Velat anteeksi...

en mitään tiedäkkään. Velkaa minullakin on ollut ja on vieläkin, mutta en minä niitä anteeksi saa.

Sitäpaitsi, en ole koskaan edes anteeksi niitä pyytänyt. Kaikki on maksettu mitä on otettukin. Vaikka pitkin hampain, mutta maksettu silti.

suomalainen sananlasku.
Tosiasiassa viinan kanssa ongelmat vain pahenee; sen verran on opittu jo kantapäänkin kautta.

tulee mieleen lapsuusaikojen saunareissut ;))

Mutta totta puhut. Näin se varmaankin on. En voi kuitenkaan unohtaa sitä, että minä ja monet muut, saimme maksaa velkojamme 15 vuotta ja nyt toiswet saa ne kaikki anteeksi.
Jotenkin jää kaivelemaan.

ex-hatam kirjoitti:

tulee mieleen lapsuusaikojen saunareissut ;))

Mutta totta puhut. Näin se varmaankin on. En voi kuitenkaan unohtaa sitä, että minä ja monet muut, saimme maksaa velkojamme 15 vuotta ja nyt toiswet saa ne kaikki anteeksi.
Jotenkin jää kaivelemaan.

Lue lisää

perisuomalaisesta kateudesta?Olisihan se silti pitänyt arvatakin kun aloituksen luki.
Kadehditko tosiaan minua?
Saan velat "anteeksi".

Vuonna 1989 syksyllä puoliso otti ja jätti, löysi paljon minua paremman ja halusi asunnosta tietenkin puolet, olihan se hänenkin. Minä maksoin sen minkä hän pyysi ja otin niskoilleni velkaa jotta ositus saatiin tehtyä asunnot eivät tuolloin menneet ulkopuolislle kovinkaan hyvin kaupaksi.
Asunto jäi lainan vakuudeksi kuten oli siihenkin asti ollut.

Sitten alkoi korot nousta ja minulla oli vaikeuksia maksaa lainaa, mutta mitään ei kuitenkaan jäänyt silloin maksamatta.
1991 pankki kaatoi yrityksen jossa olin ollut kymmenen vuotta töissä. Jouduin työttömäksi ja epätoivoisista yrityksistäni huolimatta mitään työtä ei löytynyt tilalle. Menin pankkiin ja pyysin heitä huomioimaan tilanteeni ja saamaan edes koroille lykkäystä. Tuossa vaiheessa korot olivat 20% luokissa. En saanut. Pankki otti asuntoni haltuunsa ja minä jouduin muuttamaan pois. Sain asunnon kaupungilta. Tuossa vaiheessa pankki vuokrasi asuntoni eteenpäin.

Seurasi olosotto. Jostain syystä pankki EI HALUNNUT ottaa omistukseensa asuntoa jonka omistin vaan se halusi minulta rahaa. Ihmettelin tätä ulosottomiehellekin ja hänkin ihmetteli asiaa mutta sanoi, ettei papereissa ole tietoa että lainan vakuutena olisi asunto. Miksi, se ei selvinnyt silloin vaan havaittiin vasta kun pankki sai pankkituen niistä veloista, joissa ei ollut vakuutta. Myös minun lainani näytti siltä, vaikka oikeasti sillä oli vakuus joka lain mukaan olisi pitänyt myydä viipymättä minun edukseni.

Kului kuusi vuotta tässä hirressä ja vihdoin pankki oli *huomannut* että vakuutta olikin lainalla. Pyysivät pankista käymään ja allekirjoittamaan kauppakirjan........Vähän minä sitä silloinkin vielä ihmettelin mutta menin ja allekirjoitin ja se olikin sitten viimeinen mokani.
Pankinjohtaja antoi myyntitilaisuudessa minulle käsityksen että asunnosta saatava rahasumma lyhentää lainani pääomaa ja loput menevät pankkituesta.
Kun sitten sain jälkikäteen laskelman käteeni huomasin, että koko kauppasumma oli mennyt korkoihin ja kuluihin ja pääoma jäi koskemattomana kasvamaan uutta korkoa. Pari vuotta kului ja asia oli jälleen ulosotossa. Työttömyyskorvauksesta vain ei riittänyt ulosmitattavaa.

