Irti päästäminen

rikkinäinen N kirjoitti:

Kun aikaa kuluu enkä ole häntä nähnyt, minulla on hyvä olla. Huomaan, kuinka en enää ajattelekaan häntä kuten ennen, niin intensiivisesti. Elämässääni on tullut uutta sisältöä, uusia harrastuksia ja voin hyvin. Aina silloin tällöin häntä ajattelen ja silloin iskee ikävän pistos, selittämätön kaipuu. Päätin, että aion päästää hänet pois, luovuttaa meidän suhteen. Olin varma, että onnistuisin sillä tunteeni olivat (ja ovat edelleenkin) voimakkaat, mutta täysin hallinnassani. Kun tajusin rakastuneeni, tajusin myös, etten voi toista pakottaa rakastamaan, sain vapauden. Se helpotus oli tervetullut.

Mutta... Se suuri mutta. En tiedä miten selittää tätä, on kuin sanat olisivat villiä lohikäärmeitä, syöksien tulta jokaista ajatustani kohti.

Kuitenkin, jälleen näimme ja vaihdoimme hyvää-päiväät sun muut small-talkit. Silloin hänen rinnalla en tuntenut mitään entisestä poikkeavaa. Aivan kuten olin päättänyt, että en aio haikailla hänen perään enää, totesin että se päätös oli kannattava ja tuki sitä ajatusta, että rakastaa voin vaikken hänen kanssaan olisikaan.

Tiemme erkanivat. Ikävä ja kaipuu, suru sekä kaiken niiden sekoitus, joita en ole ennen kokenut valtasivat sydämeni. Kasvot ilmeettöminä katselin vaihtuvian maisemia. Tietoisuus hänestä iski niin voimakkaasti, etten tiedä miten päin olla, mitä ajatella. Silmissä poltteli kyyneleet.. se on harvinaista että itken ja vielä julkisella paikalla.

Irtipäästämisen tuskaa.. Sitäkö tämä on? Pahinta tässä on se, että en tiedä haluanko vai uskallanko lopullisesti antaa tämän upean tunteen tehdä itsemurhaa, kuolla itsestään pois sillä jos vaikka hän.. olisikin kiinnostunut minusta? Haluanko ollenkaan ottaa sitä riskiä, että sinä päivänä kun voin totuus sydämessäni sanoa että "olen päässyt pois tästä rakkauden vankilasta" hän sittenkin kääntyy puoleeni avain kädessään -ja en olekaan odottamassa häntä.

Vaikka kuinka haluaisin en voi muuttaa sitä tosiasiaa, että rakastan häntä. Meillä oli kaunis hetkemme ja tosiaan, olen kauan ollut ihastunut ja unelmieni täyttymys olisikin, että jakaisimme arkemme. En tiedä ollenkaan mitä hän ajattelee minusta, mutta sen tiedän, että olen kantani hänen tietoisuuteen saattanut. Pallon olen jättänyt hänelle.
Huomenna taas herään uutena ihmisenä, ajetellen uusia asioita elämässäni. Hän tulee kummittelemaan sydämessäni.. Onko tämä juuri sitä, että omaa tyhmyyttäni "roikun" toisessa? Onko tämä nyt sitä paljon puhuttua rakkautta, antaa toisen mennä menojaan oma sydän syrjällään? Tämä on minulle silkkaa itsemurhaa. Asioita en halua enempää edesauttaa, en halua olla tyrkyttämässä itseäni kenellekään.

Tässä taisi olla suurinpirtein se, mitä halusin sanoa. Olisi mukava tietää, mitä tekisit jos olisit minä.. Tuntuu, ettei tässä voi tehdä muuta kuin odottaa. Vai kannattaako edes odottaa?

Kaikkein pahinta on, että tämä kaikki on tapahtunut ihan vaan vajaan kahden kuukauden sisällä. Kaikki tämä tunteiden sillisalaatti..

Tarkoituksena ei ole osoittaa tätä viestiä kenellekään, halusin purkaa tuntoani ja mahdollisesti saada pari asiallista vastausta kyseisestä aiheesta. kiitos jos jaksoit lukea tämän pitkän viestin.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä