Sieltä se tulee, sukuperintönä! Siis tämä pelkuriluonne, joka saa minut kammoksumaan kaikkea esillä olemista. Sellainen oli äitini, sellainen oli mummuni... ja sellainen on myös tyttäreni. Onneksi muut lapseni ovat perineet luonteensa isän puolelta, mutta suren tämän puolesta, joka jo nyt pienenä jännittää kaikenlaisia tilanteita ihan samoin kuin äitinsä.
Olen tosiaan itsekin jännittänyt ja pelännyt vaikka mitä: vieraiden kättelemistä, näille puhumista, puhelimeen vastaamista, puhelimella soittamista, kotipihalle menoa, bussiin nousemista, kaupassa asiointia, autolla ajoa... ja tietenkin yli kaiken - kuolemaa tuhat kertaa pahempana - esiintymistä! Ihan lapsena se oli helpompaa, mutta tullessani tietoiseksi epätäydellisyydestäni aloin nuoruusiässä pelätä jo kuukausia etukäteen tulevia esiintymistilanteita. Selvitin ne aina ihan "normaalisti", mutta aina löysin jotakin, joka ei omasta mielestäni ollut sujunut täydellisesti. Ja pelkäsin seuraavaa esiintymistä entistä enemmän.
Nuorena olin varma, että vaiva helpottaisi iän karttuessa, mutta vielä mitä! Pelkään nykyään vieläkin enemmän kuin nuoruusiässä, ja oikeastaan sille löytyy selityskin. Opiskeluaikojen jälkeen päätin, että yritän välttää niitä kauhukokemuksia kaikin mahdollisin keinoin - "minuahan ei pakoteta esiintymään!" - joten olen elänyt elämääni totaalisena alisuoriutujana. Jäin vuosiksi kotiin hoitamaan lapsia, kieltäydyin kaikista tarjotuista esiintymisistä, ja kun töihin oli viimein pakko mennä, valitsin sellaisen homman, jossa kuvittelin voivani "piiloutua".
Mutta nyt herään öisin ahdistuskohtauksiin, joissa minut valtaa paniikki kuvitteellisista esiintymistilanteista. Sellaisista, joita ei ole edes konkreettisesti näköpiirissä. Sydän hakkaa ja saan rytmihäiriöitä. Hulluinta tässä on, että kukaan minut tunteva ei varmaankaan voisi kuvitella minun voivan kärsiä jostakin tällaisesta. Olen tuttujen seurassa iloinen ja puhelias, olen tehnyt elämässäni rohkeitakin valintoja, koulutukseni edellyttäisi ammattia, jossa esiinnytään jatkuvasti...
Mieheni on ainoa, jolle olen kertonut pelkojeni vakavuudesta, sillä HÄPEÄN NIITÄ! Nyt olen kuitenkin lopen kyllästynyt tähän jatkuvaan ahdistukseen, hyviä päiviä on niin harvassa. En ole linnoittautunut pelkästään kotiin, mutta haluaisin uskaltaa tehdä mitä vain, ilman että pelko rajoittaa minua. Tunnen olevani kahleissa, mutten uskalla rimpuilla irti, sillä se edellyttäisi pelkojeni kohtaamista. ENKÄ USKALLA KOHDATA PELKOJANI!!!
Lääkärissä en ole koskaan asian takia käynyt, en kehtaa. Mutta nyt neljänkympin lähestyessä olen alkanut miettiä, että toista elämäni puoliskoa en haluaisi viettää samassa jamassa... Mahtaakohan olla olemassa lääkitystä, joka auttaisi tuossa pelkojen kohtaamisessa, kun se muuten on niin ylivoimaisen tuntuista?
Onko joku teistä noussut tällaisesta pelkojen suosta? Haluaisin löytää apua, jotta voisin auttaa myöhemmin myös tytärtäni!
