Minusta on vähän säälittävää kirjoittaa tänne. Mutta tuntuu siltä, että jotenkin on pakko sanoa ääneen sitä, miltä tuntuu. En pystyisi kertomaan tunteistani kenellekään oikeasti, enkä kyllä usko, että ketään kiinnostaisikaan.
Luulen, ettei kukaan maailmassa voi ikinä ymmärtää, miltä minusta milloinkin tuntuu. Olen hankala persoona ja monen mielestä varmaan täysi mulkku. Ehkä olenkin, ainakin ulospäin, sillä en halua kenenkään näkevän, miten surullinen ja yksinäinen olen jatkuvasti. Vähintään joka viikko, usein joka päivä, huomaan olevani yksinäinen. Ympärillä on onnellisia pariskuntia, kauniita ja iloisia ihmisiä ja sitten olen minä. Voisin varmaan olla vielä rumempikin, mutta en yhtään ihmettele, miksei kukaan tyttö ikinä kiinnostu minusta.
Kaikenlaisten aloitteiden tekeminen on tullut minulle vaikeaksi, kun tuntuu, että aina tulee turpaan. Jos joskus lasken vähäksi aikaa itsekkään panssarini, saan aina kärsiä. Luulen lapsellisesti, että joku voisi pitää minusta, mutta olen väärässä. Siksi en tiedä, kauanko enää pystyisin tekemään mitään oman kiinnostukseni suhteen, vaikka tuskin se mitään kannattaisi. Olen ilmeisesti jotenkin etäinen muihin, mutta kyllä minua usein kiinnostaisivat muut ihmiset. Heistä kai olen pelottava, outo tai jotain muuta. Eivät he kai minua vihaa, mutta usein siltä tuntuu. Ainakin lopputulos on aivan sama.
En tiedä, mitä tästä tulee. Opiskelen yliopistossa, mutta ei se tuo sisältöä elämääni haluamallani tavalla. Haluaisin kyllä hyvän ja tuottoisan työn, mutta jonkinlainen tunne-elämäkin voisi olla tervetullutta vaihtelua. Pahinta on miettiä, että elämäni on saattanut jo nyt mennä täysin hukkaan. En mieti itsemurhaa, ainakaan vielä, mutta alan pikkuhiljaa pelätä myös mielenterveyteni puolesta. Kun edes jotakuta kiinnostaisi...
Luulen, ettei kukaan maailmassa voi ikinä ymmärtää, miltä minusta milloinkin tuntuu. Olen hankala persoona ja monen mielestä varmaan täysi mulkku. Ehkä olenkin, ainakin ulospäin, sillä en halua kenenkään näkevän, miten surullinen ja yksinäinen olen jatkuvasti. Vähintään joka viikko, usein joka päivä, huomaan olevani yksinäinen. Ympärillä on onnellisia pariskuntia, kauniita ja iloisia ihmisiä ja sitten olen minä. Voisin varmaan olla vielä rumempikin, mutta en yhtään ihmettele, miksei kukaan tyttö ikinä kiinnostu minusta.
Kaikenlaisten aloitteiden tekeminen on tullut minulle vaikeaksi, kun tuntuu, että aina tulee turpaan. Jos joskus lasken vähäksi aikaa itsekkään panssarini, saan aina kärsiä. Luulen lapsellisesti, että joku voisi pitää minusta, mutta olen väärässä. Siksi en tiedä, kauanko enää pystyisin tekemään mitään oman kiinnostukseni suhteen, vaikka tuskin se mitään kannattaisi. Olen ilmeisesti jotenkin etäinen muihin, mutta kyllä minua usein kiinnostaisivat muut ihmiset. Heistä kai olen pelottava, outo tai jotain muuta. Eivät he kai minua vihaa, mutta usein siltä tuntuu. Ainakin lopputulos on aivan sama.
En tiedä, mitä tästä tulee. Opiskelen yliopistossa, mutta ei se tuo sisältöä elämääni haluamallani tavalla. Haluaisin kyllä hyvän ja tuottoisan työn, mutta jonkinlainen tunne-elämäkin voisi olla tervetullutta vaihtelua. Pahinta on miettiä, että elämäni on saattanut jo nyt mennä täysin hukkaan. En mieti itsemurhaa, ainakaan vielä, mutta alan pikkuhiljaa pelätä myös mielenterveyteni puolesta. Kun edes jotakuta kiinnostaisi...
Vastaukset 7
Vanhimmat
harrastuksiin chattaile,jospa kiinnittäisit huomiosi onnellisista pareista,yksinäisiin vastakkaisen sukupuolen edustajiin,niin huomaat kuinka paljon heitäkin on,tsemppiä ja rohkeutta.