Tultiin 2000-luvulle ja työtilanteeni parani niin, että sain vihdoin töitä. Tosin työpaikkani oli sadan yli kilometrin päässä kodistani, jossa siihen aikaan jo asui uusi puoliso ja yhteinen lapsemme. Puolisoni työpaikka oli kotipaikkakunnallamme ja niinpä päätimme että kuljen työmatkat joka päivä. Mutta mutta mutta......
Ulosotto astui taas kuvaan mukaan, eikä minulle jäänyt juuri yhtään mitään ulosoton ja matkakulujen jälkeen. Puolisoni tulojen katsottiin riittävän hänen itsensä ja lapsemme elättämiseen. Kahden viikon tilit olivat kaikkien kulujen ja ulosoton jälkeen noin 200 euroa/tilijakso. Saan työssä ollessani vähemmän rahaa käteeni kuin työttömänä ollessani.

Tätä on jatkunut koko ajan jonka olen ollut työssä yli viisi vuotta.
Lähellekään en tule samaan vanhaa lainaani maksettua, mutta olen kiitollinen että vihdoin reilun kuukauden päästä saan koko tilin itselleni.

En tiedä mitä kadehdittavaa tuossa on mutta kerro sinä.

olikin kyse kirjoitti:

perisuomalaisesta kateudesta?Olisihan se silti pitänyt arvatakin kun aloituksen luki.
Kadehditko tosiaan minua?
Saan velat "anteeksi".

Vuonna 1989 syksyllä puoliso otti ja jätti, löysi paljon minua paremman ja halusi asunnosta tietenkin puolet, olihan se hänenkin. Minä maksoin sen minkä hän pyysi ja otin niskoilleni velkaa jotta ositus saatiin tehtyä asunnot eivät tuolloin menneet ulkopuolislle kovinkaan hyvin kaupaksi.
Asunto jäi lainan vakuudeksi kuten oli siihenkin asti ollut.

Sitten alkoi korot nousta ja minulla oli vaikeuksia maksaa lainaa, mutta mitään ei kuitenkaan jäänyt silloin maksamatta.
1991 pankki kaatoi yrityksen jossa olin ollut kymmenen vuotta töissä. Jouduin työttömäksi ja epätoivoisista yrityksistäni huolimatta mitään työtä ei löytynyt tilalle. Menin pankkiin ja pyysin heitä huomioimaan tilanteeni ja saamaan edes koroille lykkäystä. Tuossa vaiheessa korot olivat 20% luokissa. En saanut. Pankki otti asuntoni haltuunsa ja minä jouduin muuttamaan pois. Sain asunnon kaupungilta. Tuossa vaiheessa pankki vuokrasi asuntoni eteenpäin.

Seurasi olosotto. Jostain syystä pankki EI HALUNNUT ottaa omistukseensa asuntoa jonka omistin vaan se halusi minulta rahaa. Ihmettelin tätä ulosottomiehellekin ja hänkin ihmetteli asiaa mutta sanoi, ettei papereissa ole tietoa että lainan vakuutena olisi asunto. Miksi, se ei selvinnyt silloin vaan havaittiin vasta kun pankki sai pankkituen niistä veloista, joissa ei ollut vakuutta. Myös minun lainani näytti siltä, vaikka oikeasti sillä oli vakuus joka lain mukaan olisi pitänyt myydä viipymättä minun edukseni.

Kului kuusi vuotta tässä hirressä ja vihdoin pankki oli *huomannut* että vakuutta olikin lainalla. Pyysivät pankista käymään ja allekirjoittamaan kauppakirjan........Vähän minä sitä silloinkin vielä ihmettelin mutta menin ja allekirjoitin ja se olikin sitten viimeinen mokani.
Pankinjohtaja antoi myyntitilaisuudessa minulle käsityksen että asunnosta saatava rahasumma lyhentää lainani pääomaa ja loput menevät pankkituesta.
Kun sitten sain jälkikäteen laskelman käteeni huomasin, että koko kauppasumma oli mennyt korkoihin ja kuluihin ja pääoma jäi koskemattomana kasvamaan uutta korkoa. Pari vuotta kului ja asia oli jälleen ulosotossa. Työttömyyskorvauksesta vain ei riittänyt ulosmitattavaa.

Tultiin 2000-luvulle ja työtilanteeni parani niin, että sain vihdoin töitä. Tosin työpaikkani oli sadan yli kilometrin päässä kodistani, jossa siihen aikaan jo asui uusi puoliso ja yhteinen lapsemme. Puolisoni työpaikka oli kotipaikkakunnallamme ja niinpä päätimme että kuljen työmatkat joka päivä. Mutta mutta mutta......
Ulosotto astui taas kuvaan mukaan, eikä minulle jäänyt juuri yhtään mitään ulosoton ja matkakulujen jälkeen. Puolisoni tulojen katsottiin riittävän hänen itsensä ja lapsemme elättämiseen. Kahden viikon tilit olivat kaikkien kulujen ja ulosoton jälkeen noin 200 euroa/tilijakso. Saan työssä ollessani vähemmän rahaa käteeni kuin työttömänä ollessani.

Tätä on jatkunut koko ajan jonka olen ollut työssä yli viisi vuotta.
Lähellekään en tule samaan vanhaa lainaani maksettua, mutta olen kiitollinen että vihdoin reilun kuukauden päästä saan koko tilin itselleni.

En tiedä mitä kadehdittavaa tuossa on mutta kerro sinä.

Lue lisää

hyvinkin tavallinen, vaikka osalla ei liene eroa, mutta se työttömyys, kahden tai yhden asunnon loukut hyvinkin tavallisia.

Veljeni oli työttömyyden takia lähes samanlaisessa tilanteessa, hänellä sentään työmatkat inhimilliset sitten kun töitä löytyi, lähes kymmenen työttömyys vuoden jälkeen.

Minä en kadehdi tippaakaan, olen iloinen että tässä velkojen venhenemisessa ovat osallisena myös veljeni ja sinun kaltaisesi tavalliset ihmiset, jotka ovat yrittäneet pärjätä kaikesta huolimatta.

olikin kyse kirjoitti:

perisuomalaisesta kateudesta?Olisihan se silti pitänyt arvatakin kun aloituksen luki.
Kadehditko tosiaan minua?
Saan velat "anteeksi".

Vuonna 1989 syksyllä puoliso otti ja jätti, löysi paljon minua paremman ja halusi asunnosta tietenkin puolet, olihan se hänenkin. Minä maksoin sen minkä hän pyysi ja otin niskoilleni velkaa jotta ositus saatiin tehtyä asunnot eivät tuolloin menneet ulkopuolislle kovinkaan hyvin kaupaksi.
Asunto jäi lainan vakuudeksi kuten oli siihenkin asti ollut.

Sitten alkoi korot nousta ja minulla oli vaikeuksia maksaa lainaa, mutta mitään ei kuitenkaan jäänyt silloin maksamatta.
1991 pankki kaatoi yrityksen jossa olin ollut kymmenen vuotta töissä. Jouduin työttömäksi ja epätoivoisista yrityksistäni huolimatta mitään työtä ei löytynyt tilalle. Menin pankkiin ja pyysin heitä huomioimaan tilanteeni ja saamaan edes koroille lykkäystä. Tuossa vaiheessa korot olivat 20% luokissa. En saanut. Pankki otti asuntoni haltuunsa ja minä jouduin muuttamaan pois. Sain asunnon kaupungilta. Tuossa vaiheessa pankki vuokrasi asuntoni eteenpäin.