Olen tosiaan itsekin jännittänyt ja pelännyt vaikka mitä: vieraiden kättelemistä, näille puhumista, puhelimeen vastaamista, puhelimella soittamista, kotipihalle menoa, bussiin nousemista, kaupassa asiointia, autolla ajoa... ja tietenkin yli kaiken - kuolemaa tuhat kertaa pahempana - esiintymistä! Ihan lapsena se oli helpompaa, mutta tullessani tietoiseksi epätäydellisyydestäni aloin nuoruusiässä pelätä jo kuukausia etukäteen tulevia esiintymistilanteita. Selvitin ne aina ihan "normaalisti", mutta aina löysin jotakin, joka ei omasta mielestäni ollut sujunut täydellisesti. Ja pelkäsin seuraavaa esiintymistä entistä enemmän.
Nuorena olin varma, että vaiva helpottaisi iän karttuessa, mutta vielä mitä! Pelkään nykyään vieläkin enemmän kuin nuoruusiässä, ja oikeastaan sille löytyy selityskin. Opiskeluaikojen jälkeen päätin, että yritän välttää niitä kauhukokemuksia kaikin mahdollisin keinoin - "minuahan ei pakoteta esiintymään!" - joten olen elänyt elämääni totaalisena alisuoriutujana. Jäin vuosiksi kotiin hoitamaan lapsia, kieltäydyin kaikista tarjotuista esiintymisistä, ja kun töihin oli viimein pakko mennä, valitsin sellaisen homman, jossa kuvittelin voivani "piiloutua".
Mutta nyt herään öisin ahdistuskohtauksiin, joissa minut valtaa paniikki kuvitteellisista esiintymistilanteista. Sellaisista, joita ei ole edes konkreettisesti näköpiirissä. Sydän hakkaa ja saan rytmihäiriöitä. Hulluinta tässä on, että kukaan minut tunteva ei varmaankaan voisi kuvitella minun voivan kärsiä jostakin tällaisesta. Olen tuttujen seurassa iloinen ja puhelias, olen tehnyt elämässäni rohkeitakin valintoja, koulutukseni edellyttäisi ammattia, jossa esiinnytään jatkuvasti...
Mieheni on ainoa, jolle olen kertonut pelkojeni vakavuudesta, sillä HÄPEÄN NIITÄ! Nyt olen kuitenkin lopen kyllästynyt tähän jatkuvaan ahdistukseen, hyviä päiviä on niin harvassa. En ole linnoittautunut pelkästään kotiin, mutta haluaisin uskaltaa tehdä mitä vain, ilman että pelko rajoittaa minua. Tunnen olevani kahleissa, mutten uskalla rimpuilla irti, sillä se edellyttäisi pelkojeni kohtaamista. ENKÄ USKALLA KOHDATA PELKOJANI!!!
Lääkärissä en ole koskaan asian takia käynyt, en kehtaa. Mutta nyt neljänkympin lähestyessä olen alkanut miettiä, että toista elämäni puoliskoa en haluaisi viettää samassa jamassa... Mahtaakohan olla olemassa lääkitystä, joka auttaisi tuossa pelkojen kohtaamisessa, kun se muuten on niin ylivoimaisen tuntuista?
Onko joku teistä noussut tällaisesta pelkojen suosta? Haluaisin löytää apua, jotta voisin auttaa myöhemmin myös tytärtäni!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei, itselläni on ollut samanlainen vaiva tavallaan. Aloin teini-iässä jännittää hirveästi erityisesti syömistilanteita jotenkin..se johti siihen että toisinaan pelotti todella paljon. Syyt jotka tähän johtivat ovat moninaiset, vaikken esiintymistä erityisemmin silti pelännyt. Pelkäsin sitä, että oksennan kun jännitän niin paljon. Ongelmani hävetti tosi paljon. Tuntui kuin se olisi maailman suurin asia, ja ongelma paheni lopulta niin, että juuri nukuin huonosti ja teki pahaa lähes koko ajan. Lopulta päätin vanhempieni avustuksella, että haen apua päästäkseni eroon siitä.