Elämme yksinäisyyden suhteen ristiriitaisessa ajassa. Toisaalta on oltava kova ja itsenäinen, mutta toisaalta kaikenlaiset kuppikunnat, hyvävelikerhot ja muut sosiaaliset suhteet hallitsevat koko länsimaisen ihmiselämän kenttää kotoa kouluun ja etenkin työelämään. Omat tiedolliset kyvyt eivät enää tunnu riittävän, kun, sinunkin haaveilemassasi tuottoisassa työelämässä, tuntuu olevan paljon paljon enemmän merkitystä sillä, kenet työnantaja muistaa liiton känniääliöintireissulta hyvänä tyyppinä ja joka näin ollen palkataan.
Olen miettinyt, että miten kukaan voi ikinä tässä maailmassa löytää ystävän, kun oman yksinäisyytensä myöntäminen on halveksittavaa heikkoutta. Tai mistä omanlaisiani ihmisiä voisi edes etsiä, kun kaikenlaiset sosiaaliset kokoontumat - harrastuspiirit, opiskelijajärjestöt, raamattuseurat ja poliittiset puolueet - ovat kaikki enemmän tai vähemmän vääränlaisia.
Pahinta on tottavie miettiä kaikkea sitä, mikä on jo tähän mennessä saattanut valua hukkaan. Voisiko ongelma olla vain siinä, etten ole ymmärtänyt tarttua ohi virtaavista asioista niihin, joista sosiaalisuuteni on kiinni? Tällöin yksinäisyyteni olisi omaa syytäni.. Sopisi kuvaan..
tutulta kuullostaa. itsekkään en enää jaksa yrittää tai odottaa elämältä mitään kun aina vaan tulee nenille. toisaalta en tahtoisi myöntää miten perseelleen koko elämäni on mennyt. ja todellakin tuntuu että kaikilla muilla menee paremmin, hyvähän se on jos muilla on hyvin mutta miksei minulla koskaan. tuntuu ikävältä katsella onnellisia pariskuntia tenavineen, kun itse en kai koskaan voi saavuttaa mitään sellaista. ei auta vaikka olisi millainen kun ketään ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta. perk.l.
Perhe ja perheen kaltainen tiivis yhteisö on aiheuttanut minulle yksinäisyyttä lähinnä päinvastaisesta syystä kuin teille. Olen näet huomannut, että kertoessani, etten halua lapsia tai pyri perustamaan perhettä, on minut sen vuoksi jätetty yksin.
Miksi nainen ei saa ajatella näin?
hakenut itsellesi ystäviä vääränlaisista piireistä.. on niitä suvaitsevaisiakin ihmisiä olemassa =)
(Tosin melkein kaikilla oma sokea pisteensä mut anyways.)
Löysin itse aikoinaan ystäviä kirjeenvaihdosta ja netistäkin tarttunut mukaan aika monta.. vuosien varrella. Ihan yllätys kaikkineen miten samanlaisia me ihmisinä olimme, silloin vuosia sitten ja nyt tänä päivänä. Yhteishenki säilynyt vaikka elämäntilanteet vaihtelevat.
Kokeileppas tällaista lähestymistä asiaan.. se lähtee niin pienestä, kommunikaatiokin.
avoimesti kiinnostuneisuutesi. Kysy mitäpä kuuluu ja perään: lähdetkö kahville? Niin yksinkertaista kuin se on, mutta silti niin monimutkaista :) Tiedän. Itsekin koen oloni vaivautuneeksi, kun tuntemattomille juttelen. Mutta pakko se on jostakin aloittaa. Usein se menee niin, että juuri se aloitus on se hankalin ja rankin vaihe. Sen sijaan toisinpäin mediassa väitetään: "toiseen ajan myötä turtuu". Itse turrun siihen, että saan jännittää ja selvittää toisesta asioita. On se tuttu ja turvallinen seura kaikkein parasta. Mahdollistaa mm. murheiden kertomisen ja inside-läpän.
Tosiasia on, että kun tuntuu ettei elämässä ole sisältöä, ahdistaa j ylipäänsä tuntuu, että jokin on väärin, asioita pitää muuttaa. Tiedän itsekin, että saattaa olla vaikeaa kommunikoida muiden kanssa ja vielä vaikeammaksi sen tekee se, että siihen joku tuntematn kehottaa. Kaikki on kuitenkin kiinni vain omasta mielestä; On yllättävän helppoa ajatella, mitä menetettävää minulla olisi. Tähän yleensä vastauksena: ei mitään. Jos tunnet sosiaaliset suhteet vaikeiksi tämänkin jälkeen. voi sinulla olla jotain muitakin ongelmia kuin vain ujous ja tällöin kannattaa jo ehkä hakeutua esimerkiksi lääkäriin. Sinulla voi olla lieviä paniikkihäiriöitä tai vastaavaa.