi tuntuu pöhnäiseltä.
Olen myös huomannut, että poden seksuaallista haluttomuutta. En tiedä onko se syy vai oire noista muista mielialaongelmista, mutta ennen kun ei ollut yhtä epätoivoinen, niin esim. erottisia kuvia katsellessa kiihottui mielettömästi. Nykyään on aivan sama katsooko metsästyslehdessä hirven kuvaa vai pornolehdessä paljasta pillua! Seksin harrastaminenkin on tuottanut ongelmia, kun ei meinaa seistä ja tuntua missään! Voiko ongelmani johtua madaltuneesta testosteronitasosta, vai voiko se olla vain seuraus? Tunnepuolella ei ole mitään ongelmaa ja osaan siis rakastua tulisesti edelleen, niin kuin kävi jo aikaisemmin ilmi. Olen sitäpaitsi rakastunut tuon suuren ihastukseni jälkeenkin ja se suhde kesti hetken ja sen ajan olin huoleton! Ajttelin asiaa ja olin iloinen, että pystyn sittenkin elämään ilman masentunutta oloa! :) Suhde kuitenkin päättyi ja nyt tuo vanha suola janottaa entistä enemmän ja tuntuu kaikista oikeimmalta mihin olen törmännyt!
Tämä nyt oli enemmän kertomus kuin kysymys. Olisi kiva kuula, jos jollain toisella olisi vastaavanlaisia ongelmia ja miten päässyt niistä!? :) Pakkopullaelämää ei oikein jaksais enää pitkään ja pelkään jos pian ei jaksa hoitaa velvollisuuksiaan, niin ahdinko syvenee sellaiseksi että haluaisi päättää päivänsä :/
Vastaukset 4
Vanhimmat
mielialan vaihtelu on myös tuttua mulle... Joskus aikoinani käytin itsekin jonkin verran tai pajonkin alkoa unilääkkeeksi ja kun se pitkittyi niin tietenkin se vaikutti myös mielialaani. Vieroitusoireet olivat myös sen mukaiset.
Olin pitkään melko tasapainoisessa elämässä kunnes viime syksynä masennuin toistamiseen, mutta nyt ilman alkoa. Käytän toki silloin tällöin, mutta en lähellekään päivittäin. Silti mielialani vaihtelee jatkuvasti tasaisesta erittäin huonoon ja kaikenlaiset pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat melkein maailmanlopulta.
Unirytmi on vähän niin ja näin, mutta toistaiseksi olen tullut toimeen nukahtamislääkkeellä... Alkoa en siis suosittele ainakaan päivittäiseksi lääkkeeksi.
Satuin tässä vaan poikkeamaan tälle sivulle ja tekstisi iski silmään. Luin kirjottamasi kahteen kertaan ja jotenkin peilasin sieltä itteni. Tällä hetkellä olen vähän maassa kaiken ympärillä tapahtuvan vuoksi ja ajatuksesta on vaikea saada otetta, joten yritä saada selvää, jos tätä joskus tulet lukemaan siis.
Kun kirjotit olevasi rakastunut siihen ihmiseen ja mietit onko luonnollista ikävöidä ja tuntea että kaikki on toisesta ihmisestä kiinni, voin sanoa että suurinpiirtein luonnollista se on. Huomasin itsellänikin samanlaisia oireita kun rakastin erästä ihmistä syntymästäni siihen päivään asti kun kerroin hänelle totuuden ja hän tyrmäsi sen. Sen jälkeen on ollut taistelua siitä, että en saa rakastaa häntä. Kuitenkin olen ollut onnellinen koska asia tuli vihdoin esille ja sitä ei tarvitse enää piilotella. Tosin sinä aikana kun keräsin rohkeutta kertoa hänelle seurustelin erään toisen ihmisen kanssa, mutta se toi vain onnen hetkeksi kunnes koin sen olevan väärin ja pistin välit poikki. Siitä suhteesta minulle jäi kuitenkin traumoja (vaikka olen vasta 15) se tyyppi ei osannut muuta ajatella kun seksiä ja yritti suostuttaa minua siihen moneen otteeseen. Nyt sinusta saattaa tuntua tyhmältä lukea näin nuoren kirjoittamaa tekstiä.
Tähänastisen elämäni aikana olen kyllä joutunut kokemaan vaikka mitä, koulukiusaamista, pelkoa perheenjäsenten puolesta yms. Olen sellainen persoona, että kerään kaikki vaikeudet itselleni ja suren muiden ongelmia ajatellen että heillä olisi sitten parempi olo. Äiti ei halua kuunnella jos haluaisin puhua tilastani, hän haluaa että olisin vaan "normaali" nuori. Normaalia vaan on nykymaailmassa niin vaikea määrittää...
Minulla on kyllä muutama erittäin hyvä ystävä, mutta vain yhdelle näistä voin puhua avoimesti kaikesta. Tekemistäkin riittää bändin kanssa ja koulussa, sekä lenkkeily vie ajatuksia hyvin muihin asioihin mutta kun taas palaa paikoilleen kaikki ryöppyää päälle entistä kovemmalla voimalla. Joskus öisin itken itseäni uneen ja todellakin itsemurha on käynyt vakavastikin jo mielessä, ja olen jossain määrin itseäni satuttanutkin. Pelkään itseni puolesta ja perheeni puolesta enkä halua satuttaa heitä. Haluaisin puhua jollekkin kunnolla, jollekkin sellaiselle ihmiselle joka on samassa tilassa ja/ tai kärsii samoista asioista. Tai jollekkin sellaiselle jolla olisi jotain valtaa alkaa tekemään asialle jotain. Kuitenkin koen että vastuullani on koko perheeni tulevaisuus, enkä halua pilata sitä.
Toivottavasti tekstistä oli edes jotain iloa, tiedätpähän ainakin, ettet ole ainoa joka kamppailee, tai on kamppaillut vaikeiden rakkausasioiden kanssa. Vastausta tai muuta kommenttia odotellen... -Toshio
Kiitos vastauksesta! :)
Täytyy sanoa, että yllätyin kun selvisi miten nuori olet! Tekstisi vaikutti paljon vanhemman ja sitä kautta kokeneemman ihmisen tuotokselta!
Sanoit, että kannat paljon vastuuta perheestäsi. Itsellänikin on ollut sama tilanne aikojen alusta asti! Kun oikein ajattelen, niin on aina tuntunut siltä että olen enemmän vastuussa perheeni elämästä, kuin omasta! Minun pitää jatkaa siitä mihin he jäävät -tyyppisesti! Ja varhain jouduinkin jatkamaan, koska isäni sairastui ollesani 17 vuotias, eikä perheeni olisi pärjännyt ilman minun taitoja! En kyllä mitenkään kärsinyt siitä asiasta, koska olihan se syvällä selkäytimessä, että perhe on tärkeä ja jos sitä on onnistunut hoitamaan hyvin, niin tuntee palkitsevuutta! Ja muutenkin ei tämä työ ole ollut mitenkään vastenmielistä.
Koska perheeni tarvitsi minua, niin ammattikoulun jälkeen ei käynyt edes mielessä jatkaa kouluja. Ja olin hyvin onnellinen saadessani lopulta 11 vuoden koulunkäynnin jälkeen päättää itse mitä teen! Olin vapaa, eikä tarvinnut lukea kokeisiin, herätä aikaisin, opetella tylsiä aineita, vaan sai tehdä ihan mitä itse halusi! Kerrankin! Olihan tietysti surullista isän puolesta, mutta muuten oli kaikki hyvin!
Paratiisi luhistui kuitenkin melko pian, sillä seuraavana vai olisiko ollut peräti samana kesänä rakastuin erääseen eteen tupsahtaneeseen tyttöön! Tuolloin en ollut vielä ajatellut, että pitää katsoa millaiseen ihmiseen rakastuu ja onnistuuko myös yhteinen elämä muutenkin kuin vain kuvitelmissa, eikä se tietenkään olisi onnistunut. Asun melko vaikeassa paikassa ja hänellä oli omat suunnitelmat elämälleen, eikä niitä olisi koskaan voinut toteuttaa täältä käsin. Siinäpähän sitten olin pitkään yksipuolisesti rakastunut ja elättelin toiveita.
Enää ei palkintoa tullut työstä, vaan ikävöin ainoastaan tuota ihmistä ja maailma luhistui. Lopetin harrastuksetkin, koska mikään ei tuntunut miltään. Ikävä oli aina mukana ja se söi kaikesta arkisesta mielekkyyden.
