Suomessa on keskusteltu paljon siitä, voisiko Ruukki Group tai joku muu ostaa Kemijärven sellutehtaan. Samaan aikaan UPM-Kymmene ja Stora-Enso sekä myös Ruukki Group ovat ilmoittaneet aikaistaan perustaa - joskus tulevaisuudessa - selluloosatehtaat Venäjälle.
Venäjä sallii puolivalmisteen viennin, mutta asettaa rajoituksia raaka-aineviennille. Näin ollen jalostusasteen nostaminen on selkeä johtoajatus, mistä siellä pidetään kiinni.
Hakkuuoikeudet ovat Venäjän liittovaltion valvoma luonnonvara, joilla ei voi rajatta rahoittaa investointia, vaan investoinnin kannattavuus perustuu jalostuksen kannattavuuteen. Tästä Venäjä piti kiinni mm. AssiDomänin osalta Venäjän Karjalassa Segezhassa ja AssiDomän joutui vetäytymään.
Näin ollen miljardin tai kahden miljardin euron uuden selluloosatehtaankin perustaminen Venäjälle vaatii pitkät puheet ja laajan sekä vakaan yhteisymmärryksen. Myönteistö on se, että UPM-Kymmene ja Stora-Ensokin ovat ainakin julkistaneet aloittaneensa keskustelut.
Valmista odotellessa tulee ajatelleeksi, kannattaisiko olla sulkematta selluloosatehtaita Suomessa ja käyttää ne edelleen venäläisellä puulla, mikä ei siis nostaisi puunhintaa Suomessa pilviin, mutta tarjoaisi tehtaille ja yhdyskunnille jatkon mahdollisuuden.
Jos venäläinen puu tuodaan Suomeen selluloosaksi jatkojalostettavaksi ja selluloosa palautetaan Venäjälle, kyseessä ei ole mitä ilmeisemminkään vienti, vaan jatkojalostus toisessa maassa. Näin ollen Venäjälle investoimatta voitaisiin lisätä Venäjällä käytettävän ja Venäjältä pääasiassa Aasiaan vietävän selluloosan määrää. Aasiassahan kuitenkin tarvitaan selluloosaa ja selluloosan tuotantoa ovat valmiita lisäämään niin Metsäliitto (m-Real) ja UPM-Kymmene kuin Stora-Ensokin, mutta Uruguayssa.
Mitäpäs jos jokainen suljettava selluloosatehdas alkaisi jalostamaan venäläisestä puusta selluloosaa Venäjälle? Näin ollen Venäjällä ei tarvitsisi investoida hetkeen selluloosakapasiteettiin. Venäjällä ei ole vielä tehty uusinvestointeja Neuvostoliiton purkautumisen jälkeen sellutehtaisiin. vaikka pieniä paperi- ja kartonkikoneinvestointeja on tehty. Näin ollen venäläinen energiaraha ei ole vielä kohdannut selluteollisuuden uusinvestoinnin kannattavuusrajaa. Tästäkin näkökulmasta Venäjän selluloosateollisuudessa kannattaisi käyttää ensiksi Suomen suljettavien tehtaiden kapasiteetti.
Jos UPM-Kymmenen, m-Realin ja Stora-Enson entiset selluloosatehtaat tekisivät Venäjälle selluloosaa, olisi ilmeisesti mahdollista ostaa venäläistä selluloosaa Suomeen silloin kun sitä tarvitaan.
Suljettavat selluloosatehtaat tarvitsisivat jonkinlaisen Arsenaliin tai Treuhandin kaltaisen väliomistajan, kunnes aikakauslehtipaperimarkkinoista ja Venäjän kauppapoliitikasta voitaisiin viiden tai kymmenen vuoden kuluessa päätellä, mikä on järkevintä.
Ennusteet aikakauslehtipaperimarkkinoista ja selluloosan tarpeesta ovat melko heikojen signaalien varassa, samoin kuin odotettava kuplatalouden puhkeaminen suureen deflaatioon.
Se, mitä nyt tarvitaan, on ennen kaikkea 5-10 vuotta aikaa, jotta voidaan katsoa, mihin kehitys menee. Kauppapolitiikka suurteollisuudessa on aina myös politiikkaa ei pelkästään jo hyväksyttyjen sääntöjen hallinnointia WTO-prosessin tai Euroopan unionin komission kautta.
Olisi hedelmällistä, että suomalaisen teollisuuden jäännöksille löytyisi edelleen jokin sarka maailmantalouden työnjaossa ja uusjaossa kynnettäväksi.
Uusien kasvualojen kehittäminen vuosineljänneksessä tai kahdessa ei ole mahdollista, vaan siihen tarvitaan usein vuosineljänneksiä, jopa puoli sukupolvea eli noin vuosikymmen aikaa. Vuosikymmenessä on 40 vuosineljännestä sekä kaksi ja puoli normaalivaalikautta. Onko meillä aikaa ajatella vuosineljännestä pidemmälle?
