Moi.
Viime syyskuussa menin naimisiin miehen kanssa, jolla on entisestä liitostaan 6 lasta (tyttö14, tyttö13, tyttö 11, poika8, tyttö6 ja poika5)
Itselläni on entuudestaan tyttö9. Mieheni lasten äiti ei kuulu heidän elämäänsä enää, ja minun tyttäreni ei ole koskaan tavannut isäänsä. Nykyään asumme kaikki yhdeksän saman katon alla.
Seurustelimme mieheni kanssa kaksi vuotta ennen avioliiton solmimista, mutta emme missään vaiheessa varsinaisesti kaikki yhdessä. Muutimme naimisiinmenon jälkeen uuteen isompaan taloon, jossa on lapsille omat makkarit jne.
Tämä yhteiselo on ollut aikamoinen järkytys varsinkin alkuun, ja varmaan voitte kuvitella miltä tuntuu yhtäkkiä olla suurperheen äiti kun ennen on asustellut kahdestaan lapsen kanssa. Itse alan kuitenkin jo sopeutua ja nauttia pesukoneen ainaisesta pyörittämisestä, läksyjen virallisen tarkistajan roolista, iltasadunkertojan roolista ja imuroimisesta viidesti viikossa. Tyttärestäni ei voi sanoa samaa.
Hän on siis koko ikänsä elänyt ainokaisena, joka saa kaiken huomioni aina ja kaikkialla. Nyt hän saikin yhtäkkiä kuusi sisarusta ja isän, jollaista oli aina kaivannut. Tyttö on erittäin mustasukkainen siitä, että muut lapset ovat omaksuneet minut äidikseen. Välillä hän ei voi edes sietää sitä.
Olemme yrittäneet mieheni kanssa puhua muille muksuille, että yrittäisivät ajatella tilannetta minun tyttöni kannalta ja olla hänelle erityisen kilttejä ja ystävällisiä.
Ennen naimisiinmenoa tyttö piti kovasti sekä miehestäni että lapsista, mutta nyt hän ei enää olekaan sitä mieltä. Pikkuveljet ovat kuulemma ärsyttäviä ja isosiskot ilkeitä ja leuhkoja. Tyttö sanoo vihaavansa sitä, että joka puolella on kokoajan ääntä ja hälinää.
Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että hän vain kaipaa kahdenkeskeistä elämäämme ja sitä, että saa olla ainoa äidin pieni prinsessa.
Minä olen huolissani tyttöni puolesta ja koko perheemme puolesta. Tuntuu pahalta, että yksi tuntee olonsa ulkopuoliseksi, mutten tosiaankaan voisi kuvitella jättäväni mieheni ja nämä suurenmoiset lapset vain sen takjia että oma tyttöni on mustasukkainen. En kuitenkaan kestä katsoa hänen onnettomuuttaan.
Mitä voisin tehdä? Onko muilla samoja kokemuksia? miten niistä on selvitty?
Viime syyskuussa menin naimisiin miehen kanssa, jolla on entisestä liitostaan 6 lasta (tyttö14, tyttö13, tyttö 11, poika8, tyttö6 ja poika5)
Itselläni on entuudestaan tyttö9. Mieheni lasten äiti ei kuulu heidän elämäänsä enää, ja minun tyttäreni ei ole koskaan tavannut isäänsä. Nykyään asumme kaikki yhdeksän saman katon alla.
Seurustelimme mieheni kanssa kaksi vuotta ennen avioliiton solmimista, mutta emme missään vaiheessa varsinaisesti kaikki yhdessä. Muutimme naimisiinmenon jälkeen uuteen isompaan taloon, jossa on lapsille omat makkarit jne.
Tämä yhteiselo on ollut aikamoinen järkytys varsinkin alkuun, ja varmaan voitte kuvitella miltä tuntuu yhtäkkiä olla suurperheen äiti kun ennen on asustellut kahdestaan lapsen kanssa. Itse alan kuitenkin jo sopeutua ja nauttia pesukoneen ainaisesta pyörittämisestä, läksyjen virallisen tarkistajan roolista, iltasadunkertojan roolista ja imuroimisesta viidesti viikossa. Tyttärestäni ei voi sanoa samaa.