Sitten kävi niin, että löytyi tyttö, joka halusi seurustella kanssani. En ollut yhtään samalla tavalla ihastunut häneen, kuin tuohon edelliseen, mutta ajattelin yrittää silti. Ajattelin jos sitä vaikka ajan kanssa rakastuisi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Opin kyllä rakastamaan häntä, mutta se on eri asia kuin rakastuminen. Elämä oli kaikin puolin helpompaa, kun oli ystävä ja "sisko" aina lähellä, mutta silti puuttui jotain oleellista, kun ei vatsassa ollut niitä perhosia :( Tiesin tekeväni väärin, mutta en kertakaikkiaan tiennyt miten paljastaa se hänelle. Suojelin häntä pahalta mieleltä ja siksi en kertonut, mutta suojelin myös itseäni, kun pelotti heittäytyä ulos tutusta ja turvallisesta!
Sitten tuli se päivä, jolloin törmäsin tähän ihmeeseen jossa nyt kärvistelen. Hän oli kotoisin samoilta kulmilta ja tiesi niin sanotusti systeemit. Sitten huomasin, että ihastuin häneen korvia myöden ja ajattelin että tämän täytyy olla se ainut ja ihmeellinen aarre, joka on luotu maailmaan minua varten! Ajatusta vahvisti vielä se, että hänkin näytti nauttivan seurastani! Lopulta oli pakko tunnustaa mitä tunnen, koska hän oli pian lähdössä pois luotani enkä olisi kestänyt, jos tilanne olisi vain jäänyt roikkumaan! Olin sitä paitsi jokseenkin varma, että hän tunsi samoin, joten sanoin sitten! Jännittyneenä seurasin miten tilanne kehittyy! Sainkin helpottua, sillä ei hän ainakaan suuttunut, vaan istui viereeni ja sain syleillä jumalatartani ensimmäistä kertaa! :) Oli kuin aika olisi pysähtynyt!
Kerrankin olin onnellistakin onnellisempi, mutta oli eräs paha este! Minähän seurustelin, eikä nyt oikein sopinut rakastua tällöin toiseen! :/ Nopeasti asia kuitenkin selvisi eksälle, josta siis samalla tuli eksä kovalla rytinällä! Ehkä oli kuitenkin onni, että tilanne purkaantui edes jollain tapaa... Ja tänä päivänä olemme hyvät ystävät ja löytäneet oikeat lokerot suhteellemme! :)
Mutta tämä elämäni ihastus pelästy pahemman kerran aiheuttamaansa sotkua ja minä paniikissa onnistuin kai keräämään miinuspisteitä varastohallin verran ruikuttaessani hänen perään! Kai sitä ihminen toimii pelottavan hätäillen, kun pelkää menettävänsä elämänsä valon! Olin taas yksin tilanteessa, että oli pakko pitää perhettä elinkelpoisena saamatta mistään mitään mielihyvää. Ikävöin koko ajan ihmistä, jonka lähelle oli onnistunut kerran pääsemään!
Välimme eivät ole kuitenkaan olleet totaalisessa hiljaisuudessa! Ollaan kirjoiteltu, välillä nähty ja aina pidetty toistemme seurasta. Jotenkin en vaan enää uskalla puhua siitä mitä tunnen. On kuin asia olisi loppuun käsitelty ja jos otan sen puheeksi, niin olen pettänyt samalla kaiken luottamuksen. Olen kuitenkin monet kerrat sanonut miten iloiseksi tulen hänen näkemisestään ja kehunut hänen hienoja ominaisuuksia, joten jos hän olisi halunnut, niin tilaisuuksia on kyllä ollut mihin tarttua! En tiedä muuta keinoa kuin unohtaa kaikki muu kuvittelu kuin ystävyys, mutta hän on silti ihminen, jonka avulla tiedän miltä tuntuu kun on oikeasti rakastunut ja ilman sitä tunnetta ei ole paljon mitään minkä eteen viitsisi taapertaa! :(
En tiedä johtuuko suunnaton rakastamisen kaipuu siitä, että on uhrannut oman nuoruutensa ja elämänsä perheen eteen? Alitajuisesti omaa elämää kaivatessa ei palkintoa tahdo saada muusta kuin rakastumisen tunteesta!? Ja koska se perustuu vääriin asioihin, niin sitä ei voi myöskään saada helpolla toteutumaan! Ehdokkaat ikään kuin pelästyvät outoa tilannetta, jossa kaikki riippuu paljon heistä, vaikka suhde voisi olla miten toimiva ja onnellinen tahansa!
Nyt en ehdi enempää kirjoittaa, mutta kiitos kaikille jotka tarinoitani jaksaa lukea!
Ja Toshio, olen mielelläni korvana! :)
Ensinnäkin, otan osaa isäsi puolesta. Minun koirani, vaikka koira ei ole missään määrin verrattavana isään, on kuitenkin pahasti sairas ja kohta täysin sokea. Pelkään sen puolesta koska se on jotain tärkeintä mitä minulla on ikinä ollut.
Olin eilen hirveän alakuloinen kirjottaessani viestiä sinulle, mutta saadessani sanoja näytölle olo parani pikkuhiljaa. Oli huikean positiivinen yllätys kun olit jaksanut vastatakkin. :) kiitos sinulle siitä.
Otin tänään ison askeleen kohti tulevaisuutta, ja menin juttelemaan kouluterveydenhoitajalle tilastani. Hän ymmärsi täysin ja nyt pääsen yksilöterapiaan, jossain vaiheessa vielä joskus saattaisin jopa lakata syyttämästä itseäni kaikesta. Ainoana ongelmana on äitini, jos hän ei kirjoita lupalappua en pääse terapiaan, ja koska hän tuntee ettei minulla muka ole syytä siihen, hän mitä todennäköisemmin ei allekirjoita. Olisin meinaan erittäin mielissäni kun pääsisin puhumaan jollekkin ammatin osaavalle. Netissä puhuminen asioista on tietysti yksi keino, eikä siinä mitään vikaa ole, minusta vaan tuntuu että näin en saa äitiäni vakuutettua siitä millä tavalla oikeasti tunnen.
Olen aika luova persoona ja tykkään toteuttaa itseäni. Kirjotan paljon tekstejä koneella, piirrän (vaikkakaan en niin hyvin) ja tykkään pukeutua hiukan erikoisiin vaatteisiin. Kotona on kriisi menossa kun haluaisin päähäni sinisiä raitoja, siinä ei nykymaailmassa ole enää mitään ihmeellistä jos jollain on esimerkiksi irokeesi tai vihreät hiukset, mutta äitini on jyrkästi tällaisia värejä vastaan.. etenkin minun päässäni. Tunnen jotenkin luovuuteni tukahdutetuksi. Eikä perheeni koskaan kehu vaatteitani tai tyyliäni, aina tulee kommenttia, että "ota se kravatti pois", yms.
Minusta itsestäni on hienoa kun ihminen uskaltaa olla ja näyttää siltä mikä tuntuu itsestään oikealta. Äiti olisi hyvin tyytyväinen mustavalkoiseen lookkiini jos päivänkin olisin minihameessa. Tiedän sen, koska tunnen hänet niin hyvin, mutta minusta tuntuu että hän ymmärtää minua vain tositilanteessa. Tällaista tapaa en ole kyllä edes harkinnut. Hän saa tottua vaatteisiini ajan myötä, ja pakolla jos ei muuten.
Kaikkien näiden asioiden lisäksi pitäisi maaliskuussa päättää minne lähtee opiskelemaan. Muutama ala kiinnostaisi, mutten tiedä kuinka pitkään? Mielenkiintoni koulutusalojen suhteen on vähän vaihteleva, tänään olen menossa tänne ja huomenna tuonne. En ole löytänyt vielä sitä oikeaa paikkaa, jossa kouluttautua ja mitä tekesi sitten elääkseen.
On ollut hieno tunne löytää joku muukin joka kärsii rakkausasioiden kourissa, ja on mukava jakaa näitä asioita ihmisten kanssa :) mitäpäjos antaisin sinulle sähköpostiosoitteeni niin voisit meilata vastauksen eikä tekstit olisi ihan kaikkien luettavina? Olisi erittäin mukavaa saada samanhenkistä jutteluseuraa sähköpostilla :>
Toshio
[email protected]