Venäjä sallii puolivalmisteen viennin, mutta asettaa rajoituksia raaka-aineviennille. Näin ollen jalostusasteen nostaminen on selkeä johtoajatus, mistä siellä pidetään kiinni.
Hakkuuoikeudet ovat Venäjän liittovaltion valvoma luonnonvara, joilla ei voi rajatta rahoittaa investointia, vaan investoinnin kannattavuus perustuu jalostuksen kannattavuuteen. Tästä Venäjä piti kiinni mm. AssiDomänin osalta Venäjän Karjalassa Segezhassa ja AssiDomän joutui vetäytymään.
Näin ollen miljardin tai kahden miljardin euron uuden selluloosatehtaankin perustaminen Venäjälle vaatii pitkät puheet ja laajan sekä vakaan yhteisymmärryksen. Myönteistö on se, että UPM-Kymmene ja Stora-Ensokin ovat ainakin julkistaneet aloittaneensa keskustelut.
Valmista odotellessa tulee ajatelleeksi, kannattaisiko olla sulkematta selluloosatehtaita Suomessa ja käyttää ne edelleen venäläisellä puulla, mikä ei siis nostaisi puunhintaa Suomessa pilviin, mutta tarjoaisi tehtaille ja yhdyskunnille jatkon mahdollisuuden.
Jos venäläinen puu tuodaan Suomeen selluloosaksi jatkojalostettavaksi ja selluloosa palautetaan Venäjälle, kyseessä ei ole mitä ilmeisemminkään vienti, vaan jatkojalostus toisessa maassa. Näin ollen Venäjälle investoimatta voitaisiin lisätä Venäjällä käytettävän ja Venäjältä pääasiassa Aasiaan vietävän selluloosan määrää. Aasiassahan kuitenkin tarvitaan selluloosaa ja selluloosan tuotantoa ovat valmiita lisäämään niin Metsäliitto (m-Real) ja UPM-Kymmene kuin Stora-Ensokin, mutta Uruguayssa.
Mitäpäs jos jokainen suljettava selluloosatehdas alkaisi jalostamaan venäläisestä puusta selluloosaa Venäjälle? Näin ollen Venäjällä ei tarvitsisi investoida hetkeen selluloosakapasiteettiin. Venäjällä ei ole vielä tehty uusinvestointeja Neuvostoliiton purkautumisen jälkeen sellutehtaisiin. vaikka pieniä paperi- ja kartonkikoneinvestointeja on tehty. Näin ollen venäläinen energiaraha ei ole vielä kohdannut selluteollisuuden uusinvestoinnin kannattavuusrajaa. Tästäkin näkökulmasta Venäjän selluloosateollisuudessa kannattaisi käyttää ensiksi Suomen suljettavien tehtaiden kapasiteetti.
Jos UPM-Kymmenen, m-Realin ja Stora-Enson entiset selluloosatehtaat tekisivät Venäjälle selluloosaa, olisi ilmeisesti mahdollista ostaa venäläistä selluloosaa Suomeen silloin kun sitä tarvitaan.
Suljettavat selluloosatehtaat tarvitsisivat jonkinlaisen Arsenaliin tai Treuhandin kaltaisen väliomistajan, kunnes aikakauslehtipaperimarkkinoista ja Venäjän kauppapoliitikasta voitaisiin viiden tai kymmenen vuoden kuluessa päätellä, mikä on järkevintä.
Ennusteet aikakauslehtipaperimarkkinoista ja selluloosan tarpeesta ovat melko heikojen signaalien varassa, samoin kuin odotettava kuplatalouden puhkeaminen suureen deflaatioon.
Se, mitä nyt tarvitaan, on ennen kaikkea 5-10 vuotta aikaa, jotta voidaan katsoa, mihin kehitys menee. Kauppapolitiikka suurteollisuudessa on aina myös politiikkaa ei pelkästään jo hyväksyttyjen sääntöjen hallinnointia WTO-prosessin tai Euroopan unionin komission kautta.
Olisi hedelmällistä, että suomalaisen teollisuuden jäännöksille löytyisi edelleen jokin sarka maailmantalouden työnjaossa ja uusjaossa kynnettäväksi.
Uusien kasvualojen kehittäminen vuosineljänneksessä tai kahdessa ei ole mahdollista, vaan siihen tarvitaan usein vuosineljänneksiä, jopa puoli sukupolvea eli noin vuosikymmen aikaa. Vuosikymmenessä on 40 vuosineljännestä sekä kaksi ja puoli normaalivaalikautta. Onko meillä aikaa ajatella vuosineljännestä pidemmälle?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.