*Huoh*En ole ollut enää pitkään aikaan sujut painoni kanssa.Tunnen itseni ylipainoiseksi,läskiksi.Joten olen yrittänyt hillitä ja vähentää syömisiäni.Se ei tietenkään onnistu,joten syötyäni hirveitä määriä ruokia,tulee nopeasti pakokauhu.Pitäisi päästä ruoasta eroon.Mutta miten?Oksentamalla kenties?Juuh,yritetty on.Monia kertoja,mutta ei onnistu.
Kauhea olo senkuin jatkuu,joten tekee mieli rankaista itseään jotenkin,ettei enää sortuisi ahmimiseen.Miten rankaista itseään moisesta?Olen keksinyt oivallisen keinon...Viiltelyn.Oivallinen se ei kylläkään ole,sen voin heti todeta.
Noh...Ensin viiltelin pieniä haavoja käsiini,mutta vanhemmat huomasivat haavat ja ihmettelivät tietenkin asiaa.Sitä ei enää siis voinut tehdä.Sitten huomasin,että jalkoihin voi viillellä yhtä hyvin kuin käsiinkin.Joten arvata saattaa...jalat ovat täynnä haavoja ja arpia.
Ja auttoiko viiltely ahmimiseen?Ei todellakaan.Joten nykyään ahmin hillittömiä määriä ruokaa,yritän oksentaa onnistumatta siinä ja koko ruljanssi päättyy siihen,että jalkoihin on ilmestynyt uusia jälkiä ja minä nyyhkytän huoneessani haukkumassa itseäni.
Aijuu...olen 14 vuotias tyttö ja mitat ovat 167/48.
Mitä siis voisin tehdä?Keinot ovat vähissä ja kauhea masennus ja itseinho itsellä.Perheelleni en sitä näytä,enkä heille tätä kerro.En voisi mitenkään rikkoa ihanaa perheidylliämme tälläisillä murheilla.Vanhemmat ovat nimittäin vielä onnellisissa naimisissa,heillä on hyvät työpaikat,hyvä koti,kaksi tytärtä,joista toinen opiskelee hyvään ammattiin ja toisesta on tulossa hyvän pääsytodistuksen omaava ja tienaavaan työhön pääsevä tytär.En vain kestä tätä.
Toivoisin,ettei kukaan pilkkaisi minua tästä asiasta,tai kirjoittaisi muutakaan ilkeää.En jaksaisi ottaa sellaista vastaan,kun jopa uskalsin purkaa sydäntäni tänne.
Raskain mielin,Elisa.
Kauhea olo senkuin jatkuu,joten tekee mieli rankaista itseään jotenkin,ettei enää sortuisi ahmimiseen.Miten rankaista itseään moisesta?Olen keksinyt oivallisen keinon...Viiltelyn.Oivallinen se ei kylläkään ole,sen voin heti todeta.
Noh...Ensin viiltelin pieniä haavoja käsiini,mutta vanhemmat huomasivat haavat ja ihmettelivät tietenkin asiaa.Sitä ei enää siis voinut tehdä.Sitten huomasin,että jalkoihin voi viillellä yhtä hyvin kuin käsiinkin.Joten arvata saattaa...jalat ovat täynnä haavoja ja arpia.
Ja auttoiko viiltely ahmimiseen?Ei todellakaan.Joten nykyään ahmin hillittömiä määriä ruokaa,yritän oksentaa onnistumatta siinä ja koko ruljanssi päättyy siihen,että jalkoihin on ilmestynyt uusia jälkiä ja minä nyyhkytän huoneessani haukkumassa itseäni.
Aijuu...olen 14 vuotias tyttö ja mitat ovat 167/48.
Mitä siis voisin tehdä?Keinot ovat vähissä ja kauhea masennus ja itseinho itsellä.Perheelleni en sitä näytä,enkä heille tätä kerro.En voisi mitenkään rikkoa ihanaa perheidylliämme tälläisillä murheilla.Vanhemmat ovat nimittäin vielä onnellisissa naimisissa,heillä on hyvät työpaikat,hyvä koti,kaksi tytärtä,joista toinen opiskelee hyvään ammattiin ja toisesta on tulossa hyvän pääsytodistuksen omaava ja tienaavaan työhön pääsevä tytär.En vain kestä tätä.
Toivoisin,ettei kukaan pilkkaisi minua tästä asiasta,tai kirjoittaisi muutakaan ilkeää.En jaksaisi ottaa sellaista vastaan,kun jopa uskalsin purkaa sydäntäni tänne.
Raskain mielin,Elisa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Rakas Elisa,
Sinusta välitetään. Jos osaan mitenkään sinua neuvoa, kehottaisin puhumaan tuntemuksistasi. Ihminen jonka puoleen kääntyä voisi olla äitisi tai isäsi. Et luultavasti itse haluaisi kenenkään vahingoittavan vanhempiesi lasta. Eivät hekään. He ovat jo sinusta huolissaan ja ihmettelevät mikä on vialla. Anna heille mahdollisuus auttaa.
Jos se kuitenkin tuntuu mahdottomalta, käänny jonkun muun puoleen. Auttaja voisi olla esimerkiksi terveydenhoitaja tai lääkäri. He ovat olemassa juuri tälläisiä asioita varten.
Älä piiloudu. Tule esiin ja kerro miltä sinusta tuntuu! Sinulla on oikeus tuntea juuri niin.
Maailma tuntuu joskus pahalta, mutta meillä kaikilla on tulevaisuus. Se sisältää hetkiä joiden takia kannattaa taistella.
Tuota...tää on nyt vähän typerää multa koska tällä hetkellä mä painin noiden samojen asioiden kans...en mä viiltele enkä niinkään ahmi mutta mun ruokatottumukset on Suuria...mäkään en pysty oksentaan ja ihailen niitä jotka voi,mutta nyt mä oon alkanu tajuamaan sen,että jos sä päivän pystyt syödä terveellisesti niin se ei oo seuraavana päivänä vaikeeta!
Koita sä tehdä sama ja olla edes yks päivä viiltelemättä,vaikka kuinka vituttais mut et anna periks!voit olla ylpee itestäs!!
Ja nyt kun mä mietin tota sun painoa niin se ainakin vaikuttaa hoikalta!!Mun averi on 160cm ja painaa saman verran mut se on tosi laiha!
Ajattele itseäs kauniina niin sä myös oot!
Hyvää kesää sulle!!x)
minusta vaikutat sympaattiselta tyypiltä, siksi teki mieli vastata vaikka en tiedä voinko mitenkään auttaa. Ei kai mitkään huolet ole hävettäviä, jos ahistaa niin sitten ahistaa. Hullua, että olen aina ollut melkein samankokoinen kuin sinä, vähän painavampi vaan ja aina olen saanut kuulla olevani "tosi laiha". niin että et taida sinäkään ylipainoinen olla.. paha olos johtuu varmaan jostain muusta, mutta sen varmaan tiedät itekin? Ja mitä huonommuuden tunteeseen tulee, niin ihmiset tuskin kovin objektiivisia on, eli onkin lähinnä totaalisen väärässä ja vasta vuosien kuluttua huomaa että on rankaissut itseään ihan kuvitteellisista syistä. Viiltely ja oksentalu/laihduttaminen ei kyllä kuulosta hyvältä, eikä ne taida oloa helpottaakaan. Sä oot nuori, kaunis, kasvava ihminen, pidä itsestäsi huolta. On ihmisiä jotka voi ja haluaa auttaa. Voisitko puhua vaikka terveydenhoitajalle, tai jopa äidille? Se olisi onnellinen siitä että luottaisit, kertoisit noin henkilökohtaisen jutun, vaikka tietenkin se huolestuis. Mutta se olis alku.
Melkein kyyneleet tuli silmään kun luin tuon juttusi, sillä nuorena kärsin minäkin viiltelyistä, arvet ovat vieläkin, harmi. Loppujen lopuksi menin mielenterveystoimistoon, josta sain apua, mutta sitä ennen minut oli raiskattu, muuten 14vuotiaana. En tehnyt asiasta ilmoitusta edes poliisille, koska häpesin asiaa niin. En myöskään puhunut vanhemmilleni. Tänä päivänä vanhemmat tietää kaiken, ja oli ihanaa kun uskalsin loppujen lopuksi puhua heille. Mulla meni paras likkakaveri auto-onnettomuudessa kun olin 15v, ja sillä oli varmaan osuus käyttäytymiseeni. Lopetin viiltelyn kun tajusin että mulls on vain yksi elämä. Nyt naimisissa, onnellisesti. Toivon sulle Elisa kaikkea hyvää,rakasta itseäsi.Lämmöllä Simppu.