Ensin haluan toivottaa voimia kaikille bulimian kynsissä kamppaileville. Sitten haluan sanoa kaikkille niille, jotka tuntevat vielä voivansa olla ilman ahmimista ja oksentamista, älkää edes kokeilko, sillä ensimmäisestä kerrasta voi tulla jokapäiväinen pakkomielle! Itse olen vasta vuoden verran sairastanut tätä kirottua tautia, mutta sekin on pitkä aika ollut minulle...olen aivan loppu bulimian vuoksi. Ei olisi koskaan pitänyt mennä ensimmäistä kertaa wc-pöntölle oksentamaan sitä omenapiirakkaa jonka ahmin yksinään. Vaikka se helpotti silloin hetken, nyt olen kuitenki joutunut siihen pisteeseen, että minulta on lähtenyt niin paljon hiuksia, että päässä on kaljuja kohtia, selkä on koko ajan kipeänä, iho on kuiva ja naamassa paljon näppyjä, kurkku on kipeä, hampaat menneet iljettävän keltaisiksi...mutta kaikkein eniten sairaus on tehnyt harmia mielelleni. Se on vienyt minulta kaikki tunteet ja ajatukset, ei ole hetkeä milloin se ei olisi mielessäni...minulla ei ole enää muuta kuin tämä sairaus, joten siitä voi päätellä kuinka yksinäisen se on minusta tehnyt.
Ensin se oli vain tapa purkaa ahdistusta ja pahaa oloa, mutta siitä tulikin todella pian joka päiväinen rutiini. Olinpa iloinen tai surullinen, aina oli syy ahmia ja oksentaa...
Ja aivan huomaamattani ajauduin sellaiseen kuntoon, että halusin vain kuolla. Yritin tappaa itseni lääkkeillä, mutta epäonnistuin.
Ja nyt olen ollut kahden päivän ajan lomalla sairaalasta, jonne jouduin kolme viikkoa sitten. Olen psykiatrisessa sairaalassa, sillä lapinlahden syömishäiriöyksikköön pääseminen vie ainakin puoli vuotta, eikä täällä suomessa ole yli 18-vuotiaille syömishäiriöpotilaille muuta paikkaa. Olen nyt sairaalassa, jossa minulle ei voida antaa minkäänlaista apua, ja missä ei ole ketään samanlaisen ongelman kanssa painivaa ihmistä. Päätin kirjoittaa tänne, jos täällä on samanlaisia ihmisiä; jotka tiedostavat ongelman, mutta joilla ei myöskään ole ollut voimia päästä irti siitä. Ehkä me voimme ainakin jakaa ajatuksia. Tiedän että jokainen voi auttaa vain itseään, mutta ehkä itsemme auttaminen on helpompaa jos sitä ei tarvi tehdä ihan yksin.
laittakaa mailia: [email protected]
Ensin se oli vain tapa purkaa ahdistusta ja pahaa oloa, mutta siitä tulikin todella pian joka päiväinen rutiini. Olinpa iloinen tai surullinen, aina oli syy ahmia ja oksentaa...
Ja aivan huomaamattani ajauduin sellaiseen kuntoon, että halusin vain kuolla. Yritin tappaa itseni lääkkeillä, mutta epäonnistuin.
Ja nyt olen ollut kahden päivän ajan lomalla sairaalasta, jonne jouduin kolme viikkoa sitten. Olen psykiatrisessa sairaalassa, sillä lapinlahden syömishäiriöyksikköön pääseminen vie ainakin puoli vuotta, eikä täällä suomessa ole yli 18-vuotiaille syömishäiriöpotilaille muuta paikkaa. Olen nyt sairaalassa, jossa minulle ei voida antaa minkäänlaista apua, ja missä ei ole ketään samanlaisen ongelman kanssa painivaa ihmistä. Päätin kirjoittaa tänne, jos täällä on samanlaisia ihmisiä; jotka tiedostavat ongelman, mutta joilla ei myöskään ole ollut voimia päästä irti siitä. Ehkä me voimme ainakin jakaa ajatuksia. Tiedän että jokainen voi auttaa vain itseään, mutta ehkä itsemme auttaminen on helpompaa jos sitä ei tarvi tehdä ihan yksin.
laittakaa mailia: [email protected]
Vastaukset 1
Vanhimmat
ja kuka tietää kuinka monia meitä on, kun useimmat sairastamme sitä salaa :( onko sulla messengeriä?