Hän on siis koko ikänsä elänyt ainokaisena, joka saa kaiken huomioni aina ja kaikkialla. Nyt hän saikin yhtäkkiä kuusi sisarusta ja isän, jollaista oli aina kaivannut. Tyttö on erittäin mustasukkainen siitä, että muut lapset ovat omaksuneet minut äidikseen. Välillä hän ei voi edes sietää sitä.
Olemme yrittäneet mieheni kanssa puhua muille muksuille, että yrittäisivät ajatella tilannetta minun tyttöni kannalta ja olla hänelle erityisen kilttejä ja ystävällisiä.
Ennen naimisiinmenoa tyttö piti kovasti sekä miehestäni että lapsista, mutta nyt hän ei enää olekaan sitä mieltä. Pikkuveljet ovat kuulemma ärsyttäviä ja isosiskot ilkeitä ja leuhkoja. Tyttö sanoo vihaavansa sitä, että joka puolella on kokoajan ääntä ja hälinää.
Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että hän vain kaipaa kahdenkeskeistä elämäämme ja sitä, että saa olla ainoa äidin pieni prinsessa.
Minä olen huolissani tyttöni puolesta ja koko perheemme puolesta. Tuntuu pahalta, että yksi tuntee olonsa ulkopuoliseksi, mutten tosiaankaan voisi kuvitella jättäväni mieheni ja nämä suurenmoiset lapset vain sen takjia että oma tyttöni on mustasukkainen. En kuitenkaan kestä katsoa hänen onnettomuuttaan.
Mitä voisin tehdä? Onko muilla samoja kokemuksia? miten niistä on selvitty?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Sinun kannattaisi nyt järkätä tyttäresi kanssa vaikka viikonlopun mittainen kahdenkeskinen loma. Tyttö tarvitsee ihan selvästi lomaa uudesta perheestänne, ja kahdenkeskistä aikaa sinun kanssasi. Sen voi toteuttaa joko niin että te lähdette jonnekin tai sitten miehesi lähtee lapsiensa kanssa jonnekin ja te jäätte kahdestaan kotiin.
Nykyinen miehesi on tarvinnut emännän kotiinsa ja äidin lapsilleen, kun kerran heidän oikea äitinsä on lähtenyt tiehensä. Olisi kuitenkin saanut ottaa lapsettoman naisen. Sinun velvollisuutesi olisi ollut ajatella oman tyttäresi parasta! Olet saattanut hänet ylitsepääsemättömän vaikeaan tilanteeseen. Missä on äidinrakkautesi?
Minusta tuosta tilanteesta ei voi selvitä muuten kuin ottamalla eron! Tahdotko tosiaan tuhlata elämäsi vieraitten lasten hoitajana? Olisit katsonut ettei tarvitsisi katua! Älkää nyt ainakaan yhteistä lasta hankkiko niin kuin uusperheet yleensä erehtyvät tekemään.
Minulla ei ole vastausta dilemmaasi (tuo jonkin toisen kirjoittajan tarjoama kahdenkeskinen loma kuulosti kyllä hyvälle) , mutta haluan kuitenkin kommentoida.
Vaikka kirjoitit onglemasta, niin kirjoituksestasi jäi hyvä mieli. Harvoin täällä törmää noin kypsän ja rakkaudellisen ihmisen kirjoituksiin. En lainkaan epäile ettettekö onnistuisi miehenne kanssa luotsaamaan perhettänne ohi tämän karikon.
Onnea matkaan.
Entäpä jos hälinä ja meteli tosiaan häiritsevät tytärtäsi? Onko hänellä mielestäsi oikeus siitä häiriintyä.
Esitä tyttärellesi uuden tilanteen hyviä puolia. Koskaan ei tarvitse olla yksin, aina löytyy leikkikaveri, uudet sisarukset ovat apuna pihalla ja koulussa jne.
Varmasti lapsi on mustasukkainenkin, mutta ota vaikka yksi tai kaksi "uutta" lasta omasi lisäksi mukaan kaupungille. Anna kaikkien lasten tehdä joku päätös reissulla: mihin kauppaan mennään, missä syödään jätskit, mitä viedään kotiin tuliaisiksi jne.