Seurasi olosotto. Jostain syystä pankki EI HALUNNUT ottaa omistukseensa asuntoa jonka omistin vaan se halusi minulta rahaa. Ihmettelin tätä ulosottomiehellekin ja hänkin ihmetteli asiaa mutta sanoi, ettei papereissa ole tietoa että lainan vakuutena olisi asunto. Miksi, se ei selvinnyt silloin vaan havaittiin vasta kun pankki sai pankkituen niistä veloista, joissa ei ollut vakuutta. Myös minun lainani näytti siltä, vaikka oikeasti sillä oli vakuus joka lain mukaan olisi pitänyt myydä viipymättä minun edukseni.

Kului kuusi vuotta tässä hirressä ja vihdoin pankki oli *huomannut* että vakuutta olikin lainalla. Pyysivät pankista käymään ja allekirjoittamaan kauppakirjan........Vähän minä sitä silloinkin vielä ihmettelin mutta menin ja allekirjoitin ja se olikin sitten viimeinen mokani.
Pankinjohtaja antoi myyntitilaisuudessa minulle käsityksen että asunnosta saatava rahasumma lyhentää lainani pääomaa ja loput menevät pankkituesta.
Kun sitten sain jälkikäteen laskelman käteeni huomasin, että koko kauppasumma oli mennyt korkoihin ja kuluihin ja pääoma jäi koskemattomana kasvamaan uutta korkoa. Pari vuotta kului ja asia oli jälleen ulosotossa. Työttömyyskorvauksesta vain ei riittänyt ulosmitattavaa.

Tultiin 2000-luvulle ja työtilanteeni parani niin, että sain vihdoin töitä. Tosin työpaikkani oli sadan yli kilometrin päässä kodistani, jossa siihen aikaan jo asui uusi puoliso ja yhteinen lapsemme. Puolisoni työpaikka oli kotipaikkakunnallamme ja niinpä päätimme että kuljen työmatkat joka päivä. Mutta mutta mutta......
Ulosotto astui taas kuvaan mukaan, eikä minulle jäänyt juuri yhtään mitään ulosoton ja matkakulujen jälkeen. Puolisoni tulojen katsottiin riittävän hänen itsensä ja lapsemme elättämiseen. Kahden viikon tilit olivat kaikkien kulujen ja ulosoton jälkeen noin 200 euroa/tilijakso. Saan työssä ollessani vähemmän rahaa käteeni kuin työttömänä ollessani.

Tätä on jatkunut koko ajan jonka olen ollut työssä yli viisi vuotta.
Lähellekään en tule samaan vanhaa lainaani maksettua, mutta olen kiitollinen että vihdoin reilun kuukauden päästä saan koko tilin itselleni.

En tiedä mitä kadehdittavaa tuossa on mutta kerro sinä.

Lue lisää

aloitusta.
Sanoin nimenomaan, että olen käärmeissäni niille miljoonavelkojen ottajille, kuten entiset ministerit, jotka tekivät velkaa vain rikastuakseen nopeasti mutta joiden velat maksetaan nyt meidän veronmaksajien rahoilla.

Tavallisten taaplaajien velkojen anteeksiannot kyllä hyväksyn, vaikka itse jouduinkin maksamaan kaikki velkani ja korkojen kanssa.

Joten älä viitsi!!!

vanhentumisessa, eli, velkojen anteeksi saamisessa säännöt ovat samat kaikille, kuten myös edut, kaikki ovat samalla viivalla, niin pienet kuin suuretkin.

Laki on täysin yksiselitteinen:

" Uuden lain mukaan velka vanhenee kun ulosottokin loppuu, normaalitapauksissa velasta riippuen 15–20 vuoden kuluttua ulosoton perusteena olevan tuomion antamisesta."

Siis kaikilla, olipa pieni tai suuri ihminen, herra tai narri.

Kaikkein tärkeintähän on se että ne jotka silloin valkaantuivat työttömyyden tai pienyrittäjät valuuttalainojen takia, saavat velkansa anteeksi, tai oikeammin, velat vanhenevat.

En kai vain osdannut sanoa sitä oikein, kun niin moni oli eilenkin kääntänyt asiat ihan päälaelleen.