Menin yksityiselle lääkärille juttelemaan vaivastani. Hän taitaa olla tavallinen lääkäri, joka on erikoistunut psykoterapioihin. Ensimmäinen kerta hävetti ja pelotti, mutta olin niin kyllästynyt jännittämiseen, että halusin apua. Usein itse olin aiemmin ajatellut, että olen niin tyhmä kun jännitän ja että näin "pienistä" ei saa valittaa. Lääkärillä keskustelimme kaikennäköisistä asioista ja sain ohjeita miten tilanteissa voisi tehdä, rentoutumista jne jne..prosessi ei ole yhden kerran juttu, mutta se kannattaa!! Aluksi söin lääkettä, joka ei ollut rauhottavaa, mutta joka helpotti pahaa oloa (serotoniinin estäjä). Lääkkeet eivät yksinään auta, jos todella haluaa oppia irti jännittämisestä. Tämän takia "terapia" on tärkeää. Vaikka kuinka hölmöltä kuulostaisikin, olen oppinut ajattelemaan asioita eri tavalla ja tämä pelko on jäänyt taka alalle, se ei enää hallitse minua. Enää en lääkettä tarvitse, vaikka joskus jännitys iskeekin. Osaan käsitellä sen ja osaan jopa nauraa sille...se on osa minua:)...kaikki ollaan samanlaisia pulliaisia, toiset jännittävät jotain muuta asiaa..kaikilla on "heikkoja" kohtia!
Toivottavasti saat rohkeutta varata ajan lääkäriin, sillä olen varma, että olet samaa mieltä kanssani jälkeenpäin, että se kannattaa. Sitä vartenhan ne lääkäritkin ovat. Ei kannata suotta kärsiä, kun apua voi saada. Lääkärikäynneistä et saa mitään hullunleimaa otsaan, sitä ei kannata pelätä. Eikä kenenkään tarvitse siitä tietää ellet itse halua kertoa.
...kuulla, että joku on selvinnyt peloistaan. Ja niinhän se on: mitään muutosta tilanteeseen ei tule, jollen itse pane prosessia alulle! Kun vain saisin rohkeuden siihen...
Olen pohtinut, onko tällaisessa jännittämisessä kyse enemmän siitä synnynnäisestä jännittäjän luonteesta vai jostakin sairaudeksi luokiteltavasta. Osaisiko joku sanoa?
Näihin asioihin vaikuttavat varmasti monet asiat yhdessä. Geeneillä tietenkin on sen verran merkitystä, että ne luovat taipumusta ja herkkyyttä tiettyihin asioihin. Luulisin että ympäristöllä on silti suurempi vaikutus...vaikkemme kaikkea aina tiedostakaan. Joskus silti tällaiset saattavat johtua ihan jostain sairaudestakin, mitä ei ole diagnosoitu vaan sen oireet tekevät olomme tukalaksi ja yhdistämme ne jännittämiseen tai muihin tällaisiin.
Minusta on hienoa että olet voinut puhua asiastasi miehellesi! Yksi vaihtoehto voisi olla teet miehesi kanssa asiaksi vaikka etsiä sellaisen lääkärin jonka kanssa voi jutella..se voisi olla helpompaa, ettei tarvitse yksin miettiä.
Hei,
Kirjottelin tuossa jo toiseen ketjuun vastausta :http://keskustelu.suomi24.fi/terveys_show.fcgi?category=97&conference=1500000000000124&posting=22000000032102035
Ehdottomasti kannattaa ottaa tuo puheeksi jonkun laakarin kanssa. Jos se tuntuu helpommalta, niin mene yksityiselle laakarille ja pyyda salaamaan kaikki sinuun liittyva tieto. Tuo ei tule maksamaan kuin n. 100 Euroa, mutta on varmasti luotettava keino. Voit olla varma, etta voit puhua taysin luottamuksellisesti ammattilaisen kanssa.
Olen 100% varma, etta voit loytaa apua ja paasta ohi tuosta jannittamisestasi.
Viittasit tuossa periytymiseen. En usko, geneettinen periytyma on kovinkaan voimakasta. Opimme myos jannittamista omilta vanhemmiltamme erilaisten mekanismien myota.
Pikaista paranemista!