Luo lapsellesi tilaisuuksia huomata, mikä onni ja ilo on siskoista ja veljistä. Sillä eihän äiti voi olla aina lähellä ja valmiina. Jo nyt, mutta varsinkin myöhemmin elämässä, sisarukset ovat valtava voimavara.
ja hellyys ne ovat mielestäni avainsanat, ei pakosta ratkaisu vaan vaaditaan muutakin. Kuulostat niin lämpöiseltä äidiltä että uskon et selviät. Kaikkea hyvää ja ennenkaikkia voimia teille kaikille.
kun on ensin jakanut äidin vain yksin j anyt jaka asitä toisten vieraiden lasten kanssa ja vielä sen miehenkin niin tokihan se ottaa koville tai suhteessanne olisi ollut jotakin pahasti pielessä.
Vaikka yleensä uusperheissä on paras yrittää pitää kaikki tasaarvoisina niin mielestäni tytöllesi pitää antaa omaa aikaa sinulta. Hän on koko sakista joutunut luopumaan eniten saamatta tavallaan tilalle mitään.
Tottuminen sisaruksiin kun ei aina ole helppoa vaikka se tulisi söpönä vauvana ja yksi kerrallaan..
Niin ja sitä yhteistä aikaa saatte vaikka ihan tuokio sinne ja tänne esim istua kaksin kaakaolla kotona tai kahvilassa, kauppareissu jne ja joskus isompi juttu joka on vähän kuin silloin ennen. Kannattaa kyllä varos, että ei ostele tytölle liikkaa tai enempää kuin muille eli ettei ole tässä eriarvoisessa asemassa vaan siinä vain että äiti on vielä hänen hiemn enemmän kuin muiden joille isä on vähän omempi..
Jokainen lapsi kaipaa kahdenkeskistä aikaa vanhempiensa, tai toisen vanhempansa kanssa. Tässä tilanteessa tarve varmasti on vielä suurempi, kunnes tilanne alkaa normalisoitua. Tyttäresi kokema elämänmuutos on valtava ja hänkin tarvitsee aikaa sopeutumiseen ja erityisesti sinun tukeasi.
Ehkä ihan säännöllinen, sovittu, kahdenkeskinen aika voisi olla paikallaan. Eikä varmaan haittaisi, jos juttelisi koko porukan kanssa yhteisesti, miltä kenestäkin uusi tilanne tuntuu.
Meillä oli joskus sama tilanne. Lapsi sopeutu hyvin. Meillä ei pyydetty lapselle erityiskohtelua eikä erityistä kahdenkeskeistä aikaakaan annettu. Ajattelin, että sama tilanne olisi olllut udessä uuden vauvan tai jonkun muun elämänmuutoksen kanssa. Nyt lapsia oli enemmän kuin yksi ja hiukan vanhempia. Kaikille tilanne on sopeutumista, oli elänyt yksin tai ei.
Kuullostaa tutulta, tosin itse olin tuo kiukutteleva mustasukkainen 11v tyttö ja velipuoleni 5 vuotta:)
Eli, isääni en tuntenut koskaan (alkoholisti, vanhempani erosivat ollessani 3v).
Äitini meni uusiin naimisiin isäpuoleni kanssa ja samalla äidin tyttönä kasvaneena sain velipuolen, tosin hän kävi vain viikonloppuisin meillä.
Muistan olleeni todella mustasukkainen ja sain kiukuttelukohtauksia ja kiusasin sekä nimittelin velipuoltani... tuota kesti pari vuotta, kunnes murrosiän kynnyksellä viisastuin ja rupesin ajattelemaan asioista erilailla:)
Itselläni ei ollut puutetta kahdenkeskisestä ajasta äidin kanssa tms. enkä osaa selittääkkään mitä tuolloin pikkutyttönä päässäni pyöri ja miksi olin mustasukkainen?
Nyt aikuisiällä velipuoli on minulle todella tärkeä ja vaikka vanhempamme ovatkin eronneet olemme edelleen sisko & sen veli, yhdessäkoettuja muistoja on todella paljon...